(osa 8)
Sunnuntaiaamuna tuli verikokeet ja sittemmin se osastonjohtaja itse lääkärinkierrolle. Tulehdusarvot oli 115 ja taas kerran parkaisin että mitä helvettiä mulle nyt tapahtuu?!? Sata? Miten ne voi yhtäkkiä olla taas ihan hirveästi? Hänkin ihmetteli ettei niitä ole aiempina päivinä otettu ollenkaan, mutta hoitaja sanoi että tullessa kaikki oli viitteissä niin ei sitten vaan enää rutiinisti otettu. Mulle ei nyt vieläkään oikein selvinnyt mikä niitä nostaa, siis hajoaako se abskessi siellä nyt ja imeytyy verenkiertoon vai mitä tapahtuu. Lääkäri kysyi oonko töissä ja vastasin että pitäisi palata joo, niin se sanoi että laittaa kaksi viikkoa saikkua että nyt ainakin toivutaan tästä kerralla kunnolla. Mikä helpotus. Se sanoi että kirjoitetaan se maanantaina. Aloitettu antibiootti jatkuu toistaiseksi, samoin ne vatsalääkkeet.
Hemoglobiini oli myös taas romahtanut ja oli vain jotain 100. Leikkauksen aikaan se oli vielä reilusti alle senkin. Jotain muutakin häikkää siellä oli jossain arvoissa mutta ne kuulemma liittyy noihin. Veriviljelystä ne ei puhuneet erikseen mitään enkä muistanut siitä kysyä.
No, en sitten vissiin ole tänäänkään lähdössä kotiin. Se tuntui enää siltä että alistun kohtalooni. Ei pettymystä eikä turhaumaa vaan hiljainen hyväksyntä sille että en pääse täältä ikinä. Oli myös ihmeellistä että oon ollut täällä tiistai-illasta ja vasta sunnuntaina mulle ilmaantui joku vika joka selittää huonon olon. Mikä mulla ennen sitä sitten oli? Kuvittelenko? Alanko seota? Tätä samaa rataa mun ajatukset jatkuvasti kiersi. Aluksi en tiennyt että olin ihan helvetin kipeä ja nyt kun mulla on todella sairas olo, mussa ei ole mitään vikaa. Mitä vttua oikeasti?
Mies ajoi koirat tänäänkin maalle. Hän ei uskalla pitää niitä metsässä vapaana, ja hyvä niin, minäkään en usko että Paju pysyisi sillä hallinnassa ja kuuro töppöinen ei ole mullakaan paljoa missään enää irti. 35km suunta on vaan näillä hinnoilla aika arvokas pihalla leikkiminen, mutta ainakin koirat oli tyytyväisiä.
Poistumista mietin paljon. Huomasi etten ollut kipeä kuten edellisellä kerralla, ja pelkkä etova olo ei hillinnyt ajatuksia enkä jaksanut koko aikaa nukkua. Olisi hirveästi tehnyt mieli kokeilla tai kysyä joltakin mitä tapahtuu jos meinaan häipyä, mutta hillitsin itseni kun sen kiireen tietäen eihän se nyt ole lainkaan hauskaa tuhlata kenenkään aikaa tällaiseen. Google sanoi, että ne yrittää puhumalla pidätellä ja käännyttää takaisin, ja jos silti haluaa lähteä niin pitää allekirjoittaa joku lomake että tekee sen omasta vapaasta tahdostaan riskit tietäen, vastoin lääkärin ohjetta, ja että sairaala ei vastaa mistään tjsp. Mutta ketään ei saa fyysisesti pidätellä, lukita ovia tms - ei edes niitä dementikkoja kovin löyhin perustein.
Mutta entä jos on talvi ja ihminen on lääkepöllyssä ja se vaan yökkäri päällä painelee menemään eikä pysähdy edes allekirjoittamaan mitään lappusia? Nappaako ne sitten helmasta kiinni?
Se yksinäisyys alkoi olla sietämätöntä. Aloin luovuttaa sen suhteen, että kukaan ei aio puhua mun kanssa mistään, eikä kukaan sellainen ketä kiinnostaisi, tule paikalle. Hiljainen hämärä käytävä, kellon tikitys, huoneista kuuluva kuorsaus, ventovieraita ihmisiä kuka mistäkin syystä makaamassa sairaalasängyssä. Koko maailma nukkuu, hoitajat valvoo jossain jotain muuta ja minä, minä olen taas yksin maailmassa. Eikä kukaan ymmärrä miltä musta tuntuu.
