Umppari, osa 4

 (osa 4)

***

Palasin sänkyyn joskus kolmen maissa ja sain kolme tuntia nukuttua ennen kuin aamutoimet taas herätti minut. Tuntui siltä että oon taas jäänyt junan jyräämäksi ja oisin ihan hirveästi halunnut vaan nukkua. Sunnuntaisin taitaa olla kaikkien potilaiden pesupäivä koska se mammeli kärrättiin myös suihkuun. "Kuntoutus" on muuten sitä että jonain päivinä hänet nostettiin tuoliin istumaan ja kaikkina ei. Jos jollekin on vielä epäselvää niin en syytä yhtään työntekijää siitä että resurssit ei riitä. Suurin osa varmaan tekee parhaansa omassa työssään niillä korteilla mitä hänellä on, ja vaikka niitä jotka menee sieltä mistä aita on matalin, on varmasti joka alalla, he on pieni vähemmistö. Syytän niitä herra isoherroja jotka katsoo jonkun muun asian olevan tärkeämpää ja jonka takia rahaa ei riitä enempää. Kannattaisi ihan jokaisen käydä viikko makaamassa osastolla, vaikka et olisi edes itse kipeä tai liikuntakyvytön niin mikään ei tunnu sen jälkeen enää entiseltään.

Ottamatta nyt oikeastaan edes kantaa siihen kenen etu on ylipäänsä "kuntouttaa" ihmistä joka lähinnä odottaa kuolemaansa. En minä tiedä kannatanko eutanasiaa, ja tuntuu ettei mun aivot oikein jaksa edes ajatella kaikkea mikä siihen liittyy. Siis kannatan jos asia on niin yksinkertainen, mutta siitähän seuraa esimerkiksi kysymys että onko kaikkien lääkäreiden pakko suostua tekemään se. Mietin vain toistuvasti sitä miten musertavan hirveää ihmisten elämä on, ja että kenenkään ei pitäisi päätyä sellaiseen tilaan että toivoa paremmasta ei ole mutta poiskaan ei pääse. En minä tiedä mikä olisi mun mielestä oikea ratkaisu sellaisiin tilanteisiin, mutta siitä olen aivan varma että mun pitää sitten vaikka tappaa itseni ennen kuin olen itse joskus sellaisessa kunnossa.

Sunnuntaina aamiainen meni taas ohi, en kotonakaan syö koskaan aamulla mitään, ja koin että se tapahtuu sairaalassa liian pian. Ne kaikki muut toimenpiteet pitäisi tehdä hyvin paljon aiemmin että ehtisi edes herätä. Yöt ja aamut oli aina vaikeimpia, ja kun aamiainen tuli ja aloin miettiä että pitää nousta, en ehtinyt yleensä edes vessaan ennen kuin aamiainen haettiin jo pois. Olisihan sen saanut pitää kun olisi sanonut mutta useimmiten vaan luovutin. Nytkin olisin vaan nukkunut, mutta se yksi hoitaja patisteli että suihkuun ja kävelemään ja sitä ja tätä ja tota. Olisi hyvä toimia ennen kuin lääkäri tulee niin sekin näkisi että voin paremmin, jos meinaan pois päästä.

Kanyyli alkoi väsyä oikeassakin kädessä, varmaan kun sinne ei mennyt tippaa enää koko aikaa ja se kuivui välillä. Sitten kun tuli antibioottia, sen huuhtelu suolaliuoksella ennen ja jälkeen kirveli ja se paine ärsytti ja itse antibioottikin tuntui pahalta. Aluksi se ei tuntunut miltään kun se valui. Aloin tuskailla jo etukäteen kun tiesin että kohta tiputellaan.

