***
Palasin
sänkyyn joskus kolmen maissa ja sain kolme tuntia nukuttua ennen kuin
aamutoimet taas herätti minut. Tuntui siltä että oon taas jäänyt junan
jyräämäksi ja oisin ihan hirveästi halunnut vaan nukkua. Sunnuntaisin
taitaa olla kaikkien potilaiden pesupäivä koska se mammeli kärrättiin
myös suihkuun. "Kuntoutus" on muuten sitä että jonain päivinä hänet
nostettiin tuoliin istumaan ja kaikkina ei. Jos jollekin on vielä
epäselvää niin en syytä yhtään työntekijää siitä että resurssit ei
riitä. Suurin osa varmaan tekee parhaansa omassa työssään niillä
korteilla mitä hänellä on, ja vaikka niitä jotka menee sieltä mistä aita
on matalin, on varmasti joka alalla, he on pieni vähemmistö. Syytän
niitä herra isoherroja jotka katsoo jonkun muun asian olevan tärkeämpää
ja jonka takia rahaa ei riitä enempää. Kannattaisi ihan jokaisen käydä
viikko makaamassa osastolla, vaikka et olisi edes itse kipeä tai
liikuntakyvytön niin mikään ei tunnu sen jälkeen enää entiseltään.
Ottamatta nyt oikeastaan edes kantaa siihen kenen etu on ylipäänsä "kuntouttaa" ihmistä joka lähinnä odottaa kuolemaansa. En minä tiedä kannatanko eutanasiaa, ja tuntuu ettei mun aivot oikein jaksa edes ajatella kaikkea mikä siihen liittyy. Siis kannatan jos asia on niin yksinkertainen, mutta siitähän seuraa esimerkiksi kysymys että onko kaikkien lääkäreiden pakko suostua tekemään se. Mietin vain toistuvasti sitä miten musertavan hirveää ihmisten elämä on, ja että kenenkään ei pitäisi päätyä sellaiseen tilaan että toivoa paremmasta ei ole mutta poiskaan ei pääse. En minä tiedä mikä olisi mun mielestä oikea ratkaisu sellaisiin tilanteisiin, mutta siitä olen aivan varma että mun pitää sitten vaikka tappaa itseni ennen kuin olen itse joskus sellaisessa kunnossa.
Sunnuntaina
aamiainen meni taas ohi, en kotonakaan syö koskaan aamulla mitään, ja
koin että se tapahtuu sairaalassa liian pian. Ne kaikki muut
toimenpiteet pitäisi tehdä hyvin paljon aiemmin että ehtisi edes herätä. Yöt ja aamut
oli aina vaikeimpia, ja kun aamiainen tuli ja aloin miettiä että pitää
nousta, en ehtinyt yleensä edes vessaan ennen kuin aamiainen haettiin jo
pois. Olisihan sen saanut pitää kun olisi sanonut mutta useimmiten vaan
luovutin. Nytkin olisin vaan nukkunut, mutta se yksi hoitaja patisteli
että suihkuun ja kävelemään ja sitä ja tätä ja tota. Olisi hyvä toimia
ennen kuin lääkäri tulee niin sekin näkisi että voin paremmin, jos
meinaan pois päästä.
Kanyyli alkoi väsyä oikeassakin kädessä, varmaan kun sinne ei mennyt tippaa enää koko aikaa ja se kuivui välillä. Sitten kun tuli antibioottia, sen huuhtelu suolaliuoksella ennen ja jälkeen kirveli ja se paine ärsytti ja itse antibioottikin tuntui pahalta. Aluksi se ei tuntunut miltään kun se valui. Aloin tuskailla jo etukäteen kun tiesin että kohta tiputellaan.
