keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Mummolassa

Sain toisaalla hämmentävää palautetta siitä, että blogia kyllä luetaan, ja että on virkistävää kun oon tällainen vastarannan kiiski. 😆 Siis että kirjoitan myös aiheista joista "ei saisi" puhua ja että olen sitä mieltä mitä olen enkä kaunistele sanomisiani. Sain itse asiassa töissäkin juuri esimieheltä palautetta siitä että ihanaa kun se Laura kyseenalaistaa asioita ja uskaltaa sanoa ääneen. Mä olin se todella ujo lapsi mutta koiraharrastuksen myötä minusta tuli tällainen. 

Blogien aikakausi kyllä kituu ja on jotenkin outoa kun tilastoista näkee että sata ihmistä on lukenut (tai esim Sienen viimeisen postauksen yli tuhat) mutta kukaan ei kommentoi mitään. Kenelle kirjoitan? Toisaalta mulle blogi on nimenomaan aina ollut sellainen omien ajatusten kaatopaikka ja oksennan asiat tänne ajatellen vain itseäni. Onko sillä siksi edes väliä kuka näitä lukee?

Tässä nyt kuvia viimeiseltä mummolan reissulta. Mummo kuoli keväällä, mutta hänen asunto on edelleen melko lailla koskematon. Eno joka sen omistaa on täysin haluton tekemään asialle mitään, ja jollain tavalla ymmärrän kyllä häntäkin. Sillä erotuksella että tiettävästi hän ei vietä aikaa istumalla mummon kiikkustuolissa, niin kuin minä olen nyt tehnyt. Siellä on hiljaista, liian hiljaista, ja koko maailma tuntuu pysähtyvän.

Ekalla kerralla olin yksinyksin. Hain ABC:lta ruokaa, katoin kolmelle. Istuin ja odotin ja kyyneleet valui lattialla saakka. He eivät tulleet. Ruoka jäähtyi, kippasin sen roskiin. Menetys ja yksinäisyys tuntui musertavalta. Jollain aivojen tasolla tiedostan että joku pitäisi mun toimintaa sekona, mutta itse ajattelen enemmän että jokaisella on taakkansa ja omanlaisensa keinot surun käsittelyyn. Rauhassa voi paheksua, ei kauheasti kiinnosta.



Seuraavalla kerralla vein heidät kaikki sinne. Ensin junnut odotti autossa ja otin pelkän pönen. Pelkäsin, että pöne on kauhean tohkeissaan ja etsii mummoa ja sitten pitää taas itkeä, mutta jotenkin koira tiesi että asunto on tyhjä. Se parkkeerasi keittiöön.

Hain junnut kanssa ja ne nyt toki tulee melkoisena pyörremyrskynä sisälle. Joitain astioita on levitelty pöydälle myyntiä varten, onneksi he rauhoittuivat nopeasti eikä mitään hajotettu. Lakkikaan ei ehtinyt nähdä mummoa. Sienen kuoleman aikaan hän oli jo aika huonossa kunnossa ja keräsin pitkään voimia kertoa asiasta. En kyennyt, joten se mitä kävin, kävin ilman koiria. Ei hän olisi huonoilla silmillä varmaan edes erottanut että koira on vaihtunut, mutta se se vasta outoa olisi ollutkin. Sitten kun suru olisi ehkä antanut myöten puhua asiasta, hän oli jo muistisairauksineen niin irrallaan tästä maailmasta eikä tahtonut muistaa kenen kanssa juttelee, niin se vaan jäi.

Ja Pajuhan tuli vasta hänen kuolemansa jälkeen, ja sai nimen mummolta. Junnut ei siis koskaan olleet käyneet mummolassa.







Yllätyin tilannetajun määrästä. Toki varmaan pönen esimerkki vaikutti ja kun se oli kuin kotonaan, mitäpä siinä ihmettelemään. Saunoin, istuin kiikkustuolissa ja siinä he olivat mun kanssa. Ehkä hieman hämillään siitä miksi täällä on niin surullinen tunnelma, ja siksi niin vahvasti läsnä. Me ollaan vielä täällä sun kanssa.







 

4 kommenttia:

  1. Nyt kun itse mietit, että kuka blogiasi lukee, niin täällä höpöhöpö koiraharrastaja Helsingistä on jo pitkään saanut vertaistukea sinun kirjoituksistasi. Minulla on hyvin samanlainen reaktiivinen paimenkoira kuin sinun Luksisi ja sen seurana pieni terrieri. On ollut myös aikaisemmin russelikin.! Tavoitteelliseen harrastamiseen on vähän kiikun kaakun ajatukset, mutta kovasti yritän omiani aktivoida noseworkin ja temppuilun kautta, siksi nose ja koiratanssi-postauksia on kiinnostavaa lueskelella ja keräillä niistä motivaatiota. Haaveilen myös vaelluskokemuksista, metsäily ja etenkin sienestäminen on lähellä sydäntä. Sulla on tosi mielenkiintoisia julkaisuja, tykkään muutenkin kirjoitustyylistä ja siitä miten niistä välittyy se, kuinka tärkeitä sun koirat ovat. Myötäsurin myös Sienen poismenoa ja halasin silloin kovasti omaa paimentani ja toivoin sinulle jaksamista.
    Jatkossakin aijon seurata :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos ihanasta kommentista ja pysy ihmeessä linjoilla jatkossakin! 🤩 Vaikea nähdä että koskaan kokonaan osaisin lopettaakaan.

      Poista
  2. Täälläkin lukija, joka arvostaa suoraa puhetta vaikeistakin asioista. Kiitos kun olet jaksanut pitää blogia niin pitkään ja säännöllisesti!

    Olen seurannut blogiasi vuosia, varsinkin Sienen tarinaa. Silloin ihmisikä sitten Sannan kanssa vaihdettiin pikkusienestä sähköpostia, ja pohdittiin josko se olisi muuttanut meille. :) Aika ei loppujen lopuksi kuitenkaan ollut sopiva uudelle pennulle, mulla oli silloin kolme holskua (eli tulin järkiini). Olin ollut myös mudeista kiinnostunut, ja sun nimi oli niistä piireistä jo tuttu. Olin tosi iloinen kun luin että Sieni tulikin sulle ja sain seurata sen elämää blogin kautta, nauraa ja itkeä. Olen vieläkin kiitollinen, että Sienen tie vei sun elämään, ja saitte oppia toisiltanne paljon, ja että Sienestä ylipäätään tuli Sieni, eikä mun käsissä joku muu.

    VastaaPoista
  3. No nyt oon taas ihan itkun partaalla. 😭💔

    Sienestä ei vieläkään voi puhua, eikä sitä voi päästää kovin syvälle ajatuksiin. Siitä tulee kohta kaksi vuotta mutta olen edelleen niin myrkyttyneen katkera siitä että asiat meni miten meni, enkä osaa nähdä sitä että meillä oli onnellinen yhteinen aikamme.

    Sieni. 🍄😭

    VastaaPoista