Umppari, osa 5

 (osa 5)

***

Kaksi ekaa päivää mies taisi käyttää koiria ja minä makasin sisällä. Ekana aamuna otin pahoinvoinnineston ja toisen säästin pahan hetken varalle. Sitä luulisi, että kotiin pääsy olisi iloinen asia, ja olisi kova polte kuntoutua ja päästä takaisin normaaliin elämään. Minä lamaannuin. Leikannut lääkäri sanoi että saikkua 2-3 viikkoa kotiutumisesta, mutta se ikävä persoona joka siinä silloin oli, sanoi että kaksi viikkoa leikkauksesta pitäisi riittää. Luulin että kotiin lähtiessä mulle jää pari viikkoa aikaa toipua sekä henkisesti että fyysisesti, mutta tää tokaisi että hän ei sellaisia pitkiä saikkuja kirjoita. Shokki. Viikon päästä pitäisi siis olla töissä. Mihin katosi neljän viikon kesäloma, loma jota oli kovasti odotettu koska kevät oli kauhean rankka? Kaupunki säästää silleen että aina kun jossain on joku pois, meiltä heitetään ihminen sinne ja tilalle ei tule ketään koska sijaisia ei saa palkata. Paikalla olevat tekee alimiehitysellä ja se säästö otetaan heidän selkänahastaan. Oon niin väsynyt siihenkin että ensi kerralla kun tää ihan varmasti syksyllä jatkuu, sanon, että mulle maksetaan yhden ihmisen palkka niin teen tasan yhden ihmisen työt. Jos haluutte että ne loput tehdään, siitä on maksettava joko enemmän meille tai sitten otettava se sijainen edes muutamaksi tunniksi.

Mitä jos en vaan jaksa?

Vatsaan koskee, mutta kipu ei ole mitenkään sietämätöntä ollenkaan, enemmän taas vain sellaista häiritsevää. Välillä on vaikea löytää hyvää asentoa kun sitä vihloo, se hyllyy ja jomottaa. Koirien käyttäminen sadan metrin pissilenkillä ei provosoi kipua enempää, sen sijaan esim. remmissä vetäminen tuntuu pahalta. Purkin kannen avaaminen tms kiertoliike tuntuu pahalta. Kumartuminen ei onnistu, en saa mahani yli vedettyä sukkia jalkaan enkä kerättyä koirien jätöksiä.

Mutta pahinta oli se shokki siitä että tää loma oli tässä. Ennen lomaa korona ja eka lomaviikko meni siitä palautumiseen, jäi jäätävä väsymys ja etova olo ja silloin oli ne helteetkin niin nukuin vaan kotona. Mietin silloin että pitäiskö hakea saikkua, mutta siinähän taitaa olla se 6vrk omavastuu ja ajattelin että kyllä se siinä ajassa helpottaa. Niin helpottikin. Sitten lähdettiin reissuun jossa melkein tapoin Pajun ja rikoin auton ja kerkesin olla laskujeni mukaan viisi päivää terve. Sitten tuli ekat oireet ja kärvistelin taas yhteensä melkein viikon ennen sairaalaan menoa, ja se siitä. Loppuloman ajalta kesäloma kyllä siirtyy mutta jos siinä nyt on se kuuden päivän omavastuu ja riippuen lasketaanko lauantait vai ei niin mulle jäi tästä siirtyvää kesälomaa ehkä neljä päivää. "Jes". Oon itkenyt aika monet itkut senkin takia että mä en vaan jaksa. Oon sata kertaa stressaantuneempi kuin ennen lomaa. Yritä tässä nyt sitten ruveta toipumaan että pääsisi äkkiä takaisin töihin.

