(osa 9)
Sekunti loppui.
En sanonut mitään.
Kaduin jo ennen kuin aika oli kulunut loppuun.
Mutta kun en tiennyt mitä sanoa! Se tapahtui liian äkkiä. Kaikki se mitä olin koko viikon eniten odottanut ja sitten viimeisellä hetkellä kun en ollut lainkaan varautunut. Ei mulla yleensä ole ongelmia avata suutani ja sanoa ihmisille jotain jos mulla on niille asiaa, mutta nyt en vaan kertakaikkiaan ehtinyt siinä ajassa muotoilla mitään järkevää, ja jäädyin niin etten sitten saanut sanottua edes mitään ei-järkevää. En myöskään pysähtynyt kokonaan, vaan muistan että hidastin vaan. Jos oisin jäänyt monttu auki keskelle käytävää seisomaan niin olisittehan te molemmat epäilemättä kysyneet että mitä nyt tapahtuu...
Mutta mies oli jo ovella ja sä juoksit ohi ja tilaisuus oli menetetty.
Järkytyin melkoisesti.
Miten joku tällainen hetki voi edes saada niin suuren merkityksen? Tämä on kirjoitettu heti seuraavana päivänä kotona, ja nyt viikkoa myöhemmin kun tarkistan tätä ennen julkaisua, se ei tunnu enää samalta. Ei niin viiltävältä. Harmittaa silti hirveästi, ja toisaalta olen hämilläni miten muutama mukava ihminen nousi elämää suuremmiksi asioiksi ja miten voin menettää yöuneni tällaisten tapahtumien takia.
Enhän mä edes tiedä muistiko se mua vai moikkaako se kaikkia ketkä siellä kävelee. Ehkä se siksi juuri oli niin vaikeaa. Omissa vaatteissa mä olisin myös voinut olla jonkun muun omainen joka oli käymässä. Ja sitten jos olisin alkanut selittää jotain niin se olisi ollut ihan kuutamolla ja se olisi ollut vain kiusallista kaikille. Oi voi.
Miksi me ei lähdetty viittä sekuntia myöhemmin niin en olisi nähnyt sitä lainkaan ja elänyt siinä uskossa että se lomailee edelleen?
Kotiin pääsy olisi ehkä ollut iloisempi asia mutta nyt tuntui että olen ihan itkun partaalla tämän viimeisimmän takia.
Kaikesta huolimatta pidän itseäni ihan täysjärkisenä ihmisenä. Siis mulla ei ole mitään aikomustakaan alkaa stalkkaamaan ketään tai etsiä häntä netistä tai kuvitella että meillä olisi oikeasti mitään yhteistä. Hän kuuluu sairaalaan ja jää mun sairaalajakson muistoihin. Jotenkin se kontrasti vaan sen välillä, kun on olemassa tavallisia työntekijöitä ja sitten on ihan huikeita työntekijöitä, niin niille huikeille pitäisi muistaa kertoa kuinka huikeita he ovatkaan. Ettei hän vaan unohda. Ei kukaan kuule sellaista liian usein. Huikea myyjä ei missään nimessä tekisi niin suurta vaikutusta kuin huikea sairaanhoitaja tekee. Ne piti mua hengissä kun olisin voinut kuolla, ja hän oli sen jakson paras asia, ja nyt menetin mahdollisuuden kertoa sen sille koska en tiennyt mitä sanoisin ja sekunti oli liian lyhyt aika päättää.
Rehellisyyden nimissä en tiedä olisinko osannut asetella sanojani oikein vaikka olisi ollut enemmän aikaa. En ehkä ole kovin hyvä antamaan positiivista palautetta tai kiittämään ihmisiä. Se on niin vaikeaa tehdä niin että se kuulostaisi oikealta.
Mutta siitä tuli elämää suurempi asia. Olisin halunnut luetella ne kaikki hyvät muistot ja kertoa millaiset hetket jää mieleen, ja kysyä että kai sä itse tiedät miten suuri merkitys sillä voi olla, että lahjoitat itsestäsi muutaman minuutin. Että sä olet sielultasi hyvä ihminen ja pysy aina sellaisena, äläkä anna kiireen tai minkään ikinä kyynistää itseäsi. Maailma tarvitsee sellaisia kuin sinä.
Ihan täsmälleen samat asiat haluaisin sanoa sille lemppari kakkoselle joka jäi lomalle mun ekan kierroksen perjantaina. Häiritsee hirveästi etten muista mun leikkauksen jälkeisten päivien hoitajia ja häneltä haluaisin kysyä oliko hän siellä silloin. Hän oli varmasti myös se joka piti mua kädestä kun se lääkäri väänsi mahaa ja se sattui ihan vitusti. Se ei voinut olla kukaan muu, koska hän oli juuri sellainen.
Ja nyt se kaikki on vaan ohi. Voiko sydän särkyä tällaisen takia?
Tämä on kai loppu. Oikeassa elämässä sellaisia ei ole. Että kaikki vaan olisi nyt tässä. Tarina jatkuu ainakin psyk.sairaanhoitajan ja potilasasiamiehen kanssa, ja ehkä, ehkä kerään rohkeutta mennä osastolle joskus käymään. Ehkä kukaan ei muista enää mua enkä sano kellekään mitään, mutta Helga ainakin odottaa asemissaan ja voin vain istua hänen kanssaan ja katsoa siitä ikkunasta ulos. Miettiä että elämä on siellä jossakin. Ihan kaunista ja hyvää kunnes ei enää ole, joko nyt tajuan arvostaa sitä?
Ehkä jokainen loppu on oleva jonkin toisen uusi alku.
Tai ehkä tähän tulee vielä osa kymppi. Antibiootit on nyt loppu ja valehtelisin jos väittäisin etten olisi kauhuissani sen suhteen mitä seuraavaksi tapahtuu. Syöminen on edelleen melkoista närppimistä. Kaikki jaksaa jankuttaa, että pitää syödä, tai joutuu takaisin tippaan. Entä jos olen niin sekaisin ettei se olisi edes mitään joutumista? Voisin lähteä ihan koska vaan.
Sellainen keikka. Ikimuistoinen kesä. Halusit tai et. Olit valmis tai et. Elämä jatkuu silti.
***
>> jatkuu sittenkin vielä
***
>> jatkuu sittenkin vielä
