Kohta viisi viikkoa

Tajunnanvirtaa fb:sta taas. Haluan nämä talteen.

12.2.

Kaksi viikkoa ilman sinua.

Välillä mulla on ihan hyvä olo. Sellainen suht normaali. Ei edelleenkään mene sekuntiakaan etten ajattelisi sinua. Sieni, sieni, sienisienisieni. Herään yöllä ajattelemaan sinua. Aloitan ajattelun aamulla ja lopetan kun nukahdan. Mutta se "normaali" olo on kuin junan alle jäänyt. Musta tuntuu etten muista mitään mitä sovin ihmisten kanssa, tai mitä olen mistäkin jutusta kertonut kenellekin. Päivät menee jokseenkin autopilotilla ja laahustan tyhjin silmin eteenpäin.

Illat on pahimpia. Tulen kotiin ja huomaan että istun keittiössä tuijottamassa seinää ja että kyyneleet vaan valuu.

Olen penkonut kaikki vanhat kuvat koneelta. Tänään rohkenin avata ulkoisen kovalevyn. Löytyi paljon lisää sellaista mitä olin jo unohtanut.

Sulla oli hyvä elämä. Totta kai aina voisi olla parempikin, mutta me ehdittiin tehdä tosi paljon kaikkea ja joka ikisessä kuvassa näytät aina niin onnelliselta. Sä olit onnellinen niin hirveän pienistä asioista ja sua oli aina todella helppo ilahduttaa.

Mulla on onneksi myös jonkun verran videoita, joissa ei ole mitään pointtia. Siis vaan arjesta kuvattuja. Niitä olen katsonut ilman ääniä. On kuitenkin olemassa muutama sellainen video, mitä en pysty avaamaan. En ilman ääniä enkä varsinkaan äänien kanssa. Ne, missä on suuääniä.

Joka ikinen kerta kun tulin kotiin, suuäänien mestari otti mut vastaan. Ihan sama miten huono päivä oli ollut, heti ensimmäiset suuäänet eteisessä täytti mut rakkaudella ja kaikki paska pyyhkiytyi pois mielestä. Sieni on suuäänien mestari, sanoi mies joskus kauan sitten.

Järjetön ikävä suuääniä.

Sä olit niin läsnä mun arjessa niin monella eri tavalla ja montaa eri aistia puhutellen, että eihän siitä voi jäädä kuin suunnaton tyhjyys. Olen niin yksin, noi ketä mulla vielä on, ei vaan mitenkään voi täyttää sinun jättämää tyhjyyttä.

Kuva on Kolilta. Sinä olet juuri siinä missä sinun aina piti olla. Joskus musta tuntui etten ole varma mihin minä lopun ja mistä alat sinä. Sellaista henkistä yhteyttä ei ihan jokainen pääse koskaan kokemaan.

Luulin, että töppönen jättää suuret saappaat seuraajalleen, mutta kyllä sinäkin nostit riman todella korkealle. Toisaalta tiedän jo nyt, että opetit musta paremman ihmisen. Riippumatta siitä millainen tyyppi se seuraava on ja mitä se saavuttaa tai ei saavuta, ainakin sitä tullaan rakastamaan ihan kauheasti juuri sellaisena kuin se on.

14.2.

Viime yönä se ekaa kertaa tuli mun uniin. Nousin kirjoittamaan koko unen muistiin ja sitten istuin pitkään miettimässä. Unessa se makasi lattialla ja läähätti, ei niin pahasti kuin oikeasti viimeisenä yönään teki. Sille oli jo varattu lopetusaika mutta meidän piti ihan juuri lähteä, ja tajusin että mun pitää ehtiä leikata siitä karvaa (olen oikeasti teettämässä korua tuhkasta ja/tai karvasta, mitä oikeasti siitä vähän leikkasin). Kokeilin sitä pattia joka nyt olikin reidessä, siinä mistä kesällä poistettiin rasvapatti, eikä se ollut lainkaan kasvanut. Mietin, että se voi kuitenkin ihan hyvin, ehkä sitä ei vielä tartte lopettaa, niin ehdin leikata paremmalla ajalla sitä karvaa.

En tiedä oliko tämä uni joku heijastus syyllisyydestä aivojen pohjukasta. Joskus vuosien varrella aiemmin sivusin ajatusta siitä, että toivottavasti osaan lopettaa ne oikeaan aikaan. Itse sitä sokeutuu niin helposti sille mitä päivittäin katselee, ja aika paljon ihmiset minusta odottaa aivan liian pitkään ja pitää hengissä ties mitä kauheassa kunnossa olevia eläimiä.

Mulla on syyllinen olo siitä meidän viimeisen aamun 45min lenkistä. Se oli liikaa. Vaikka se aluksi vielä juoksi ja leikki töppösen kanssa ja mieskin sanoi että sehän on ulkona aivan eri koira kuin sisällä, loppulenkin se oli niin väsynyt ja kivuissaan että se käveli mun perässä, mitä se ei koskaan ikinä milloinkaan tehnyt. Marssin edellä, purin hammasta, kyyneleet kuivui pakkastuulessa poskille ja yritin vain kannustaa sitä että tule nyt, ihan kohta ollaan autolla ja sitten vien sut viimeisen kerran lääkäriin, jaksa vielä vähän. Se olisi pitänyt viedä edellisenä iltana, tai yöllä päivyvstykseen. Mutta sen vointi romahti niin hirveällä vauhdilla, että tiistaiaamuna en vielä kuvitellut sen olevan meidän viimeinen kokonainen päivä, ja keskiviikkoaamuna toivoin että olisin osannut toimia jo tiistaina.

Toisaalta jos keskimäärin ihmiset tekee viikkojen tai jopa kuukausien virhearvioita, mun virhe oli vain 12h. Silti se oli virhe. Toinen virhe oli se, että mätin sille vikana yönä vain sitä Tramalia Norocarpin kanssa. Hermokipulääkettä en älynnyt antaa ollenkaan, vaikka syöpäkipu on kuulemma juuri sellaista ja Gabaa olisi hyllyssä ollut. Olen myös vähän pahoillani siitä, että ell ei tarpeeksi selvästi varmistanut mitä lääkkeitä mulla on. Toisaalta en myöskään itse osannut kysyä mitä sille kannattaa antaa, olin sekaisin kaikesta ja kun se vointi romahti niin äkkiä. Onneksi se oli sekaisin siitä Tramalin yliannostuksesta kuitenkin.

Hyvää ystävänpäivää Sieni sinulle sinne jonnekin. Sinä olit epäilemättä kultaisin ystävä, mitä kukaan voi koskaan saada. Kuvassa leike Hesarista, äiti tuunasi ja lähetti sen meille joskus kauan sitten.

18.2.

Näin sä halusit aina olla. Miten monesti mulla oli toisessa kädessä kirja tai puhelin ja vain toisella silitin sua... miten mikään koskaan saattoi olla tärkeämpää kuin aistia sut jokaisella aistilla. Nyt mä olisin ihan valmis kuolemaan jos vaan sitä ennen vielä kerran voisin tehdä näin, edes pienen, häviävän pienen hetken.

Ei en ole hyppäämässä junan alle, mutta muuten kyllä tuntuu taas että ei tästä selviä ikinä ja että entä jos tulee se aamu, kun elämä valuu minusta enkä enää jaksa nousta. Hengittää. Mitään. Jos ikävään kuitenkin voi kuolla?

21.2.

Plan A meni pieleen. Ultrassa näkyi "jotain", alkiot oli kuolleet kohtuun ja narttu meni suoraan sterkattavaksi. 😭 Onneksi se sentään on kunnossa, mutta kyllä näitä lapsia odotti niin moni ja heitä olisi todella kaivattu tähän maailmaan. Vaikea käsittää miksi toisilla sikiää kaikki mahdolliset kirppukasat ja toisilla käy näin. 😔 Kai kaikella on jokin tarkoitus...

Oon nukkunut viimeisen kuukauden niin huonosti, että tuntuu kuin olisi tukevassa humalassa koko ajan. Silmäpussit roikkuu kohta leuassa asti ja silmänaluset on niin mustat että näyttää kuin olisin saanut turpiini. Olen itkenyt ziljoona kertaa enemmän kuin koko tähänastisessa elämässäni yhteensä...