Kaikki se järkytys tuli muutenkin vasta jälkeen päin. Miten mä en tajunnut että mun sisukset on täynnä mätää, miten mä oikeasti kävelin sinne itse? Se myrkytystila tuntuu vähän samanlaiselta kuin tosi korkea verensokeri ja ehkä olen vaan liian tottunut sellaiseen, kun siedin sitä niin hyvin. Mitä jos jotain olisi mennyt vielä enemmän pieleen? Yritän vakuuttaa itselleni että se oli kuitenkin ihan rutiinileikkaus enkä ollut edes siellä teholla missään vaiheessa, mutta jonkinlainen shokki iski silti. Miten äkkiä nuori ja terve ihminen voi mennä huonoon kuntoon. Miten en tajunut ollenkaan mitä mun sisuksissa tapahtuu? Miten voin luottaa että koskaan myöhemminkään tiedän lainkaan millainen olo mulla on?


















Mies oli vielä tämän viikon töissä ja mun päivät meni lähinnä sohvalla Netflixiä tuijottaen tai sängyssä maaten. Käytin koirat pääosin jo itse kolmesti päivässä pissillä tuossa lähimetsässä, siis se 100m ja 5min. Mihinkään kauemmas ei tullut mieleenkään lähteä. Mies haki auton korjaamolta torstaina, mutta en jaksanut sitten ajaa sillä metsään istumaankaan. Koiraparat, hirveä syyllisyys heidän puolesta, kun entinen aktiivinen elämä on tällaista kurjuutta nyt, mutta kaikki on vaan edelleen nukkuneet tyytyväisinä. Päivät vaan lipui ohi ja ahdisti että töihin paluu olisi joka hetki lähempänä, vaikka en mitenkään päin ollut valmis. Luulen, että en kauheasti edes halunnut toipua, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Se toipuminen vaatii joko hirvittävän sisäisen palon ja päättäväisyyden tai sitten jonkun ulkopuolisen tahon potkimaan. Itse jää niin helposti sellaiseen ettei sillä tunnu olevan mitään väliä. Mies ei ollut päivisin vahtimassa mun syömisiä eikä kukaan tiennyt miten vähän sain aikaiseksi edes ottaa kaapista ruokaa.







Torstaina illalla otin sen päivän vikat antibiootit 22 jälkeen, ja menin hetikohta pesemään hampaita. Ihmettelin siinä että kylläpäs mahaa alkoi kutittaa ja useampaan kertaan sitä raavittuani nostin paidan helmaa. Maha oli ihan täynnä punaista, rakkulamaista, röpelöistä ihottumaa, joka nousi kaulaan asti. Parkaisin miehelle että tulee katsomaan mitä mulle tapahtuu ja hän sanoi että selässä sitä oli kanssa, raajoissa tai naamassa ei. Se kihelmöi ja kuumotti ja kutisi ihan hulluna ja tuntui että hengittäminen oli myös vähän raskasta, mutta mä varmaan alan saada kaikkia oireita vain siksikin että oon niin loppu ja kauhuissani, että vaikea sanoa mikä johtui taas mistäkin. En nyt siis mitenkään pelännyt tukehtuvani kuitenkaan, ei se niin pahaa ollut. Soittelin kuitenkin päivystykseen kun ei tosiaan ole mitään kokemusta mistään allergisista reaktioista, ja siellä oli joku ihanan lupsakka savolainen mies. Hän kyllä oli sitä mieltä että parempi tulla käymään, lääkäri saa katsoa ja vaihtaa samalla antibiootit. Eihän siinä sitten muu auttanut kuin hypätä autoon, nyt pakkasin sentään yhdet vaihtoalusvaatteet ja tarvittavat pumpputarvikkeet suoraan mukaan, kun mistä sen tietää kauanko siellä tällä kertaa menisi...