Miten mikään voi enää tuntua samalta kuin ennen? Miten tällaisen jälkeen voisi palata kotiin ja elämä vaan jatkuisi?
Tuli maanantai. Suurin ongelmani oli huimaus - sekä etova olo että kipu jäi kauas sen taakse. Huimasi myös makuulla ollessa. Verenpaine oli tosi alhaalla ja tuntui että taju lähtee kohta. Suihkuun olisin silti mennyt mutta ei taas ollut enää puhtaita alusvaatteita. Lääkärit tuli oikein porukalla ja siinä oli se kirurgi joka otti mut päivystyksessä vastaan, ja muutama muu. Tulehdusarvot oli laskussa, samoin kuume. Ne kysyi lähdenkö tänään kotiin ja sanoin että joo. Se... ei tuntunut oikein miltään. Sitä toisaalta joka päivä odottaa, ja toisaalta pelkää. Tai haluaisi pitkittää. En tiedä onko mussa joku vika siltäkin osalta että tavallaan osastolla on niin helppoa ja ihanaa. Joku muu aikatauluttaa sun päivän. Ei tarvitse ottaa vastuuta mistään. Ruoka tulee nenän eteen ja jos et nouse itse, sut autetaan ylös. Rupeahan nyt syömään. Kotona sun pitäisi jaksaa ostaa, tehdä, syödä ja siivota sen ruokailun jäljet ihan itse, ja siinä on niin monta paikkaa missä voi todeta että ei tästä tule mitään ja antaa olla. Mie olen ihminen joka nauttii yksin vaeltamisesta ja kokee suurta onnen tunnetta sellaisen vapauden edessä, ja sitten yhtäkkiä musta tuntuu etten selviä ilman että olen osastohoidossa? Melko kipeää.
Diabeteshoitaja tosiaan taisi nähdä koneelta että olen edelleen siellä, ja tuli vaan kyselemään tarttenko jotain hoitotarvikkeita ja onko parempi vointi jo. Hänellä sitten välähti että tyttärensä oli kuulemma raskauden aikana voinut niin pahoin ettei ollut paljoa kyennyt syömään, ja hän oli saanut ison avun noista pirtelöistä. Hän soitti siitä heti samalta seisomalta ravitsemusterapeutille joka sattui olemaan talossa (on myös välillä muualla) ja löysi vielä aikaakin tulla käymään mun luona. Sanoin etten jaksa selittää koko keissiä alusta asti niin jos hän lukisi sen koneelta vaikka etukäteen.
Hän tuli ja toi nivaskan monisteita tullessaan. Ensinnäkin opin että makuaistimus syntyy suussa kun ruoka osuu kieleen, ja etovan olon vallitessa kannattaa syödä kylmää, nestemäistä ruokaa, ja mieluiten vielä pillillä mahdollisimman syvälle kurkkuun, niin se ohittaa osan tästä aistijärjestelmästä eikä oksettava olo tule niin pahasti. Eli kaikki mahdolliset pirtelöt, smoothiet, vellit, lasten hedelmäsoseet, jääkaapin tai pakastimen kautta. Suuta voi myös "puuduttaa" jääpalalla ennen kuin syö, tällöin makuaistimus laimenee.
En ole koskaan käyttänyt mitään ateriankorvikkeita ja opin nyt että ei niitä tartte edes sellaisenaan juoda, vaan voi käyttää myös ruuanlaittoon. On olemassa myös ihan maustamaton versio ja sitä voi lorottaa mihin vaan. Noin muuten niistä voi tehdä keittoja, munakkaan, sotkea niitä johonkin muuhun juomaan (kahvi, smoothie, mehu, ym), puuroihin, muussiin, kastikkeisiin, melkein ihan mihin tahansa. Suositteli että voisin käyttää niitä vielä töihin palatessani jos syöminen tuntuu yhtään rajoittuneelta. Sanoi myös että sitten kun paino alkaa palautua niin se yleensä tulee ensin keskivartalolle, mutta ei saa säikähtää ja alkaa laihduttaa, kyllä se siitä tasaantuu. Hyi kamalaa. Yleisesti ottaen se mitä fyysisessä kunnossa kuukaudessa on menettänyt, ei palaudu kuukaudessa eikä välttämättä edes kahdessa, joten maltti pitäisi nyt sitten pitää mukana.
