(osa 10)
Edellisen sivun piti olla loppu. Pari viikkoa se olikin sitä, viimeinen osa. Ehkä se oli virallinen päätös ja sairaalajaksojen osalta loppu, mutta oikeastihan pään sisäinen kaaos ei käskemällä lopu. Koska nämä pienet jutut jatkuu instassa niin päätin sitten ruveta keräämään niitä tännekin. Tämä jatkuu niin kauan kun sitä kestää.
Tuntuu, että pitäisi selittää. Edellinen loppu jätti kaiken kesken. Jos se olisi elokuva, olisin raivoissani. Se ei ollut oikea loppu.
 |
| Menossa koirakokeeseen vaikkei yhtään huvittanut. Menin. Sain muuta ajateltavaa. Kannatti. |
 |
| Illalla kotona sairaala-ajatukset palaa aina. Ikävä takaisin. Ikävä niitä hyviä ihmisiä. Ikävä sitä tunnetta että joku muu pitää minut hengissä. |
Olen hämilläni. Ahdistunut.
Mitä mulle oikeastaan tapahtui?
Miksi se umppari tulehtuu?
Miksi juuri nyt? Miksi ei viime vuonna tai kymmenen vuoden päästä? Teinkö kuitenkin jotain väärin itse?
Miksi ihmisessä edes on mokoma suolenpätkä joka joidenkin lähteiden mielestä on turha?
Haluanko nytkään?
Mistä tiedän että se mätäpesäke on oikeasti mennyt pois? Miksei sellaisia kontrolloida mitenkään?
En osaa selittää mun kaipuuta osastolle. Välillä ajattelen että haluaisin vain istua hämärässä ja hiljaisuudessa Helgan kanssa, niin että kukaan ei kysyisi minulta mitään. Ehkä yöllä. Muut nukkuisi. Olisi hiljaista. Antaisi hoitajien vaan hiihtää mun ohi niin kuin he osastollakin suurin osa tekivät. En jaksa selittää kellekään mitään - miten voisin, kun en itsekään ymmärrä miksi tämä tuntuu niin tärkeältä? Istua siellä kaiken sen keskellä ja tuijottaa tyhjin silmin ikkunasta ulos pimeyteen ja antaa ajatusten lentää.
Psyk.sh. oli ahdistava. Siis hän oli hirveän mukava ja todella ei-pelottava ja helposti lähestyttävä, sellainen jonka kanssa oli helppo jutella. Sellaisia he kai aina ovat, tuskin kukaan kovin yrmy ihmisvihaaja erikoistuisi alalle? Silti hän oli tosi ahdistava; melkoisen tarkkanäköinen ja heitti mulle monta asiaa jotka alkoi myöhemmin vaivata. Luulen, että ensi kerralla kun mulla on aika hänelle, oon vaan enemmän sekaisin.
Yhtenä teemana puhuttiin siitä leipä kädessä tulemisesta kun potilas soittaa kelloa. "Anteeksi, mutta kun ei muuten kerkiä syömään", se hoitaja sanoi. Mä en kuollaksenikaan muista kuka se edes oli ja sekin ahdistaa. Kaikki mustat aukot ahdistaa. Vaikka se oli vain yksi leipä ja vain yksi pieni hetki, se aiheutti melkoisen ajatusten ja syyllisyyden vyöryn tapahtuessaan. Jälkeen päin, siis nyt psyk.sh:lta, sain monta muuta näkökulmaa asiaan ja tajusin miten jumissa itse olin siinä "ei saa soittaa kelloa turhaan koska heillä on kauhea kiire". Mikä asia on turha kun on vuoteenomana sairaalassa, mun käskettiin miettiä. He ovat töissä siellä, meitä asiakkaita varten. Entä olisiko hän voinut jättää leivän pöydälle ennen kuin lähti tulemaan? Miksi meidän piti nähdä se leipä ylipäänsä? Entä jos hän ei oikeasti ajatellut yhtään mitään muuta kuin että hänestä oli vaan kätevää syödä kävellessä, eikä käynyt mielessäkään mitä kaikkea joku muu saattaa siitä ajatella?