Tapasin lääkärin suihkusta tullessani ja huojuin käytävällä kuuntelemassa. Ei tullut leikannut lääkäri ei, enkä nähnyt häntä enää vaikka kuinka odotin ja toivoin. Silloin alkupäivinä olin niin kipeä ja sekaisin että musta tuntui ettei pääkään toiminut. Nyt olisin halunnut kysyä kaikenlaista, esimerkiksi miksi ne reiät oli vasemmalla eikä oikealla ja miltä tuntuu leikata ihmistä, pelottaako että tekee jonkun virheen, tai että kuvailisi mulle vielä tarkemmin miltä se näytti, kuinka paljon se painoi eli keveninkö nyt oleellisesti, ja miten se tosiaan otetaan sieltä ulos ja mahtuuko se noin pienestä reiästä. Ehkä parempi olikin etten enää nähnyt koska se olisi varmaan joutunut sanomaan että ei ole aikaa tällaiseen ja nyt voin säilyttää hyvän muiston siitä että sillä oli aikaa mulle. Musta tuntuu että kipeänä aivot tarrautuu tällaisiin asioihin ja niistä ihmisistä tulee sankareita vaikkei ne sinänsä mitään ihmeellistä tehneetkään. Toisaalta tuli selväksi, että inhimillisyys ja asiakkaan kuuntelu noissa oloissa oli ihmeellinen asia, niin ehkä he ihailunsa ansaitsivat? Ainakin pitäisi laittaa palautetta ja kehua ne hyvät tyypit taivaisiin. Oon monta kertaa nyt kotona katsonut sairaalan palautelomaketta mutta en jaksa alkaa täyttää sitä. En tiedä mitä kehtaa sanoa. Kunhan anoppi palaa lomilta töihin niin sen mukaan voisi helposti laittaa jotain suklaita ja kiitokset mutta en tiedä kehtaanko. "Merirosvohuiviselle istumisesta, vaeltaville hoitajille ajasta ja pienistä jutuista jotka vei ajatukset ulos sairaalasta?" Juu eh... jotenkin taas vaan sellainen "kiitos kaikille" on aivan liian ympäripyöreää mulle ja jos jotain laitan niin se tulee kyllä sitten olemaan jotain henkilökohtaisempaa ja siinä näkyy se mistä kukin jäi mulle mieleen. Mutta miksi en voi olla normaali ihminen vaan mun ajatus juoksee aivan liian korkealla? Blaah.

Joka tapauksessa olipahan taas kohtaaminen, lääkäri ja hoitaja jutteli minusta keskenään mun yli. Sillä ei oikein ollut mitään sanottavaa kun verikokeet ei taas olleet vielä tulleet. Hoitaja kertoi että oon ollut jalkeilla ja kävin suihkussa ja voin vähän paremmin. Se lääkäri kirjoitti välillä jotain koneella (niillä on sellaiset pöydät missä on pyörät ja tietokone kulkee kätevästi sen päällä) ja kaikki oli hiljaa ja minä pidin kaiteesta kiinni ja huojuin siinä, ja sitten se vaan nosti katseensa ja tokaisi että tää sun osuus oli tässä. Ahaa eli ilmeisesti voin poistua? Mä en todella lakkaa ihmettelemästä mistä näitä kirurgeja oikein tulee, ja sinänsä on aivan helvetin se ja sama kuinka hyvä olet leikkaamaan jos sun pitää tavata myös eläviä tajuissaan olevia potilaita ja olet aivan surkea niiden kanssa. Ja sitten niille kuitenkin maksetaan kymppitonni kuussa? Ei käy tasan nallekarkit. Ottaisi osan pois ja palkkaisi sillä rahalla yhden sydämellisen hoitajan. Uh.

Kotiin pääsyn edellytykset on se että tulehdusarvot on selkeästi alle sata ja laskevat vauhdilla jolloin voidaan ajatella siirryttäväksi suun kautta antibioottiin, että ruoka ja juoma menee, pysyy sisällä ja tulee normaalisti ulos ja että kykenee liikkumaan itsenäisesti sen verran että pärjää sisällä. Seuravaksi ne alkoi kiristää mua sillä syömisellä - kaikella rakkaudella tämä "kiristää". Sain myös sellaisen nestepäiväkirjan mihin piti täyttää kaikki juomiset. Kysyin paljonko vuorokaudessa pitäisi mennä, mutta siinä oli se topakka-kiltti-hoitaja joka sanoi että ei sitä niin päin tehdä vaan juot mikä vapaaehtoisesti menee ja sitten katsotaan riittääkö se. Tippaa taisi vielä aamulla pussi mennä (litra, kun enemmillään meni se kolme), mutta sitten ne yritti taas jättää mut omien syömisten varalle.