Päivystyksen luukulla oli ihana nainen ja kun hän kysyi mihin vaivaan söin antibioottia ja kerroin, niin hän oli ihan sikasymppis ja kauhisteli miten pieleen mulla on kaikki mennyt. Pyysi että odotan siinä hetken ja haki jostain takaa lääkärin, joka pyysi nostamaan paidan helmaa ja yhdellä vilkaisulla sanoi että selvä allerginen reaktio tosiaan. Sitten mut ohjattiin eri aulaan odottamaan. Hoitaja toi aika pian suun kautta allergialääkettä ja sanoi että on härdelliä ja lääkärillä voi kestää. Valuin sohvalla, oli huono olo, tartteeko sanoa että mahaakin jomotti. Lopulta 1,5h odotettuani, joskus puolen yön jälkeen, sieltä tuli taas joku uusi ja tympeä lääkäri, joka vei mut johonkin huoneeseen ja halusi katsoa. Nostin paidan helmaa taas kerran ja sekin vaan totesi että allerginen reaktio on joo mutta laskemaan päin jo. Se haukotteli koko ajan eikä edes yrittänyt peitellä sitä miten vähän kiinnosti. Sanoi että lopetat vaan ne kuurit tähän, ja mulla putosi leuka polviin saakka ja istuin hiljaa tuijottamassa että mitä mä just kuulin. Siinä sitten käytiin mielenkiintoinen keskustelu kun lopulta kysyin että siis anteeksi mitä?! Hän sanoi että se jäänyt mätäpesäke olisi mennyt jo kun oon saanut niin pitkään suonensisäistä antibioottia. Kun kysyin että miksi se toinen lääkäri sitten kirjoitti vielä näin pitkän kuurin niin vastasi että jos nyt välttämättä haluan syödä sen loppuun niin hän kirjoittaa allergialääkkeen joka pitäisi hakea apteekista aamulla ennen kuin otan antibiootit, ja ottaa ne yksi kerrallaan aloittaen k-alkuisesta ja parin tunnin päästä se toinen jolla on vaikea nimi, jos ei tule mitään oireita. Sitten se vaan hävisi mitään sanomatta jonnekin takahuoneeseen ja hetken siinä ihmeteltyäni mietin että tarkoittiko se että tää oli tässä ja rupesin keräämään kassiani ja häipymään itsekin. Ei oo omakannassa mitään reseptiä näkynyt. Tartteeko vielä kerran sanoa miten väsynyt oon tähän asiakaspalvelun tasoon? Mitä mä nyt siis niinku teen???











Perjantaina oli tikkien poisto työterveydessä. Silloin oli myös se paha päivä eli otin toisen ja viimeisen pahoinvoinnineston. Kävin ennen lähtöä suihkussa kuten oli ohjeistettu, koska tikkien poiston jälkeen mahaa ei saa vuorokauteen kastella mutta sitten voi palata normaaliin (myös uida ja saunoa ym). Hoitaja oli oikein mukava, haavat oli tosi siistit eikä tikkien poisto tuntunut pahalta (mulla ei koskaan ole ollut sellaisiakaan ja pelkäsin että tulee verisuoniefekti). Kysyin että oikeastiko ne ab:t voi noin vaan lopettaa, ja kerroin etten todellakaan ole työkykyinen. Hän kävi juttelemassa toisessa huoneessa lääkärin kanssa ja lopputulos oli taas se, että ensi viikkoon on pitkä aika ja palattava asiaan jos silloin edelleen huono olo. Otettaisiin sitten ainakin ne tulehdusarvot ja lisää saikkua. Lääkäri oli sanonut että jos toinen lääkäri käski lopettaa kuurin niin sillä mennään. Minusta tämä oli todella outoa, oon aina luullut että ne pitää ehdottomasti syödä loppuun. On totta että olinhan mä siinä vaiheessa saanut suonensisäistä jo viikon, mutta suun kautta kuuri oli 7 vrk ja nyt en ehtinyt syödä kuin puolet. Koska sitä allergialääkkeen luvattua reseptiä ei vieläkään siellä omakannassa näkynyt niin en minä uskaltanut ottaa enää yhtään pilleriä ja lopetin ne.