Tapasin
lääkärin suihkusta tullessani ja huojuin käytävällä kuuntelemassa. Ei
tullut leikannut lääkäri ei, enkä nähnyt häntä enää vaikka
kuinka odotin ja toivoin. Silloin alkupäivinä olin niin kipeä ja
sekaisin että musta tuntui ettei pääkään toiminut. Nyt olisin halunnut
kysyä kaikenlaista, esimerkiksi miksi ne reiät oli vasemmalla eikä
oikealla ja miltä tuntuu leikata ihmistä, pelottaako että tekee jonkun
virheen, tai että kuvailisi mulle vielä tarkemmin miltä se näytti,
kuinka paljon se painoi eli keveninkö nyt oleellisesti, ja miten se
tosiaan otetaan sieltä ulos ja mahtuuko se noin pienestä reiästä. Ehkä
parempi olikin etten enää nähnyt koska se olisi varmaan joutunut
sanomaan että ei ole aikaa tällaiseen ja nyt voin säilyttää hyvän
muiston siitä että sillä oli aikaa mulle. Musta tuntuu että
kipeänä aivot tarrautuu tällaisiin asioihin ja niistä ihmisistä tulee
sankareita vaikkei ne sinänsä mitään ihmeellistä tehneetkään. Toisaalta
tuli selväksi, että inhimillisyys ja asiakkaan kuuntelu noissa oloissa
oli ihmeellinen asia, niin ehkä he ihailunsa ansaitsivat? Ainakin
pitäisi laittaa palautetta ja kehua ne hyvät tyypit taivaisiin. Oon
monta kertaa nyt kotona katsonut sairaalan palautelomaketta mutta en
jaksa alkaa täyttää sitä. En tiedä mitä kehtaa sanoa. Kunhan anoppi
palaa lomilta töihin niin sen mukaan voisi helposti laittaa jotain
suklaita ja kiitokset mutta en tiedä kehtaanko. "Merirosvohuiviselle
istumisesta, vaeltaville hoitajille ajasta ja pienistä jutuista jotka
vei ajatukset ulos sairaalasta?" Juu eh... jotenkin taas vaan sellainen
"kiitos kaikille" on aivan liian ympäripyöreää mulle ja jos jotain
laitan niin se tulee kyllä sitten olemaan jotain henkilökohtaisempaa ja
siinä näkyy se mistä kukin jäi mulle mieleen. Mutta miksi en voi olla normaali ihminen vaan mun ajatus juoksee aivan liian korkealla? Blaah.
Joka
tapauksessa olipahan taas kohtaaminen, lääkäri ja hoitaja jutteli
minusta keskenään mun yli. Sillä ei oikein ollut mitään sanottavaa kun
verikokeet ei taas olleet vielä tulleet. Hoitaja kertoi että oon ollut
jalkeilla ja kävin suihkussa ja voin vähän paremmin. Se lääkäri kirjoitti
välillä jotain koneella (niillä on sellaiset pöydät missä on pyörät ja tietokone kulkee kätevästi sen päällä) ja kaikki oli hiljaa ja minä pidin kaiteesta
kiinni ja huojuin siinä, ja sitten se vaan nosti katseensa ja tokaisi
että tää sun osuus oli tässä. Ahaa eli ilmeisesti voin poistua? Mä en
todella lakkaa ihmettelemästä mistä näitä kirurgeja oikein tulee, ja sinänsä on
aivan helvetin se ja sama kuinka hyvä olet leikkaamaan jos sun pitää
tavata myös eläviä tajuissaan olevia potilaita ja olet aivan surkea
niiden kanssa. Ja sitten niille kuitenkin maksetaan kymppitonni kuussa?
Ei käy tasan nallekarkit. Ottaisi osan pois ja palkkaisi sillä rahalla
yhden sydämellisen hoitajan. Uh.
Kotiin
pääsyn edellytykset on se että tulehdusarvot on selkeästi alle sata ja
laskevat vauhdilla jolloin voidaan ajatella siirryttäväksi suun kautta
antibioottiin, että ruoka ja juoma menee, pysyy sisällä ja tulee
normaalisti ulos ja että kykenee liikkumaan itsenäisesti sen verran että
pärjää sisällä. Seuravaksi ne alkoi kiristää mua sillä syömisellä -
kaikella rakkaudella tämä "kiristää". Sain myös sellaisen
nestepäiväkirjan mihin piti täyttää kaikki juomiset. Kysyin paljonko
vuorokaudessa pitäisi mennä, mutta siinä oli se topakka-kiltti-hoitaja
joka sanoi että ei sitä niin päin tehdä vaan juot mikä vapaaehtoisesti
menee ja sitten katsotaan riittääkö se. Tippaa taisi vielä aamulla pussi
mennä (litra, kun enemmillään meni se kolme), mutta sitten ne yritti
taas jättää mut omien syömisten varalle.