Toinen asia mistä puhuttiin oli se mun kaipuu osastolle. Kaikki sanoo että nyt vaan syöt ja kuntoudut ettet joudu takaisin tippaan, mutta entä jos se ei olisi mitään joutumista? Menisin edelleen koska tahansa takaisin, jos tietäisin etten joudu sinne kammottavaan päivystykseen vaan pääsisin osastolle. Varsinkin jos tietäisin että ne hyvät tyypit on siellä töissä. Hoitamassa mua. Psyk.sh. heitti että kannattaa miettiä mistä sellainen suuri hoivan tarve kumpuaa, ja nyt mua on ahdistanut se melkoisesti. Kuten jo aiemmin kirjoitin, melko kipeää että kaltaiseni yksin viihtyvä, itsenäisyyttään ja pärjäämistään suuresti arvostava yksilö joka aiemmin kammosi sairaaloita ja kaikkea heikkoutta, nyt vapaaehtoisesti haluaisi mennä takaisin osastolle makaamaan. Ei mulla ollut tylsää siellä missään vaiheessa, sitäkin kaikki läheiset jaksaa jankuttaa että aika tulisi pitkäksi. Ei tullut. Mun päivien sisällöksi riitti hyvin se, että eletään tietyn, jonkun muun määräämän, aikataulun mukaan ja välissä on aina muutama tunti aikaa haahuilla käytävällä tai maata sängyssä ajattelemassa omiaan. Joku tulee kun soitat kelloa ja auttaa sua mitä ikinä tarvitsetkaan. Joku muu huolehtii kaikesta. Mitä hitto mua vaivaa kun olen päästäni näin sekaisin? Vapaus, luonto, koirat, koiraharrastukset, usko siihen että pärjään missä vaan - mihin kaikki tärkeä katosi?
Sutaisin luonnoksen itse. Ei, minä en osaa piirtää, mutta tämä hykerrytti mua monta päivää aamusta iltaan. Olisi juuri sopivan sekoa minulle muutenkin.
Haluaisin niin kauheasti vaan että tätä ei olisi koskaan tapahtunut. Ei mitään tästä. Olisin se minä ennen leikkausta.
Tapahtuuko tämä oikeasti?
Onkohan se kokonaisuuden kannalta hyvä vai huono asia että kaikista maailman paikoista anoppi sattuu olemaan töissä juuri siellä ja toimii linkkinä tässä välissä? On muutenkin ollut välillä vaikeaa päättää kuinka paljon haluan kysyä tai tietää niistä ihmisistä. Yksi päivä kuulin että Arjakin tuli kesken lomansa töihin. Hyvä-pistämään-Arja. Mies sanoi että se sai varmaan hyvät rahat siitä. Jokseenkin normaali kommentti kun ei me häntä tunneta. Minä ajattelin sitä kun se kertoi mulle lakoista ja etsi suonta ja onnistui vaihtamaan sen kanyylin ilman että ryntäsin karkuun. Ei kai tällainen ole mitenkään paheksuttavaa, mutta en tiedä pitääkö se niitä henkilöitä turhaan mulle elävinä, eikä he painu muistoihin? Toisaalta on jotenkin kauhean ihanaa kuulla tällaisia asioita. He on todellisia, ei vain mun mielikuvituksen tuotetta, vaikka välillä tuntuu siltäkin. Usein mietin että tekisi mieli kysyä mitä kuuluu sille, tälle ja tolle, mutta se ei jotenkin tunnu sopivalta ja olen vastustanut kiusausta. En tiiä auttaako se vai olisiko vaan parempi kysellä ja sitä kautta kyllästyä ja lakata ajattelemasta heitä niin paljon?
Mietin monta päivää aamusta iltaan sitäkin että Kakkonen muisti minut. Joku muistaa. Valehtelisin jos väittäisin ettei se tuntunut hyvältä. Hirveän hyvältä.
Mutta nyt mun pitäisi päättää mitä teen.
No, eihän kieltäytyminen ole missään vaiheessa ollut realistinen vaihtoehto, vaikka näennäisesti halusin miettiä asiaa. Se olisi nynnyille ja minä en ikinä voisi olla niin lähellä jotakin ja sitten luovuttaa, en tällaisessa asiassa. Sehän kiusaisi mua lopun elämääni. Etten muka uskaltaisi.
Mutta aika monta päivää piti kerätä rohkeutta ja miettiä asiaa ennen kuin uskalsin sanoa että saa sen jakaa hänelle. Kun linkin antaa yhdelle, ihme on jos ei se leviä muillekin, niin se vaan menee. Antaa mennä sitten. Mietin, että teoriassa näitä tekstejä voisi vähän siistiä ja tehdä niistä julkaisukelpoisempia, mutta siinä olisi hirveä homma ja se myös tuntuisi tosi väärältä. Anoppikin sanoi että ei, ei pidä muokata mitään. Tämä tarina on tosi ja se saa olla sellainen kuin se alun perin oli.