Viikonloppuna ei merkittävää kohennusta. Paha etova olo jatkuu, paskan maku suussa on ja pysyy, ruokahalu on olematon, mahaa välillä jomottaa, vihloo ja särkee. On sellainen myrkyttynyt tunne edelleen, mutta mistä minä tiedän onko se totta vai kuvittelenko? Lauantaina hoipparoin Saleen hakemaan paketin jäätelöä ja söin siitä niin vähän että se oli todella tavatonta tällaiselle jäätelöhirmulle, ja hirveä olo tuli kävelystä vaikka sinne on ehkä 300m. Sunnuntain saavutus oli aamupäivällä pieni pala leipää, desi maitoa, päivän mittaan muutama desi vettä ja illalla söin miehen tilaamia nugetteja joista tuli niin paha olo ja päässä alkoi pyöriä että piti mennä makuulle ja loput jäi syömättä. Illalla vielä pieni siivu jäätelöä. Mikään ei maistu ja pakolla saa naamaan työntää. Tiedostan toki että tätä menoa oon siellä tipassa kohta, mut eihän ne sitäkään saa mihinkään kun molemmat kädet on kauhean kipeät kanyylien jäljiltä ja oon niin surkastunut ettei varmaan löydy mitään suonta...

Ja jotenkin kaikesta huolimatta ikävä takaisin. Siitä jäi niin outo olo ja vellon siinä kaikessa, kirjoitan näitä juttuja ja luen näitä kerta toisensa jälkeen uudelleen ja uudelleen. Viikon ne piti mua hengissä ja nyt tää vaan oli tässä, case closed? Miten vaikeaa voi olla jatkaa eteenpäin? Miksi pitäisi hoputtaa itseään kun tällaiselle herkälle sielulle se nyt vaan oli elämän mullistava kokemus, eikö mun pitäisi yrittää olla armollinen itselleni ja antaa itseni rauhassa päästä siitä yli? Mitä hittoa teen sen töihin menon kanssa? Oon niin pirteä ja jaksava ja kaikki luulee että oon joku superihminen, mutta fakta on se että olen hyvin kaukana siitä kunnosta missä jaksaa 8h fyysiset työpäivät. Mitä jos menen uudelleen työterveyteen mutta ne ei usko mua? Valitanko turhasta? Pitäisikö vaan ryhdistäytyä ja mennä kokeilemaan?

Sitäkin olen tässä miettinyt että tekikö se eka lääkäri puhelimessa mua haastateltuaan virheellisen diagnoosin. Liittyikö mikään oire mäkäräisiin ollenkaan? Leikannut lääkäri oli sitä mieltä että tulehtuminen alkoi silloin kun vatsakipu ekaa kertaa Sodankylässä alkoi, sitä kesti se kaksi päivää ja se helpotti vähän kipulääkkeillä. Oireeton päivä oli se kun se puhkesi ja sitten kivut alkoi uudelleen kun märkää valui. Jos olisin vaatinut silloin heti päästä verikokeisiin, olisiko tilanne mennyt niin pahaksi? Toisaalta olisiko mut silloin leikattukin siellä ja mihin ihmeeseen äiti ja koirat olisi menneet? Entä jos en olisi ensin saanut virheellistä kohtutulehdusdiagnoosia, olisiko mut leikattu päivää aiemmin? Miksei sitä umpparia kukaan ekana päivänä heti päivystyksessä ajatellut? Toisaalta silloin merirosvohuivi ei ehkä olisi ollut työvuorossa ja kaikesta paskasta huolimatta oon hyvin kiitollinen että elämä heitti juuri hänet leikkaamaan mut. Hassuin huivi.

Miksi pitää miettiä niin paljon? Jos, jos ja jos, sitä, tätä ja tuota? Miksi en miettisi? Mä en vaan ole sellainen ihminen joka toteaa että no se oli ja meni ja elämä jatkuu. Vähän samanlainen olo kuin Pöyrisjärven vaelluksen jälkeen vuosia sitten. Sinä syksynä oli ihan jäätävä ikävä takaisin ja kesti tosi kauan että se kaipuu muuttui hyviksi muistoiksi, ihan erilaista kuin vaelluksien suhteen yleensä. Sitä vaan velloi siinä ikävässä ja olisi niin kipeästi halunnut takaisin niihin hetkiin.
Tilaa: Blogitekstit (Atom)