Viime yönä laitoin töppösen taas lohdutushommiin eli otin patjan lattialle ja nukuin niin kuin Sienen viimeisen viikon, tosin nyt vain mudi mahallani. Näin ekaa kertaa kunnon unta Sienestä. Se nojasi mun jalkoihin ja nuohosi siinä onnellisena. Sössötin sille ja upotin käteni sen turkkiin, ja se päästeli vähän suuääniä. Ehkä sekin halusi tulla lohduttamaan ja sanomaan, että ei saa menettää toivoa, kyllä se pentu meille jostain vielä löytyy.

Töppönen voi onneksi paljon paremmin, antibiootti ja kipulääke selvästi auttaa.

On tässä vielä plan B ja C vireillä mutta jotenkin on taas todella vaikeaa ymmärtää miksi mun elämä muuttui tällaiseksi kammottavaksi painajaiseksi. Mitä jos tämä ei lopu koskaan enkä ikinä löydä takaisin valoon...

25.2.

Jokainen kuolema on uusi alku, sanotaan. Miten voi olla niin ristiriitainen olo. Viime illat olen taas parkunut silmät päästäni. Suru muuttuu ehkä enemmän vihaksi ja katkeruudeksi; vihaan sitä että elämä teki meille näin ja olen yllättänyt itseni ajattelemasta jopa niin, että vihaan sua Sieni, miten saatoit jättää mut. Vaikka eihän se ollut kenenkään vika ja jos Sieni olisi voinut valita, se ei takuulla olisi sairastunut. Niin vain kävi.

Päivisin on paljon helpompaa odottaa positiivisin mielin tulevaa. Uusi pentu, uusi alku, saan opettaa sille kaikkea ihan alusta ja näyttää sille meidän maailman. Pentu on kuin tyhjä kirja, jonka juuri minä saan kunnian kirjoittaa. Toisaalta vähän myös ahdistaa mahdanko osata, siitä on niin kauan kun mulla on ollut pentu...

Kuvassa pieni Sieni ekoja kertoja uimassa. Touhuttuaan aikansa se vain sammui keskellä metsää. Muistan että istuin pitkään sen petinä. Se oli aikuiseksi asti yhtä luottavainen ja nukkui yhtä hyvin ihan missä tahansa, ja paras paikka maailmassa oli aina mun jaloissa kiinni. Voi helvetti Sieni, sinun kirjasi tuli viimeisille sivuilleen aivan liian äkkiä. 😭💔

26.2.

Neljä viikkoa. Neljä viikkoa sitten tänä aamuna tähän aikaan me oltiin viimeisen kerran yhdessä tuolla vastarannalla. Miten kipeä sä jo olit mutta jaksoit silti vielä kerran juosta pönen kanssa ja hyppiä mun edessä ilmaan. Ihan kuin olisit halunnut muistuttaa, että kaikesta huolimatta elämä on ihanaa ja että emme saisi surra liikaa.

Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu? Etsinkö sua pilvistä, oletko tuuli, tunsinko sun juoksevan mun ohi, kiertävän takaa ja lähtevän taas kiitolaukkaan kuten aina tapasit tehdä? Näetkö sä meidät, hymyiletkö mulle jostakin kaukaa, oletko pahoillasi ja laitat korvat linttaan, koska suoriudun niin huonosti?

Pelkään edelleen sitä aamua, että huomaan etten pääse ylös ja että elämä pakeni minustakin. Että voimat vain loppuu kesken. Musta tuntuu etten kehtaa enää edes vinkua kellekään. Jos vaan katoan, niin tiedätte, etten selvinnyt tästä.

*****

Olen kuullut tämän prosessin aikana fb-kavereiltani monesti, että "sinä se osaat kirjoittaa *itkuhymiö*" ja eräältä vanhan koiran omistajalta, että ei näitä juttuja voi edes lukea, koska tietää että lähtö on lähellä heilläkin. Kirjoittaminen on aina auttanut mua ja jotenkin kaiken surun keskellä tuntuu hyvältä, että osaan sanoittaa ne tunteet niin, että saan muutkin itkemään.