(osa 7)
Arkipäivät ei nyt jälkeen päin enää oikein eroa toisistaan, ja voi olla että osa tapahtumista on mennyt väärään järjestykseen, mutta väliäkö tuolla. Muistan että kysyin varmaan joka kerta jokaiselta joka mun luokse tuli, että koska pääsen pois täältä ja mikä mulla on. Mahtoi olla rasittavaa. Toisaalta epätietoisuus on kaikkein raastavinta ja ihmisen on vaikea uskoa paranemiseen jos ei edes tiedä mitä hoidetaan.
Ne naamat tosiaan vaihtui koko ajan, pari tuttua oli ekalta kierrokselta ja sitten se joka otti mut vastaan, ja se mukava hoitaja numero kolme. Mutta ei kellään ollut ollenkaan aikaa jutella niin kuin ekalla kierroksella oli. Meidän huone oli ihan hoitajien huonetta vastapäätä ja ne tykkäsi pitää meidän ovea kiinni, varmaan siksi että kaikki jutut kuului muuten meille ja kai niiden pitäisi yrittää jotain vaitiolovelvollisuutta noudattaa. Mä taas tykkäsin pitää sitä ovea auki ettei olisi niin yksinäistä. Ei nyt kenenkään terveystiedot kiinnostaneet mutta oli vaan mukavaa että jostain kuului puheensorinaa ja askelia. Jossain vaiheessa heitä sitten istui siinä enemmän ja joku sanoi että ihanaa että on välillä hiljaisempaa ja on hetkiä ettei ole mitään tekemistä. No se täysin heille suotakoon, mutta jäi vähän paha mieli siitäkin että onhan täällä osasto täynnä ihmisiä ja varmaan kaikki olisi olleet kauhean kiitollisia jos heidän kanssaan olisi hetki muuten vaan juteltu. Se ei vaan jotenkin... erikoissairaanhoito pitää ihmiset hengissä ja hoitaa lääketieteellisiä vaivoja, mutta kukaan ei ajattele että paraneminen olisi nopeampaa jos ihmisellä olisi parempi mieli, ja että pienillä asioilla siihenkin voisi vaikuttaa. Sellainen ei vaan kuulu palveluun, jonnin joutava juttelu. Vastustin kiusausta nyyhkäistä sängystä että jos ei ole mitään muuta tekemistä niin tule tänne kertomaan mulle jotain mikä vie ajatukset hetkeksi ulkomaailmaan pois täältä...
Sittenkin kun joku käy kysymässä että painaako joku asia mieltä, siihen ei oikeastaan kerkiä edes vastata ja se on jo mennyt. Ja kun tietää sen kiireen ja kaiken niin ei kai siinä nyt voi ruveta itkemään ja sanomaan että kaikki mahdollinen? Tai sitten se vastaa että voi harmi ja häipyy silti ja olet vielä enemmän yksin. Parempi kun ei edes sano mitään ja yrittää vaan sinnitellä. Mietin toistuvasti sitä, kun heräämössä se sanoi ettei voi antaa mulle enempää lääkkeitä ja nyt ei auta kuin oksentaa. Myöhemmin oli se yksi episodi kun olin saanut jo kaikki mahdolliset päänsärkylääkkeet enkä moneen tuntiin voisi saada lisää, ja pää oli räjähtämäisillään edelleen. Kai potilaan pitäisi olla rehellinen ja kertoa kun johonkin särkee, mutta mä pelaan ennemmin ihmisillä ja... tilanteilla. Tiesin että se sanoo ettei voi antaa mulle enää mitään, enkä missään tapauksessa halunnut kuulla sitä ääneen lausuttuna, kun se vain sinetöisi mun epätoivoni, niin en vaan sanonut mitään. Se tuntuu vähän vähemmän pahalta niin. Mä olen varmaan aika hyvä peukaloimaan mun vastauksia ja sanomisiani niin etten varsinaisesti valehtele mutta tilanteen saa esitettyä hyvin eri näköisenä riippuen siitä miten sanansa valitsee.
Hyvä-pistämään-Arja oli toisenakin yönä ja hän silloin joskus tippaa vaihtaessaan kysyi siitä psyk.sairaanhoitajasta. En tiedä mistä se keksi sen, mies tai anoppi oli varmaan sanonut jollekin jotain siihen suuntaan. Että jos mua ei haittaa niin hän pyytää aamuvuoroa selvittämään onko sellainen paikalla ja ehtisi käymään mun luona, kun heistäkään kukaan ei oikein ehdi jutella mistään. Kirjoitin jo aiemmin että sairaalassa ihmisen kyky vastata normaalisti tuntuu jotenkin katoavan, ja mäkin kuiskasin ensimmäisenä että saanko mä nyt jonkun hullun leiman papereihini kaiken muunkin lisäksi. Hän vakuutti että en, ja että se vakkari on kuulemma tosi mukava ja rento tyyppi, mutta saattaa olla nyt lomalla ja pitää selvittää onko siellä ketään. Sanoi että he käyttää sitä paljon jos ihminen on saanut jonkun vakavan diagnoosin, tai muuten vaan jos sairastuminen ottaa koville. No se olen ainakin minä. Sanoin että mä oon kotiutumisesta alkaen pyöritellyt päässäni kaikkea mitä tapahtui tai olisi voinut tapahtua, ja että vatvon niitä juttuja melkein koko hereilläoloaikani aina vaan uudelleen ja uudelleen. Se lupasi että jättää aamuvuorolle tehtäväksi selvittää asiaa.