Myös niistä ruuista oli
melkoinen tappelu. Kysyin vielä että eikö täältä saa mitään salaattia
tai kasviksia tai jotain muuta kuin viljaa, mutta koska kyseessä ei ole
allergia niin ei mahda mitään. Yritin selittää että jos vedän puuron ja
leivän niin mun maha tulee niistä niin kipeäksi ettei mitään järkeä,
mutta siihen ei oikein kukaan sanonut mitään muuta kuin että syödä pitää
että kotiin voi päästä. Kysyin voiko mies tuoda mulle jotain sormin naposteltavaa salaattia,
mutta porkkana kuulemma sulaa huonosti, minitomaateissa on liikaa
kuorta jne eikä mikään oikein ollut hyvä. Mun maha on kyllä tottunut
käsittelemään sellaisia :p Lopulta pyysin sitten pari suippopaprikaa,
tomaatteja oli tuonut anoppi jo aiemmin ja söin kyllä niitäkin vaikkei olisi saanut. Pyysin myös että tuo veitsen
koska täältä ei varmaan saa sellaista kun ne pelkää että viipaloin
itseni kanssa, mutta se unohti ja kävi kysymässä hoitajalta ja sai
kyllä. Ei terävää mutta sellaisen kertakäyttöveitsen missä oli ihan
riittävä leikkuupinta paprikaan. Hän toi myös lisää vattuja ja säästin niitä taas iltaan. Pyörittelin niitä aina ensin sormien välissä ennen kuin laitoin suuhuni, koska niissä on ihania pieniä karvoja. Hassuja eläimiä ovat.
Mies siis tuli ja ilmoitti ekana
että nyt kävellään. Oli parempi olo kuin eilen, ja otettiin kävelytuki
ja se vei mut hissillä alas asti ja käytiin ulko-ovella haistelemassa ulkoilmaa.
Olisi menty ulos asti, siinä oli penkki, mutta ovella oli melkoinen
kynnys mihin mun rollaattori jäi kiinni ja sitten mies alkoi epäillä
saako sitä viedä pihalle ollenkaan. Palattiin siis takaisin. Olo oli
kuin suuremmankin ponnistelun jäljiltä, pyörrytti, huimasi ja sydän
hakkasi. Vastustin kuitenkin kiusausta kaatua sänkyyn ja istuttiin
siihen sohvalle Helgan (=luuranko jonka nimesin) eteen, missä vietin
viime yönäkin aikaa.
Lounaalla
mulla oli vielä soseruoka (leikkauksen jälkeinen dieetti) ilman mitään
salaatteja. Päivälliselle ne lupasi oikean ruuan mutta pettymys oli
melkoinen. Sain sen, mutta se oli veteen tehtyä riisipuuroa jota oli höystetty öljyllä,
jogurtti, leipä ja leikkele - eikä edes yhtä kurkkua sen leivän päällä
:( Ikävä tuoreita. Se puuro oli ihan kauheaa, olisi edes ollut punaiseen maitoon
leipastua täyteläistä puuroa. Olisi tehnyt mieli itkeä. Jos tämän syöminen on
kotiin pääsyn edellytys niin en pääse täältä ikinä.
Mustat voitti.
Sunnuntai-maanantai-yönä
oli taas kauheaa härdelliä meidän huoneessa. Turhaan odotin että
vaellusmies tulee vuoroon, ei tullut enkä nähnyt häntäkään enää.
Yllättävän paljon siellä oli porukkaa koska tuntui että joka päivä tuli
myös uusia naamoja. Lomat varmaan sekoittaa pakkaa kanssa.
Mummo
verhon takana huusi ja riehui taas useampaan otteeseen ja pakenin
jälleen kerran käytävälle. Tällä kertaa taisi olla vielä enemmän
kiirettä tai sitten ei ketään vaan kiinnostanut koska sain istua ihan
yksin. Pitkään aikaan ei edes näkynyt ketään missään, eikä kuulunut
ääniä. Jossain vaiheessa siitä sitten meni joku hoitaja mutta hänkään ei
kysynyt multa mitään. Jäi melko paha mieli tästä. Jos potilas ei saa
unta niin jokuhan sitä vaivaa ja olisi kauhean kivaa että kysyttäisiin
mikä. Mietin pitkään että jos jaksaisin niin voisin kävellä täältä alas ja ulos haistelemaan sitä ulkoilmaa. En tiennyt onko ovet lukossa, enkä sitten lopulta enää jaksanut mennä yrittämään, vaan hoipparoin aamuyöllä takaisin sänkyyn.