Laitoin anopille viestiä ja hän sanoi että noitahan olisi siellä sairaalassa kanssa, eikö kukaan ole tarjonnut mulle?! No ei ole ei, enkä ollut tiennyt että tällaisiakin on saatavilla. Sairaalasta saa ihan hirveästi kaikkea, mutta ne selviää aina jälkeen päin, eikä kukaan muista kertoa silloin kun siitä olisi voinut olla jotain iloa. Miksiköhän ei ole olemassa jotain listaa jossa olisi kaikki tuotteet mitä voi saada, niin osaisi sitten itse paremmin pyytää? Alkaen ihan korvatulpista, aika monta yötä kituutin ennen kuin selvisi että sellaisiakin saa.
Tässä vaiheessa olin oikeasti melko turhautunut ja suorastaan vihainen siitä, että oon maannut täällä taas viikon à 50e/vrk ihmettelemässä kun perunat ja soossit ei maistu enkä saa niitä alas, ja kukaan, KUKAAN ei ole tätä ennen älynnyt sanoa että kylmä nestemäinen menisi paremmin, ja että olisi meillä täällä näitä pirtelöitäkin jos kokeilisi sellaista. Kenen etu tämä tällainen nyt taas on? Odotetaan että ihminen alkaa syömään muttei ollenkaan käytetä kaikkia kortteja että se olisi mahdollisimman tehokasta? Pidetään hengissä muttei paljoa muuta tehdä nopean paranemisen eteen?
Miksei esim. kaikille leikatuille tehdä jotain paperia missä olisi lueteltu nämä faktat? Sekä ekalla että tokalla kierroksella mun huonekaverit valitti ihan samaa kuin minä, ettei ole ruokahalua ja kaikki vaan närppi ruokiaan ja hoitajat harmitteli että voi hitsi kun ei maistu, mutta jospa se siitä. Miksei meille rutiinisti kerrota että etovassa olossa se kylmä nestemäinen menee paremmin silti, ja tarjota sellaista? Ei jumalauta oikeasti...
Olin sen verta hiilenä että ravitsemusterapeutin lähdettyä häivyin sängystä Helgan luokse sohvalle istumaan. Mies oli maalla ja sanoin että ulkoiluta rauhassa ne koirat siellä, ei mulle ole tunnilla tai kahdella mitään väliä. Se sanoi että tulee joskus illalla sitten hakemaan. Päiväkahvi tuli ja pyysin jäätelön koska kotiinlähtöjäätelö tuntui taas aiheelliselta, ja olin juuri närppimässä sitä sohvalla, kun siihen tuli sekä kotiutushoitaja että psyk.sairaanhoitaja. Viimeiset tunnit ja nyt mulla oli suorastaan ruuhkaa ja juttuseuraa riitti jonoksi asti! Sanoin sen ääneenkin, tosin he ei varmasti ymmärtäneet piikkiä siinä että aiemminkin olisi kelvannut. Kotiutushoitaja oli eri kuin viime kierroksella mutta oikein kiva. Saikkulappu puuttui ja hän lähti sitä metsästämään, ja pelkäsin taas että nyt siellä on joku joka antaa sen kaksi päivää ja sitten saa stressata sitä. Sanoin sille että sanoo että se osastonjohtaja käski laittaa kaksi viikkoa. Psyk.sairaanhoitaja kysyi onko meille mitään omaa huonetta vapaana mutta aika nihkeää oli, lopulta ne vei meidät lääkehuoneeseen (selvisipä viimeisenä missä sekin on, mutta en ehtinyt tuijotella hyllyjä vaikka olisin varmasti viihtynyt sielläkin tovin jos toisenkin, t. outo...) jonka takatilassa oli jotain porukkaa. Kävi sanomassa niille ettei ihmettele kun istutaan siinä. Sitten se toi vielä sen saikkulapun, sen oli alleirjoittanut se päivystyksessä ollut nuori kirurgi ja se kaksi viikkoa tulla pätkähti. Huh mikä helpotus, nyt ei tartte joka toinen päivä olla ruinaamassa lisää.
Se psykiatrinen sairaanhoitaja oli oikein mukava ja jos etukäteen pelkäsin että se menee niin että se sanoo että no kerro mikä sulla on, ja jäädyn ja vastaan että ööööö...... niin ei lainkaan. Se kyseli ihan vaan yleisesti kaikkea ja sellaisia hyvin lyhyitä ja ytimekkäitä kysymyksiä mihin oli helppo vastata, eikä tullut ollenkaan sellaista oloa että en tiedä mitä sanoisin ja mistä aloittaisin. Ovella kävi koko ajan joku joka olisi kai tullut ottamaan niitä lääkkeitä ja siellä takana kolisteltiin ja oli vaikea keskittyä. Hän sanoi että tartten kunnon ajan, ja oltiin sivuttu myös sitä että hän kannusti että mun pitäisi ottaa yhteyttä potilasasiamieheen. Yhteydenotto ei ole suoraan mikään valitus, vaan hänen kanssaan voi vapaamuotoisesti hyvin matalalla kynnyksellä jutella siitä mitä on tapahtunut ja miten oon sen kokenut ja hän sitten neuvoo onko asioita syytä viedä eteenpäin, ja ilmeisesti tekee sen myös mun puolesta. Sanoin että mietin asiaa, mikään hengenhätä ei ole koska googletin taas kerran ja google sanoi että nämä asiat vanhenee kolmessa vuodessa, niin ei ole päivän tai kahden päälle. Tässä vaiheessa oli sellainen olo etten yhtään jaksa edes ajatella koko asiaa, mutta nyt kun kirjoitan tätä neljä, viisi päivää myöhemmin, oon ehkä eri mieltä ja pitää ensi viikolla tehdä asialle jotakin. Psyk.sairaanhoitaja soittaa mulle kanssa ensi viikolla ja katsotaan sitten haluanko tulla käymään vai otetaanko puhelinaika.
Ei se tuntunut ollenkaan siltä että nyt olen virallisesti hullu. Ihana Arja joka patisti minut siihen, lämpimiä ajatuksia hänelle. <3 Hänkin jäi lomalle.
Mies tuli vähän sen jälkeen kun olin närppinyt päivällistä. Hän yritti että tulisin aulaan itse, mutta sanoin että ei missään nimessä, vaan tuut hakemaan mut täältä sängystä saakka. Pois lähteminen on kaikesta huolimatta vaan jotenkin... vaikeaa. Vitkuttelin taas yöpuvussa ihan viimeiseen saakka. Istuin sängyllä ja tuijotin verhoa ja mietin että taas on yksi viikko mennyt. Sellainen tyhjä olo velloo koko ajan eikä mikään oikein tunnu merkitykselliseltä.
Sitten se tuli, vaihdoin vaatteet ja me lähdettiin. Samaa käytävää mitä niin monta kertaa olen suhannut ja mistä kerran jo anopin kanssa poistuin pari viikkoa aiemmin. Mies edellä mun kassia kantaen, minä perässä. Ei niin kovaa, sanoin. En jaksa kävellä niin kovaa, en henkisesti enkä fyysisesti. Pois täältä. Toista kertaa. Pois mun oman elämäni elokuvasta.
Oltiin osaston ulko-oven kohdalla kun se tapahtui.
Lemppari ykkönen juoksee käytävällä meitä vastaan.
Mun askel hidastuu. Mies jatkaa menoaan ja loittonee. Sinä, mun aivot ajattelee, vaellusmies. Mun aivot rekisteröi että sulla on työvaatteet ja kiire ja sä olet iltavuorossa enkä mä ole tiennyt. Miksi oi miksi elämä oli niin epäreilu että olit juuri siinä toisessa siivessä etkä tullut mun puolelle jolloin olisin nähnyt sut aiemmin. Miksi en käynyt aiemmin päivällä täällä kävelemässä ja nähnyt sua silloin. Miksi en kysynyt keltään ootko jo töissä. Miksi, miksi, miksi.
"Moi", sä hihkaiset, ja hämmentynyt "moi" on ainoa mihin kykenen. Maailma ei hidasta ja sä jatkat juoksuasi ja katoat aivan juuri mun ohi nurkan taakse. Sekunti aikaa sanoa jotakin.
"Odota"?
"Mulla on sulle asiaa"?
"Miksi mä en tiennyt että olit täällä"?
Sekunti aikaa eikä se riitä mihinkään.