Kirjoitin tätä kaikkea alun perin vain itselleni. Kun päätin sittenkin julkaista sen tutuille, tiedostin kyllä, että kaikki minkä nettiin laittaa, on siellä ikuisesti. Sitä voi lukea ihan kuka tahansa. Yritin kirjoittaa hyvin anonyymisti ja riittävän nätisti vaikka joitakin ihmisiä arvostelenkin. Sille en oikeastaan suonut ajatustakaan että joku niistä tämän tarinan sankareista voisi lukea tätä joskus. Paitsi että en tiedä pitäisikö hävetä tai jotain, se toisaalta tuntuu myös siltä että tarina pääsee täyteen kukoistukseensa ja saa tarkoituksen. Jos minä saisin tällaista näin henkilökohtaista ja intiimiä palautetta joltakin, muistaisin sen takuulla lopun elämääni, ja enkö mä juuri sitä halunnut että niiden hyvien tyyppien pitäisi tietää kuinka hyviä he ovatkaan?
Yksi mun lääkärikaveri sanoi jo aluksi, kun tämä oli vain lähipiirin tarina, että voisinhan mä tulostaa sen kaiken ja lähettää nippuna sairaalaan. Potilaan näkökulmasta voisi olla hyvin kiinnostuneita kuulemma sekä koko sairaalan johto että kyseinen osasto, ja tässä oli hänestä tosi paljon tärkeitä juttuja joista ottaa opiksi. Ihan jokaisen hoitoalan ihmisen pitäisi hänen mielestään kerrata ja muistaa että useimmiten se kaikki on arkea heille mutta ainutkertaista potilaalle, eikä sitä saa unohtaa. Ajatus tämän kaiken tulostamisesta ja lähettämisestä mihinkään tuntui silti melkoisen hurjalta. Tämähän oli vain mun päiväkirja joka on aivan liian rehellisesti kirjoitettu että haluaisin että sille naureskellaan jossain kahvihuoneessa.
Toisaalta kyllä mua kiinnostaisi ihan kauheasti lukea toisen osapuolen näkemys, jos itse olisin tässä tarinassa hoitaja tai lääkäri. Harvoin varmaan tällaista tilaisuutta tuleekaan.
Mutta kyllä mua vähän huimaa silti.
***
Kuun vaihteessa kävin uudelleen nuppilääkärillä. Tai psykiatrisella sairaanhoitajalla. Mun tekee vaan mieli kutsua häntä nuppilääkäriksi. Tiesin jo mennessäni että nyt minä vasta sekaisin olenkin, siis verrattuna ekaan käyntiini, ja tunnin hänen nojatuolissaan istuttuani olin vielä enemmän sekaisin.
Mutta yksi asia ehkä selkeni.
Hän on todella kova kysymään "miksi" ja kääntämään asiat niin että niihin on pakko vastata. Jos ei osaa (tai halua) vastata, hän kysyy samaa asiaa eri sanoin. Aloin olla jo niin kiusaantunut, tai ahdistunut, että teki mieli parkaista että jos kirjoitat kaiken ylös ja meinaat joskus myöhemmin käyttää sitä mua vastaan, en sano enää mitään. Älä kysy enää mitään. En tarkoita pahalla, mutta on todella henkisesti kuluttavaa antaa jonkun tarkkanäköisen kuulustella sinua ja pakottaa miettimään asioita joihin tekisi mieli vastata vaan että emmätiedä. Uh. Mutta siksihän siellä käydään.
Yön yli nukuttuani ehkä sitten kuitenkin löysin pienen helpotuksen hänen sanomisistaan; ei minulla ole ikävä niitä ihmisiä itsessään, vaan sitä, mitä he silloin edustivat minulle. Se on melko eri asia se. Tämä oli suuri helpotus ymmärtää, koska olen ollut todella huolissani siitä, miten sekoan muutamasta mukavasta tyypistä enkä saa heitä päästäni ulos lainkaan.
Hän pakotti minut muutenkin pohtimaan joka asiassa sitä mikä on todellinen motiivi tai merkitys sen taustalla, ja toisaalta sitä että onko joku minun ajatus- tai toimintamalli suojautumista vai todellisuutta sellaisenaan.
Kyllähän se nyt selvää on, että en seonnut sairaalassa, vaan sairaalajakso sai kaikki vanhat asiat nousemaan pintaan.
Pelkkä sairaalaan meno oli taas hirveää. En tiettävästi ole koskaan
saanut mitään paniikkikohtauksia mutta aulassa olo on sellainen että
luulen että se on jo aika lähellä sitä miltä sellainen tuntuu.
