sunnuntai 4. syyskuuta 2022

Pohdintaa Lakin harrastuksista

Tänään piti olla jälkitreenit, mutta lopulta olin ainoa joka pääsi. Meinasin jättää menemättä. Päiväkirjan mukaan viimeisin jälki on ollut 15.6. Vaikka syynä on toki sairastumiset, totuus on että myös motivaatio on tosi vähissä. Se siruntarkastus nimittäin, en ole tehnyt asialle mitään. En ymmärrä miksi se on niin vastenmielistä. Mitä eroa sillä on opettako koiran rakastamaan seuraamisliikettä vai käsittelyä? Seuruusta sillä ei toki ole mitään ennakkokäsitystä, sirun luvusta tai vieraista ihmisistä on. Ehkä siksi se tuntuu aivopesulta joka ei vaan ole mukavaa? Elämässä on niin paljon paskaa muutenkin että huomaan ettei yhtään huvita tehdä treenejä jotka ei lähtökohtaisesti ole kivoja. Mikä minä olen aivopesemään hänet johonkin mitä hän ei halua?

Toisaalta tällaisen koiran kanssa kaikki käsittelytreenit on varmaan rahaa pankkiin. Kokeisiin ei ole pakko mennä mutta elämässä luultavasti on joskus pakko käydä eläinlääkärissä, ja jos siitä saa jotenkin treenaamalla vähemmän kamalaa, onhan se sen arvoista. Ilman muuta.

Kyllä mua siinä tottiksessa pelottaa myös se metrinen hyppy. Ei se este itsessään, ainakaan niin paljon kuin monia muita. Töppöinen on 49cm ja Lakki kotimittauksella 53-54cm. Kyllä nämä ylikorkeat siitä fyysisesti selviää. Töppöisellä ei koskaan ollut mitään ongelmia eikä silloin tiedetty hyppytekniikasta mitään, sille on vain korotettu estettä 10cm kerrallaan ja ihan hyvä tuli. Lakki on tehnyt tekniikkaa paljon enemmän mutta se on edelleen melkoisen hasardia. Ruuan kanssa en saa sitä keskittymään asiaan ja lelulla aivot ei pysy kyydissä. Puhumattakaan siitä että jotain kapuloita alettaisiin heitellä. Lakki ei "kunnioita rimoja" vaan kolhii itseään paljon ja sitten kuitenkin on tosi herkkä ja ahdistuu siitä. Kauhistuttaa saisinko sille turvallista hyppynoutoa koskaan rakennettua, joten ehkä tämä osaltaan on syy haluttomuuteen treenata koko tottista tai käsittelyä.

Menin sitten kuitenkin yksin metsään. Tein ensin jäljen ja sitten esineet, ja ruutua tallatessa koira ulvoi autossa. Alueelle mennessä hän kiskoi pupulaukkaa ja lähetyksessä karkasi multa vasta kun laitoin remmiä taskuun. Ruutu oli n. 15x50m, aika peitteistä koivikkoa. Laitoin vain yhden esineen takakulmaan oikealle. Se tuli nopeasti, ja sitten lähetin koiran uudelleen ja sen poistuttua melko kauas heitin salaa toisen esineen. Se lensi ehkä 5m päähän minusta ja sitä sitten etsittiin pitkään. Hän on onneksi tosi sinnikäs eikä käynyt apuja kyselemässä. Oli melko onnellinen poika!

Tasattiin hengitystä hetki ennen jäljelle lähtöä. 500m, neljä keppiä, janalle vapaasti, jälki lähti vasemmalle. Tosi hieno jäljen nosto kaikkien niiden ongelmien jälkeen ja sitten sitä mennä puksutettiin. Ekassa kulmassa tuli vähän takki auki ja joutui nostamaan jälkeen uudelleen kun hukkasi sen, seuraavissa oli todella tarkka. Hän olisi todella valmis ykkösen kokeeseen maastojen osalta.


Mua on monesti moitittu siitä että miksi pitää olla niin joko-tai-ihminen, mutta mä nyt vain olen sellainen. En jaksa tehdä jotain lajia joskus ja jouluna jos mulla ei ole mitään tavoitetta siinä. Mitä järkeä siinä sitten on? Voin aktivoida koiraa lajissa missä niitä tavoitteita vielä on (nose). Pitäisi varmaan oikeasti päättää mitä tän kanssa tekee. Kuvaisi vaikka lähtötilanteen koska ihmisen muisti ei ole luotettava, ja päättäisi että treenaa puoli vuotta ja katsoisi sitten onko asia edistynyt. Jos ei, luovuttaa. Jos on, sittenhän se on ratkaisu itsessään. Nyt tämä on tällaista löysässä hirressä roikkumista.

Metsäjälki on aina ollut mun elämäni rakkaus. Olen miljoona kertaa ylpeämpi töppöisen KVA:sta kuin TVA:sta. Sieni ei tykännyt jäljestää, hän halusi etsiä tätejä, mutta hänenkin koeura loppui kesken koska hän ei kestänyt mun jännitystä enkä osannut lopettaa sitä. Lakki on kuten pöne; sille käy kaikki. Haku lopetettiin silti tänä vuonna koska tässä kylässä sitä on niin hankalaa harrastaa. Jäljelle jäi metsäjälki, ja nytkö meinaan luovuttaa senkin suhteen?



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti