Umppari, osa 6

(osa 6)

Tiistaina mies vei koirat iltapäivällä taas anoppilaan samalla kun pesi mattoja siellä. Niitä ei kukaan ole varsinaisesti lenkittänyt viikkoon, mutta hän ajeli pari kertaa sinne missä ne sai joitakin tunteja rellestää pihassa, niin ihan järjissään ne eläimet edelleen pysyi. Tiistaina loppui myös mun saikku ja kävin aamulla työterveydessä, jossa oli ihana hoitaja. Hän otti pikatulehdusarvot (alle 5, normaali) ja hemoglobiinin (en muista paljonko mutta vähän alakanttiin, mutta parempi kuin leikkauksen aikaan) eli minussa ei niiltä osin mitään vikaa ollut. Hän kyllä sanoi että näytän kalpealta ja huonolta. Lääkärikin oli ihana ja yhdessä katseltiin omakannasta mitä mulle oli tapahtunut, ja hänelle oli ihan selvää että en ole työkykyinen ja laittoi viikon lisää saikkua. Hän halusi myös varmuuden vuoksi lähettää mut keskussairaalaan kunnon labroihin ja teki lähetteet sinne. Kysyi jaksanko kävellä sinne, ja sanoin että enköhän. Siirsin autoa vähän lähemmäs ja onnistuin haahuilemaan sinne. Siellä oli oikein symppis nuori mies ja sanoin taas, että mulle tulee paha olo verisuonten pistämisestä, ja se ilmoitti että vie mut suoraan makaamaan. Siellä retkotin jossain takahuoneessa ja se sai verensä, kävin myös pissinäytteellä vaikka epäiltiin yhdessä tuleeko siitä mitään kun en ole juonut niin ei pissata, mutta onnistui. Haahuilin sitten kotiin. Sänkyyn. Hirveä suoritus tämä kaikki, olin aivan loppu.

Illalla havahduin siihen että anoppi tuli ensin sisälle ja sitten alkoi kauhea meuhkaaminen. Mies oli kuulemma siellä vain itkenyt etten syö mitään enkä paljoa muuta tee kuin makaa sängyssä ja nyt he yhdessä sitten alkoi painostaa mua sinne sairaalaan. Siinä sitä tapeltiin ambulanssin soittamisesta ja anoppi yritti juottaa mulle piimää ja ties mitä kaikkea mitä en halunnut. Tämäkin on mulla jotenkin hämärän peitossa, en tiedä olinko taas niin huonossa kunnossa etten siksi muista kunnolla vai meneekö asiat vaan jotenkin sekaisin. Ne kuitenkin vielä lähti silloin 17 maissa, anoppi turhautuneena pois ja mies frisbeen heittoon. Illalla kun hän palasi ja makasin sängyssä samassa asennossa edelleen, se sanoi, että nyt hän joko kantaa mut autoon ja sairaalaan tai soittaa sen ambulanssin hakemaan. Vänkäsin että ei ambulanssi aikuista ihmistä väkisin, vasten hänen tahtoaan, voi viedä, mihin hän vastasi, että ei ehkä niin, mutta hän voi, enkä mahda mitään jos se retuuttaa mut autoon koska sillä on ihan selvä fyysinen ylivoima :p Valitsin sitten omat jalat ja niin me sinne päivystykseen mentiin, pakkasin kassiin yhden yön kamat itse.

Mies jäi päivystykseen odottamaan ja sanoi että tulisi mun kanssa hoitajan huoneeseen. Tuntui että taannuin lapsen tasolle enkä saanut mitään järkevää itse sanottua, saati että olisi ollut voimia painostaa tai vaatia keltään mitään. Hoitoa, apua. Olin siellä kuitenkin myös vastoin omaa tahtoani ja mies varmaan arvasi että aion myös sanoa sen kaikille jos tilaisuus tulee. Istuin huonossa asennossa penkillä. Mahaa ei mitenkään hirveästi särkenyt, vaan oli vaan niin paha olo etten ollut laittanut suuhun tänäänkään yhtään mitään ja nyt heikotti ja pyörrytti. En ollut ottanut edes juotavaa. Maanantain saldo taisi olla yksi jogurtti ja pieni lasi vettä. Siinä taas meni se pari tuntia että päästiin hoitajalle, hän taisi nytkin ottaa sen pikatulehdusarvon joka oli ok, kuumeen (37 tms) ja tekiköhän se vielä jotain muuta... mies sitten oli enemmän äänessä kuin minä ja kertoi taustat ja sanoi että kirjoita sinne että diabetes ja että hän ei ota mua takaisin kotiin ennen kuin tähän tulee joku tolkku, ja että mun ei saa antaa poistua vaikka itse sanoisin mitä. En oikein muista tästäkään muuta kuin että möllötin siinä tuolissa ja näytin varmaan siltä että surkea olo on, ainakin se hoitaja kommentoi että näkee kyllä että kaikki ei ole hyvin, olin taas tosi kalpeakin.

Mies lähti ja mut siirrettiin pyörätuolilla päivystykseen samaan siipeen kuin mistä kaikki alkoi, hyvä jos en ollut samassa sängyssäkin. Se sanoi että joku tulee kohta katsomaan mua ja käski soittaa kelloa jos on hätä ennen sitä. En varmasti enää ollut niin kiireellinen tapaus koska meni tuntikausia, aamuneljään, ennen kuin mun luokse tuli ensimmäinenkään hoitaja. Hirveästi siitä käveli porukkaa ohi ja turhaan aina verhon raosta toivoin että joku tulisi edes kysymään vointia. Miksei ne laita edes sitä tippaa kun tietää etten ole kahteen päivään syönyt mitään? Onko mut unohdettu? Kauanko odotan ennen kuin voin lähteä? Miksi suostuin edes tulemaan tänne kun ei tästä näytä olevan mitään hyötyä? Voi argh että olin vaan niin väsynyt siihen kaikkeen...

Sitten siihen lopulta tuli hoitaja joka halusi laittaa sen kanyylin. Parkaisin että voi ei kamalaa, kylmä hiki kihosi ja tärisin kauttaaltaan. Se mallasi sitä vasempaan käteen alemmas kuin taipeeseen ja sitten kun se otti kiinni ja olisi pistänyt, käsikin alkoi kouristaa. Meinaatko sä vetää tän käden pois, se tiuskaisi, ja niiskutin että ehkä. Se sanoi että sitten hän ei pistä koska siitä tulee pahaa jälkeä jos kiskaisen juuri väärällä hetkellä, keräsi kamat pois ja verhon suulta huikkasi että mietipä vielä, hän tulee kohta kysymään uudestaan. No haista paska ja jätä pistämättä, ajattelin. Yhteistyökyky oli aivan nollassa ja olisin voinut ulvoa suoraa huutoa kun en saanut jotain ystävällistä tyyppiä joka olisi rauhoitellut ja hoitanut homman nätisti, vaan jonkun joka oli vaan ilkeä. Päätin että sanon ei kun se tulee uudelleen, ja sitten lähden täältä. Nukahdin odotellessa. (Jälkeen päin lisättäköön että tiedän toki että käyttäydyin kuin lapsi, mutta tän tarinan pointti onkin yrittää kertoa kaikki niin kuin se minusta sillä hetkellä tuntui.)

Heräsin siihen että hän sitten tuli uudelleen ja oli ehkä itsekin käynyt rauhoittumassa, koska puhui vähän empaattisemmin ja kysyi mitä tehdään. Sanoin että hirveän paha olo ja se näytti tippapussia ja oksennuksenestolääkettä että tässä näitä olisi ja hän yrittäisi auttaa mutta sitä ennen pitäisi saada se kanyyli että apu pääsee perille. Kysyin että kai tää onnistuu kerralla, ja se sanoi että kyllä hän yleensä aika lailla saa sen suorilta paikoilleen. Lupasin että pidän käden paikoillaan ja se sitten vaan tärisi hänen otteessaan, ja hyvin sai sen ranteen kohdalle sivuun laitettua. Hyvin meni, hän sanoi, mihin vastasin että kiitos. Anteeksipyyntöön en kuitenkaan taipunut. Jos asiakas pelkää niin ei sille vaan voi suuttua siitä...

Sitten taisin vähän aikaa nukkua. Päivystyksessä on huonot sängyt ja olin saanut vain sairaalapaidan, ja omat housut puristi. Peitto mulla kyllä oli mutta ei siinä hyvää asentoa saanut. En muista sen päivän kulkua kovin tarkkaan. Verta joku kävi jossain vaiheessa ottamassa ja mietin vaan että vastahan sitäkin aamulla otettiin. Päivystyksessä oli taas eri kirurgian päivystäjä, hänkin oli melko nuori mies, hyvin ystävällinen oli ja siitä tuhat sydäntä hänelle. Oli vaan vähän ihmeissään mitä mun kanssa pitäisi tehdä kun ei mussa oikein ole mitään vikaa. Sanoi että voi toki vielä laittaa mut niihin tt-kuviin jotta voidaan varmistaa ettei siellä ole mitään. Sanoin että en mä tiedä, luullen että se oli kysymys haluanko mä, mutta hän totesi että otetaan ne nyt vaan sitten. Kuljettajamiehen tultua sinne siis ajelin sängylläni. Mut kuljetettiin eri huoneeseen kuin edellisellä kerralla, se laite oli vähemmän syvä. Pääsin itse nousemaan sinne ja muuten kaikki meni kuten aiemmin. Käsiä siellä piti pitää pään yli suoriksi vedettyinä, niin piti edellisellä kierroksellakin, mutta olin ehkä unohtanut sen. Palasin vielä sieltä päivystykseen. Nyt kaikki odottelut kesti paljon pitempään, selkeästi niillä on siinäkin joku kiireellisyysskaala, eli makasin milloin missäkin aulassa sängyssä odottamassa että mut tullaan siirtämään. Ahdistavaa. Entä jos kukaan ei vaan tulisi ja mut olisi unohdettu?

Päivystyksessä kukaan ei tarjoa mitään ruokaa ja mies oli soittanut ja kysynyt voiko sinne tulla käymään, niin ei. Ei nyt sillä että olisin mitään syönytkään mutta jotenkin siellä vaan oli kaikkein yksinäisintä. Tunteja meni ettei mitään tapahdu eikä kukaan tule. Kukaan ei kysy mikä olo tai tartteeko jotain. Toivoin että ne heittää mut osastolle. Tai sitten vaan hiippailisin ulos, kukaan ei varmasti huomaisi. (Kaipa sielläkin on valvontakamerat, mutta siltä se tuntui silloin.). Naapureissa oli ilmeisen paljon sydänongelmaisia ja järkytyin suuresti kun päivystyksessä voidaan nukuttaa viideksi minuutiksi ja tehdä rytmin siirto. Luulin että sellaista ei tehdä. Siis päivystyksessä tuosta noin vaan? Sitä oli melko pelottavaa kuunnella mutta kohta sekin mummeli heräsi ja kaikki oli hyvin. Huh.

Myöhemmin joku tuli uudelleen ottamaan verta. Mitä sie nyt vielä otat, kysyin, ja se sanoi että tässä on vaan yksi putki ja se on raskaustesti. Mitä helvettiä taas, parkaisin, johan niitäkin on tässä viikkojen aikana useampi tehty ja luuleeko ne että sikiän sairaalassa ja sairaana ollessani?! Kyllähän se nyt kai tilastollisesti on järkevää lisääntymisikäisiltä naisilta aina poissulkea heti ekana, mutta mua se alkoi suunnattomasti ärsyttää koska minä EN lisäänny ja sellaista vahinkoa nyt ei vaan pitäisi käydä, niin tuli aina sellainen olo että yrittäkää nyt edes keksiä jotain todennäköisempää... joo en ollut tullut tiineeksi nytkään eli yhtä negatiivinen oli edelleen. Sitten aloin siinä joutessani miettiä että jos asuu vaikka naisen kanssa, niin pakottaako ne ottamaan sen silti, vai onko se jo riittävän varmaa että raskaana ei voi olla? :p

Lopulta joskus iltapäivällä se päivystävä kirurgi (kauanko ne oikein on vuoroissa?!) tuli uudelleen, ja sanoi että kuva on muuten ihan ok eli leikkausalue siisti, mutta kohdun alueella on ehkä jotain "suttua", joten mut lähetettiin taas sinne synnärille. Silloin sanottiin että ota kamat mukaan, jään sinne osastolle sitten. Osasto, se tuntui mukavalta, päivystys on hirveä paikka. Kysyivät selviänkö pyörätuolilla ja sanoin että varmaan joo. Kuljettajamies nosti sen muovilaatikon, missä mun kamat oli, mun syliin, ja sitten mentiin. Jos oisin tiennyt että joudun tunnin istumaan ja odottamaan siellä, niin oisin sanonut etten jaksa istua ja haluan mennä sängyllä. Kuljettaja vei mut johonkin suljetun käytävän eteen ja soitti ovikelloa ja sieltä tuli joku nainen, ja kuljettaja sanoi että jättää mut tähän. Se nainen otti tiedot ylös (??? - yleensä ne on kyllä tienneet jo odottaa eikä kukaan ole kysynyt mitään...) ja sanoi että selvittää mihin oon menossa, ja sitten se ovi meni kiinni ja jäin johonkin aulaan. Siitä meni porukkaa ihan hirveästi, kello oli varmaan kaksi ja niillä oli vuoronvaihdot, ja mä vaan istuin ja valuin tuolillani ja odotin ja aloin taas miettiä että kauanko pitää odottaa ennen kuin voi todeta että mut on unohdettu. Katsoin kelloa ja siinä meni oikeasti se tunti ennen kuin sieltä sitten tuli joku huikkaamaan nimeltä ja kysyi jaksanko kävellä. En, vastasin, niin se tuli hakemaan mut sillä tuolilla. Sitten sörkittiin taas ultralla ja aika pitkään se siinä käänsi ja väänsi, mutta ei oikein löytänyt mitään mikä selittäisi tätä kaikkea. Sanoi että seurantaan yön yli, päätyisin samalle osastolle kuin missä olin ollutkin. Tyrkkäsi mut tuolilla takaisin aulaan ja sanoi että sieltä tulee joku hakemaan kun ehtii. Hän vielä sitten yritti lohduttaa että ei mussa mitään vakavaa vikaa ole, se olisi löytynyt jo, mutta kun kysyin että miksi mulla sitten on niin kauhea olo enkä voi syödä niin hän pahoitteli ettei osaa sanoa. Kammottavan ahdistavaa. Oon ollut kohta vuorokauden sairaalassa eikä kukaan tiedä mikä mulla on. Sitä ne kaikki kyllä toisteli että se on ollut iso myllerrys ja sinne jäi se abskessi niin se vaan voi ottaa aikaa että elimistö toipuu. Mutta mä kotiin päästyäni vielä söin keiton tai pari päivässä ja sitten se lakkasi, eli vointi meni huonommaksi. Jotainhan siellä on täytynyt tapahtua?

Noutaja tuli varsin pian ja oli oikein mukava naisihminen. Se laittoi mut sen saman käytävän alkuun kun viimeeksi olin ihan lopussa. Tällä kertaa meillä oli kahden hengen huone. Toivoin ihan kauheasti että näkisin jonkun edelliseltä kerralta tutun hoitajan. Mieluiten jomman kumman mun lemppareista mutta olisihan siellä muitakin tuttuja. Se tuntuisi tosi lohdulliselta. Haluaisin että joku sanoisi että voi ei erityisen paha umppari ja nyt vielä takaisin täällä. Lupaisi että paranen tästä ja pääsen pian pois.

Heti ekana yönä näinkin, yövuoroon tuli se "toisen käytävän Arja" joka silloin onnistui pistämään mulle kanyylin kun se piti ekalla kierroksella vaihtaa. Sanoin hänelle jotain siitä ja järkytyksekseni hän vastasi jotain niin ympäripyöreää että ei takuulla muistanut sitä parin viikon takaista tapahtumaa lainkaan itse enää. Mun on alusta asti ollut vaikeaa suhtautua siihen, mitä mulle silloin jo sanottiin; kaikki on ainutkertaista vain minulle ja heille jokapäiväistä arkea. Tuntuu että oma pää menee vaan entistä enemmän sekaisin kun itselle joku juttu on jäänyt ahdistavana mieleen ja toinen osapuoli ei muista siitä mitään. Liioittelenko omaa kokemusta? Vellonko siinä? Miksen osaa vaan päästää irti ja jättää sitä vähän vähemmälle merkitykselle?

Yölle saatiin yksi härdellikin aikaiseksi:

Ei noussut sokerit taivaisiin vaan tasoittui hyvin.

Eikä näkynyt tuttuja hoitajia. Vain ihan uusia ja kauhea vaihtuvuus, tuntui että joka vuoroon tuli sellaisia ketä en ollut koskaan nähnyt. Tiesin että toinen mun suosikeista oli jäänyt lomalle, mutta en tiennyt montako viikkoa hänellä oikeasti on. Toisesta en kehdannut kysyä, vaikka mietin jokaisen vuoron vaihtuessa, että ole nyt elämä reilu jossain asiassa ja heitä hänet tänne mun iloksi.

Joka aamu kävi taas myös uusi lääkäri tai parhaimpina aamuina kaksi. Paras oli sellainen nainen joka sanoi ihan suoraan että hänellä ei ole aavistustakaan mikä mulla on ja ainoa mitä hän osaa tehdä on antaa pahoinvoinninestolääkettä ja odottaa josko se siitä. Ainakin hän oli rehellinen, eh. Verikokeissa kaikki oli ihan kunnossa. Seuraavina päivinä niitä ei enää edes otettu, "mitäpä turhaan". Joku aamu vuorossa oli se gynen nainen, joka ekalla kerralla oli aika tyly, mutta päätti konsultoida kirurgia joka löysi umpparin. Hän oli nyt paljon ystävällisempi ja kysyi muistanko hänet, ja vastasin että joo. Se tuntui hyvältä. Sanoi katsoneensa kaikki mun paperit läpi enkä ole gynen potilas, mussa ei ole mitään sellaista elimellistä vikaa että mun tartteisi olla koko osastolla. Hän oli eka joka sitten myös penkoi asiaa vähän enemmän ja kysyi ihan tarkkaan mitä oon syönyt ja miksi, ja kun kuuli etten yhtään mitään niin piti melkoisen palopuheen että nyt on ruvettava syömään. Hän suorastaan huusi mulle. Inhoan huutavia ihmisiä ja menen niistä niin kauhistuneeksi että asia menee ihan ohi kun yritän vaan ajatella että lopeta, lopeta, lopeta. Lusikka kerrallaan jokaisella aterialla aletaan nyt opetella uudelleen syömään. Oon siis saanut elimistön hyökkäämään itseään vastaan, ja vatsa on niin kutistunut että se luulee ettei sillä ole nälkä enää ollenkaan, ja heikotus ja pahoinvointi johtuu siitä ja kierre ylläpitää itse itseään. Sellainen ei ole mitenkään tavatonta leikkauksen jälkeen enkä ole ainoa jolle niin käy, mutta kotona sitä ei olisi pitänyt viikkoa katsella vaan tulla paljon aiemmin jo. Kotiutumisen pitäisi muutenkin olla nousujohdanteista ja jos vointi ei kohene saati jos se alkaa selkeästi huonontua, niin olisi pitänyt välittömästi tulla takaisin. Hän kysyi sitten muutenkin että onko mulla kaikki ihan hyvin ja lopulta oli myös eka ja ainoa joka silitti mun päätä ja sanoi että kyllä tästä selvitään. <3

Musta siis tuli vähän niinkuin syömishäiriöpotilas osastolle jossa hoidetaan kirurgisia ongelmia. Eh.

Tipat lähti taas menemään melko vauhdilla. Ekalla ruualla sen läksytyksen jälkeen pelkäsin että joku seisoo katsomassa mun syömistä, mutta sain syödä rauhassa ja sekä hoitaja että lääkäri sitten vain kävi katsomassa myöhemmin että se lusikallinen on otettu. Se antoi ihan selkeän ohjeen; tänään otan yhden lusikallisen jotakin kaikilla aterioilla ja huomenna kaksi lusikallista. Lämmintä ruokaa tai jälkkäriä tai salaattia tai leipää, ei väliä. Syön sen vaikka ei tekisi mieli. Pahoinvoinninesto ajoitettiin niin etten oksentaisi. Hoitajat yritti kysellä mitä mun tekisi mieli ja anoppi puhelimessa sanoi että sieltä saa oikeasti melkein mitä vaan, ja ne voi tällaisessa tilanteessa tilata keittiöstä jotain spesiaalia, jos osaan sanoa jotain mikä menisi paremmin. Mutta sehän se ongelma olikin; en minä oksentanut yhtään kertaa, en kotonakaan oksentanut, yökkäilin kyllä mutta kaikki pysyi sisällä. Ruuassa on maku eli makuaisti ei ole mennyt, eikä se maistu oikeastaan edes pahalle vaan ihan normaalille, mutta yhtään mitään ei tee mieli ja kun sen laittaa suuhun, lusikallisen jälkeen on sellainen olo että tää oli tässä, en halua lisää. En siis pyytänyt mitään. Oon kyllä miettinyt paljon sitäkin, että tällaisessa tilanteessa ei pitäisi kysyä "mitä sun tekisi mieli", kun siihen on niin helppo vastata "ei mitään". Pitäisi kysyä "otatko mehun vai jogurtin" jolloin on pakko valita kumpi olisi vähemmän epämiellyttävä.

Mä oon muutenkin sellainen sanaseppo että oon todella herkkä sanoille. Suurin osa ihmisistä ei varmaan edes tajua miten paljon ajattelen eri vivahteita. Se aiheuttaa välillä ongelmia muutenkin kun toinen ei todellakaan tarkoita mitään valitsemalla jonkun tietyn sanan ja minä ylitulkitsen.

Luulen myös jossain aivojeni poimussa, että nälkä on täysin pään sisällä oleva tunne, ja ehkä tässä kaikessa oli hippunen myös sitä että kaiken kaaoksen keskellä se on ainoa asia mitä voi itse hallita. En tiennyt että mun sisukset on täynnä mätää, mutta nyt voin olla ruokkimatta sitä jäljelle jäänyttä möykkyä, kun en vaan syö. Voin rankaista kroppaa siitä että se petti mut näin ja olla antamatta sille ruokaa. On ihan naurettavan helppoa vaan todeta että ei ole nälkä, en ota mitään. Normaalistihan maha murisee ja heikottaa niin että terve ihminen alkaa kuitenkin iltaan mennessä syödä, eikä nälkiinnytä itseään. Mulla oli jo niin heikko olo leikkauksen ja kaiken jälkeen niin kroppa ei vaan alkanut huutaa ruokaa, vaan alistui siihen ettei sitä tule. Se normaali nälän tunne oli täysin kuollut eikä se tuntunut miltään. Maha ei murissut tyhjyyttään yhtään kertaa.

Sitten joku kerta musta tuntui että mun sydän särkyy... kuulin merirosvohuivillisen. Paitsi että oon herkkä sanoille niin muistan kyllä myös äänet joista olen pitänyt. Se kävi hyvin lähellä ja suunnilleen henkeä pidätellen odotin että se tulee seuraavaksi munkin luokse ja saan kysyä ne mun kaikki kysymykset. Olisin halunnut kysyä siltäkin sen mitä toistelin kaikille ja mihin en vieläkään ollut saanut kunnon vastausta; mikä mulla oikein on ja koska pääsen täältä pois? Miksi en parane? Kaikki ne vaihtuvat lääkärit ja ahdistus ja kaikki, ja nyt ihan käden ulottuvilla olisi yksi todistettavasti liikuttavan ihana lääkäri joka varmaan osaisi vastata mulle paremmin. Sano mulle, että paranen tästä.

Mutta se ei tullut.

Niin lähellä mutta niin kaukana.

Makasin sängyssä ja toivoin että en olisi täällä ja tätä ei tapahtuisi. Miksi oi miksi se ei tullut?

Ei se varmaan edes tiennyt että olin siellä taas. Tai jos tiesi niin ei sillä silti ollut enää mitään asiaa mulle, sen työ oli tehty jo. Sen työ oli leikata mut ja se oli hoidettu, eikä kirurgit opeta ihmisiä uudelleen syömään. Tosin jos leikkauksen jälkeen tulee jotain ongelmia niin kyllä mua henkilökohtaisesti kiinnostaisi se asia, vaikka se ei mistään mun virheestä johtuisikaan. Tuolla vaan tuntui olevan tosi tarkkaa kuka tekee mitäkin ja oon melko varma että en kuulunut sen kiertolistalle niin sillä ei ollut aavistustakaan että olin siellä uudelleen. Ne lääkärit saattoi muutenkin aina huoneissa kysyä että entä toi toinen, onko se meidän, ja hoitajat vaan vastasi että ei, niin se oli siinä, ei lääkärit kysyneet että mikä sillä sitten on. Ekalla kierroksella siellä neljän hengen huoneessa jokaisella saattoi käydä eri lääkäri, eli tosi tarkkaan oli ongelmien mukaan jaettu kuka kuuluu kellekin ja jokainen lääkäri hoitaa tietenkin vain omansa eikä edes mulkaise muita.

Olisithan sä varmasti saanut sen tavata kun olisit vaan pyytänyt, anoppi sanoi myöhemmin. Mutta en mä vaan sitten uskaltanut. Onko se riittävä syy että vilpittömästi pidin siitä ja sen kanssa keskustellessa tuli parempi olo ja tuntui että oon hyvissä käsissä? Voiko erikoislääkäriä vaivata vaan sillä että kuollakseen haluaisi että juuri hän sanoisi että kyllä sä paranet? Entä jos kolme minuuttia ei olisi riittänyt? Montako kertaa lääkärin kanssa voi jutella ennen kuin joku sanoo että ei enää?

Siellä se käytävässä meni ja kuulin kun hoitajat puhui siitä etunimellään, toinen kysyi mihin se meni ja toinen vastasi että juoksi tonne päin puhelimessa puhuen. Kysy siinä sitten että oliskohan sillä aikaa tulla hetkeksi puhumaan jonnin joutavia mun kanssa. Juuei.

Sehän oli ainutkertaista vaan minulle.

Viikonpäivät meni melko lailla sekaisin. Olin tipassa, aluksi sen kolme litraa päivässä, ja sain perusliuoksen lisäksi ainakin kahta eri settiä myös, toinen oli enemmän glukoosia sisältävää ja nosti sokereita, ja toisessa oli jotain elektrolyytteja enemmän ja se kirveli kädessä, toisin kuin muut. Kipulääkettä sain tarpeen mukaan, olin kertonut että kotona otin yöksi Panacodia ja sitä sain myös tuolla joka yö. Kohta oon varmaan riippuvainen siitäkin. Päivällä tarpeen mukaan Panadolia, ei vahvempia. Kerran pyysin päänsärkylääkettä. Mies kävi taas joka päivä ja käveltiin joko osaston sohvalle tai jonkun kerran pitemmälle aulaan tai ulko-ovelle. Anoppikin kävi (ei varmaan olekaan koskaan aiemmin lomallaan käynyt yhtä usein työpaikallaan, anteeksi...), ja kerran kun oltiin hänen kanssa kävelemässä, tippapussi loppui ja veri alkoi nousta letkuun ja tuli kiire takaisin koska kerroin että se on saatava pois ennen kuin taju lähtee. Kiipeävä oma veri, hyi helvetti.

Sitten maha meni ihan tosi tosi sekaisin ja oli ihan järjettömän kipeä senkin takia. Yhden yön ramppasin vessassa ripuloimassa. Ei kai se nyt mikään ihme ole että näinkin kävi kun sinne pitkän tauon jälkeen alkoi tulla vähän ruokaa. Monta kertaa sain selonteon siitä että leikkauksen jälkeenkin se vatsan toiminta voi kestää pitkään palautua. Se oli kuitenkin pätkä suolta mikä multa poistettiin, ja ne kaikki muutkin suolet ja elimet on myllätty kun niitä märkäpesäkkeitä sieltä etsittiin, niin se nyt vaan pahastuu siitä ja voi oikutella aikansa. Sain useampaa eri lääkettä vatsan toimintaa tukemaan.

Olin kai liian hyvässä kunnossa eikä mun luona käynyt paljoa kukaan. Nyt kun ei mennyt edes suonensisäisesti antibioottia niin tuntui ettei montaa kertaa päivässä yhtään hoitajaa näkynyt. Silloin kun ne kävi niin ei kellään ollut aikaa tai halua jutella mitään. Hirveä ikävä niitä mukavia persoonia edelliseltä kierrokselta. Elättelin edelleen toiveita että se mun lemppari ykkönen ilmestyisi joku päivä. Tai merirosvohuivi.

Yksi keskustelu jäi mieleen, istuin miehen kanssa aulassa sohvalla kun ruoka, ehkä päivällinen, oli tulossa. Siellä oli yksi mieshoitaja joka sai nimen lemppari kolmonen, koska hän oli aika symppis kanssa. (Siihen riittää se että sanoo jotain muuta kuin lääkkeisiin tai mittauksiin liittyviä asioita ja antaa edes minuutin omaa aikaansa, niin pääsee mun top3-listalle...)

Hoitaja: päivällinen olisi sun huoneessa, maistuuko?
Minä: ei maistu
Mies samaan aikaan: kyllä maistuu
Hoitaja: :D :D :D
Minä: no voi perkele
Mies: nyt mennään syömään
Hoitaja: voin tuoda sen myös tähän jos se on kivempi
Mies tönii mua jo ylös: me mennään sinne
Minä: syö sä se jos kerta maistuu
Mies: höpö höpö
Hoitaja mulle: no niin menehän sitten syömään siitä :D

Vakavasti ottaen se, että kaikki kyttää sun syömisiä, on tosi ahdistavaa. Se ei ainakaan helpota sitä mitenkään. Muistaakseni tämä oli sellainen ruoka missä oli keittoa ja lihapiirakka ja sanoin että siihen rasvajauhomöykkyyn en ainakaan koske, niin mies söi sen. Sanoi että lähtiessään käy kertomassa hoitajalle ettei ne lue sitä mun ansioksi mitä se ei ollut. Niin häiriintynyt en vielä ollut että olisin harkinnut alkavani piilottaa ruokaa tms. Kai sellaistakin tapahtuu.

Jos mulla oli yksinäistä ja olisin kipeästi halunnut jutella kenen tahansa kanssa, niin huonekaverin puolesta meinasin taas itkeä ihan valtoimenaan. Jos multa oltaisiin poistamassa kinttua niin olisin niin hysteerinen ettei mitään rajaa. Kukaan ei yhtään kertaa häneltäkään kysynyt että miltä se tuntuu, pelottaako, haluaako hän jutella siitä tai mitään sellaista. Kammottavaa. Yritin ajatella että ei mulla tässä mikään hätä ole ja pitää vaan olla urhea niinkuin hänkin on, mutta en silti voinut olla koko ajan miettimättä miksi tämä on tällaista. Hoidetaan vaan sitä vaivaa eikä koko ihmistä.

Sille mun huonekaverille tiputettiin jossain vaiheessa myös verta. Siis jos nyt ymmärsin oikein niin tippapussin sijaan kanyylista käteen verta? Hyi helvetti että en olisi halunnut edes verhon takaa kuulla sellaista, koska sitten vapisin omalla sängylläni ja hoin itselleni että ei se haittaa, ei ole hätää, ja vastustin kiusausta juosta sieltä ulos ja helvetin kauas. Miten mitään niin irvokkaan oksettavaa voi edes olla olemassa?! Minua jos joku edes ajattelisi lähestyvänsä veripussi käsissään niin oisin kyllä hyvin aggressiivinen, hysteerinen ja kaikkea mahdollista. En ole koskaan ajatellut miten ihmiselle annetaan verta jos se sitä tarttee enkä olisi nytkään halunnut ajatella. Hyi. Hyyyyyyyyyyyyyyyiii.

>> jatkuu