Aamun verikokeita odotettiin kuin kuuta nousevaa. Saakohan stressi tulehdusarvot nousemaan?
Lääkäri
oli taas se perjantain supertympeä setä. Se sanoi että ne oli katsoneet
sitä tt-kuvaa vielä porukalla
uudelleen ja toisen mielipiteen mukaan siellä oli kuin olikin jäänyt
yksi koteloitunut pesäke. Hyi helvetti,
älä mene paniikkiin, ei se haittaa, rauhoittelin itseäni, mutta en taas
viitsinyt ääneen sanoa kun hän ei vaikuttanut lainkaan mun tunnoista kiinnostuneelta. Mitä sille tapahtuu, taisin kysyä, ja lääkäri
vastasi vaan että yleensä ne sulaa antibiootin myötä sieltä kyllä pois.
Tulehdusarvot oli taas selkeästi laskeneet ja oli enää 40 pintaan, joten
hän oli sitä mieltä että jos haluan niin voin kyllä lähteä kotiin. Sovittiin
että iltapäivällä niin että mies ehtii töistä kotiin suitsimaan koiria ja
anoppi lupasi tulla viemään mut autolla. Meidän auto oli edelleen korjaamolla.
Joku hoitaja tuli sitten vielä kun olin mennyt takaisin sänkyyn ja lääkäri
lähtenyt, sanomaan että pitää niitä oireita nyt sitten tarkasti seurata
ja jos mikään pahenee (kuume, kipu, paha olo) niin sitten on oletettava
että se jäänyt möykky on revennyt siellä. En halunnut kysyä mitä sitten
tapahtuu, en jaksa miettiä uutta leikkausta. En tiedä voiko leikkaavaa
lääkäriä valita mutta olin siinä lääkehuuruissani niin kauhuissani että
oisin sanonut että kukaan niistä ikävistä ihmisistä ei ainakaan kajoa
mun mahaan. Merirosvohuivisen kanssa olisin ehkä suostunut
neuvottelemaan. Nyt kun kirjoitan tätä, se tuntuu jotenkin erilaiselta.
Jos on leikattava niin sitten kai on leikattava? Toisaalta eihän se
mitään pakkohoitoa ole ja asiakkaalla on oikeus kieltäytyä ja häntä on
hoidettava hänen toiveen ja vakaumuksensa mukaisesti vaikka lääkäri
olisi eri mieltä?
Kotiutushoitaja (joita en myöskään tiennyt
erikseen olevan ennen tätä) oli mukava ja hän kävi siinä pariin otteeseen tuomassa
hirveän läjän papereita ja neuvoja. Sain myös ekat tabletit
antibiootteja ja kaksi pilleriä pahoinvoinninestoa. Kipulääkkeistä
unohdin kysyä eikä lääkäri sanonut mitään ja lopulta sitten seuraavana
päivänä soittelin perään...
Pakkaaminen oli vaikeaa. Vaatteiden vaihdosta sanoivat jo aamulla että voin vaihtaa omat. En halunnut. Voi sairaalayökkäri joka oli niin ihanan kamala tai kamalan ihana. Mätin mun tavaroita vähän kerrallaan reppuun ja makasin aina välillä sängyllä. Olisin mennyt suihkuun mutta ei ollut enää puhtaita alusvaatteita.
Ollessani päiväkahvilla kahden maissa anoppi tuli hakemaan minut ja sitten me vaan käveltiin ulos. Ei siellä ole edes ketään hyvästelemässä. Ketään ketä kiittää. Ehkä parempi niin? Se tuntui siltä kuin kävelisin mun elämän omasta elokuvasta ulos. Tässäkö tämä oli? Miten voi olla? Hirveää. Ensin oli hirveää joutua sinne ja sitten on vielä hirveämpää lähteä pois, ei mitään järkeä.