Lauantaina aamulla nousi kuume, ja parkaisin taas kerran että no mikä helvetti mulla nyt on?!? Hoitaja ei osannut sanoa mitään. Kysyi haluanko Panadolia ja sanoin ensin että en, mutta olin noussut istumaan vessaan menoa varten ja kun se tuli vielä kytkemään tipan, sanoin sitten että on mulla sittenkin kipeä olo ja saanko sitä lääkettä. Huimasi ja oli muutenkin huono olo, ja sain kuulla että pahoinvoinninestoaine laskee verenpainetta. Ei mulle silloin ekalla kierroksella näin käynyt, mutta ehkä nyt aliravitsemus pahensi asiaa. Aamukierrolla oli taas eri lääkäri, ja iltapäivällä tuli itse osastonjohtaja tai joku herra isoherra. Hän oli oikein mukava ja ensimmäisenä ihmisenä sanoi, että nyt jälkeen päin on ihan selvää että oli virhe lopettaa ne antibiootit kesken silloin kun sain sen allergisen reaktion. Se abskessi on siellä edelleen. Ja mulla loksahti taas leuka polviin koska siellä päivystyksessä sitä tt-kuvaa kommentoitiin että se on "ihan ok" mikä tarkoitti sitä että se jäänyt pesäke on ehkä hieman kutistunut mutta edelleen olemassa. Luulin että ihan ok tarkoitti että se on poissa! Herranjeesus. Tämä määräsi uuden antibiootin aloitettavaksi heti (suun kautta) ja verikokeet seuraavalle aamulle. Jos kuume ei laske tai nousee tuosta niin sitten taas kerran yksi tt-kuva. Siihen saakka mulle oli melkein jokainen lääkäri sanonut, että en ole kirran enkä gynen potilas eikä mun kuuluisi olla siellä kun ei mussa ole mitään hoidettavaa vikaa. Ei kukaan siis tarkoittanut että pitäisi kotiin lähteä mutta lähinnä ne vaan ihmetteli outoa tilannetta, ja teknisesti ottaen en tosiaan olisi kuulunut kummallekaan puolelle. Tää johtaja sitten sanoi että kyllä mä olen kirran potilas, ja se sanoi sen vissiin kaikille muillekin tai kirjoitti sen papereihin koska sen jälkeen en kuullut enää kertaakaan ettenkö kuuluisi sinne :D
Mutta en siis vieläkään pääsisi kotiin. Joka päivä tuntui että se oli "ehkä huomenna". En kyllä edelleenkään syönyt kummoisia lusikallisia ja mies joka päivä käydessään jaksoi muistuttaa jollekin hoitajalle, että ei suostu ottamaan mua kotiin ennen kuin se syöminen on hallinnassa. Diabeteshoitajakin kävi pari kertaa, edellisellä kierroksella oli sijainen mutta nyt oma oli takaisin. Hänkin kävi sanomassa toimistoon että ykköstyypin diabeetikko joka ei syö ei ole millään mittarilla kotiutuskelpoinen ennen kuin ongelma on hoidettu. Varmaan niitä ärsytti kun kaikki neuvoi heitä omassa työssään.
Kukaan ei puhunut mitään siitä psyk.sairaanhoitajasta enkä uskaltanut kysyä. Tuntui että kyllä mä sinne voin mennä mutta keltään en kyllä ääneen aio asiasta kysyä, siinä menee mun uskaltamisen raja. Jos se on unohtunut niin sitten on.
Mietin monta kertaa että nyt kun joudun makaamaan täällä päivästä toiseen eikä loppua näy, niin miksi maailmassa se mun lemppari ykkönen ei voi olla töissä ja kävellä joku kerta mun huoneeseen tullessaan työvuoroon. Ihan kuin sillä nyt taas olisi ollut aikaa kovin pitkästi kertoa mitään vaellusjuttuja, mutta sanoin sille edellisellä kerralla että en pääse täältä ikinä ja se lupasi että kyllä pääset, niin olisin halunnut sanoa että katso nyt miten kävi ja vieläkö luulet että pääsen uudelleen kotiin. Olisin hirveästi halunnut että se olisi hymyillyt mulle ja sanonut rauhallisesti että kyllä sä pääset. Sen oli pakko olla myös lomalla. Mietin monta kertaa että kehtaanko kysyä, mutta sitten aina mietin että jos se onkin siellä toisessa siivessä ja ne menee hakemaan sitä "kun yksi potilas kyseli sua", niin mitä mä sitten sanoisin. En ollut edes niin sekaisin lääkkeistä että olisi voinut laittaa hourailuni niiden piikkiin. En tiedä tehdäänkö niin, kyseleekö potilaat jonkun tietyn hoitajan tai lääkärin perään? Mä olisin halunnut sanoa sille että sie olet hyvä ihminen ja pysy aina sellaisena, älä kyynisty ja muutu niin kiireiseksi kuin jotkut muut. Olisin halunnut latoa sille kaikki ne muistot kun sillä oli hetki aikaa, ja miten hyvälle se tuntui.
Ehkä mulla alkoi vaan olla liikaa aikaa ajatella.
>> jatkuu