Lopuksi mietittiin yhdessä, minun aloitteestani, myös sitä, kun mun edelleen tekisi mieli mennä sinne käytävälle sohvalle istumaan. Ottaa kengät pois, nostaa jalat sohvalle, laittaa ne ristiin ja kääntyä tuijottamaan ikkunasta ulos ja todeta kohta että tunti meni helposti niin. Aivan kuten osastolla ollessani. Miksi, hän kysyi tietenkin ekana, mitä minä sillä haluaisin saavuttaa? Mikä tarkoitus sillä käynnillä olisi? Sanoin että osaan hyvin kuvitella miten menen sinne, anoppi on luvannut saatella minut sohvalle jos tulen virka-aikaan kun hän on paikalla. Hän varmaan myös sanoisi kaikille että mua ei saa häiritä jos niin pyytäisin. Osaan kuvitella siihen asti että menen sinne ja uppoudun ajatuksiini, mutta pois lähteminen ei piirry mun päässä lainkaan. Miksi? Tarkoittaako se etten koskaan haluaisikaan pois jos sinne asti pääsisin?
Mikä edes on "pois"? Olin kahdessa eri huoneessa ja niiden lisäksi voi kävellä ulos. Mihin mun jalat veisi jos en miettisi asiaa sen enempää ja pitäisi lähteä?
Onko tämä joku uusintaesitys siitä kun silloin yksi yö keskustelin Ykkösen kanssa siinä sohvalla ja hän jätti mut sinne? Että voisin nyt sanoa kaiken mitä en silloin sanonut ja ehkä en jäisikään yksin? Taivas että alan olla sekaisin. Sanoin sh:llekin, että tiedostan kyllä miten outoja asioita ajattelen ja että en pidä tätä normaalina. En tiedä onko hullumpi se joka vakuuttaa että tajuaa olevansa sekaisin vai se joka ei itse kommentoi omien ajatustensa sekavuutta mitenkään. Luultavasti Ykkönen ei edes muista koko asiaa ja hänhän vain teki töitään, eikä varmasti tajunnut lainkaan miten korkealla mun ajatus lentää ja että minusta hän jätti mut sinne. Sitä paitsi enhän ole ainoa asiakas siellä, tiedän kyllä.
Sanoin siis psyk.sh:lle etten tiedä vieläkään onko se hyvä vai huono idea mennä sinne. Se sekä kiehtoo että pelottaa. Pelkään että... sekoan vielä enemmän?
Hän sanoi että kukaan ulkopuolinen ei tietenkään voi sanoa että kannattaako mennä vai eikö kannata. Selkeästi jotain on kuitenkin jäänyt pahasti kesken, jos asia pyörii päivittäin mun mielessä. Hän kehoitti antamaan sille vielä aikaa. Ei mulla ole mitään takarajaa että nyt tai ei koskaan. Antaa ajatuksen elää ja jossain vaiheessa se joko alkaa hiipua ja jättää minut rauhaan, jolloin en tarvitse sitä käyntiä, tai sitten se alkaa tuntua yhä varmemmalta että haluan mennä, ja sitten vaan menen. Päätös kyllä tulee aikanaan jos annan sen tulla.
Mitä se Helgan sohvalla istuminen ja tyhjin silmin ulos tuijottaminen edustaa minulle? Teen sellaista paljon muutenkin, mutta miksi koen että mun pitäisi palata juuri osastolle? "Rikollinen palaa rikospaikalle", puhuttiin siitäkin ilmiöstä.
Jälkeen päin yritin taas miettiä, että entä jos tässäkin on kyse kuitenkin niistä ihmisistä? Tai siitä kaikesta hoivasta, huolenpidosta, turvallisuuden tunteesta ja sellaisesta, mistä siinä kai todellisuudessa oli kyse? Että haluaisin vielä kerran maistaa sitä? Hyvästellä sen tunteen? Herranjeesus, mistä minä tiedän.
En vieläkään tiedä olisiko kamalampaa että kukaan ei kysyisi multa mitään, vai että tulisi ja kysyisi. Että kukaan ei muistaisi, tai muistaisi minut. Että en edes näkisi niitä parhaita tyyppejä, vai näkisin? Mistä helvetistä minä tiedän?
Mutta ehkä mun pitäisi selvittää se kuitenkin ensin ja mennä aikaisintaan sitten kun tiedän mitä odotan. Muuten on melko iso riski että todellakin sekoan kun joku kohta meneekin "väärin" ja näen jotain mitä en halua, ja sitten juoksen sieltä ulos ja olen taas pykälää hullumpi.
***
****