Myös niistä ruuista oli melkoinen tappelu. Kysyin vielä että eikö täältä saa mitään salaattia tai kasviksia tai jotain muuta kuin viljaa, mutta koska kyseessä ei ole allergia niin ei mahda mitään. Yritin selittää että jos vedän puuron ja leivän niin mun maha tulee niistä niin kipeäksi ettei mitään järkeä, mutta siihen ei oikein kukaan sanonut mitään muuta kuin että syödä pitää että kotiin voi päästä. Kysyin voiko mies tuoda mulle jotain sormin naposteltavaa salaattia, mutta porkkana kuulemma sulaa huonosti, minitomaateissa on liikaa kuorta jne eikä mikään oikein ollut hyvä. Mun maha on kyllä tottunut käsittelemään sellaisia :p Lopulta pyysin sitten pari suippopaprikaa, tomaatteja oli tuonut anoppi jo aiemmin ja söin kyllä niitäkin vaikkei olisi saanut. Pyysin myös että tuo veitsen koska täältä ei varmaan saa sellaista kun ne pelkää että viipaloin itseni kanssa, mutta se unohti ja kävi kysymässä hoitajalta ja sai kyllä. Ei terävää mutta sellaisen kertakäyttöveitsen missä oli ihan riittävä leikkuupinta paprikaan. Hän toi myös lisää vattuja ja säästin niitä taas iltaan. Pyörittelin niitä aina ensin sormien välissä ennen kuin laitoin suuhuni, koska niissä on ihania pieniä karvoja. Hassuja eläimiä ovat.

Mies siis tuli ja ilmoitti ekana että nyt kävellään. Oli parempi olo kuin eilen, ja otettiin kävelytuki ja se vei mut hissillä alas asti ja käytiin ulko-ovella haistelemassa ulkoilmaa. Olisi menty ulos asti, siinä oli penkki, mutta ovella oli melkoinen kynnys mihin mun rollaattori jäi kiinni ja sitten mies alkoi epäillä saako sitä viedä pihalle ollenkaan. Palattiin siis takaisin. Olo oli kuin suuremmankin ponnistelun jäljiltä, pyörrytti, huimasi ja sydän hakkasi. Vastustin kuitenkin kiusausta kaatua sänkyyn ja istuttiin siihen sohvalle Helgan (=luuranko jonka nimesin) eteen, missä vietin viime yönäkin aikaa.

Lounaalla mulla oli vielä soseruoka (leikkauksen jälkeinen dieetti) ilman mitään salaatteja. Päivälliselle ne lupasi oikean ruuan mutta pettymys oli melkoinen. Sain sen, mutta se oli veteen tehtyä riisipuuroa jota oli höystetty öljyllä, jogurtti, leipä ja leikkele - eikä edes yhtä kurkkua sen leivän päällä :( Ikävä tuoreita. Se puuro oli ihan kauheaa, olisi edes ollut punaiseen maitoon leipastua täyteläistä puuroa. Olisi tehnyt mieli itkeä. Jos tämän syöminen on kotiin pääsyn edellytys niin en pääse täältä ikinä.

Instassa 90% vastaajista oli sentään mun kanssa samaa mieltä, että ei olisi syöneet. Osa vastasi että söisi ja ripuloisi sitten kotona tai kärsisi kivuista eikä kertoisi kellekään että sattuu. Melkoista. Instaa oli kiva päivitellä koska sinne on hyvä laittaa pieni juttu kerrallaan. En pystynyt vielä tässäkään vaiheessa pitämään käsiä koholla, enkä tukemaan puhelinta vatsan päälle, niin kaikki pitemmät jutut piti kirjoittaa joko istualteen tai kyljellään mikä oli työlästä.

Mustat voitti.

Sunnuntai-maanantai-yönä oli taas kauheaa härdelliä meidän huoneessa. Turhaan odotin että vaellusmies tulee vuoroon, ei tullut enkä nähnyt häntäkään enää. Yllättävän paljon siellä oli porukkaa koska tuntui että joka päivä tuli myös uusia naamoja. Lomat varmaan sekoittaa pakkaa kanssa.

Mummo verhon takana huusi ja riehui taas useampaan otteeseen ja pakenin jälleen kerran käytävälle. Tällä kertaa taisi olla vielä enemmän kiirettä tai sitten ei ketään vaan kiinnostanut koska sain istua ihan yksin. Pitkään aikaan ei edes näkynyt ketään missään, eikä kuulunut ääniä. Jossain vaiheessa siitä sitten meni joku hoitaja mutta hänkään ei kysynyt multa mitään. Jäi melko paha mieli tästä. Jos potilas ei saa unta niin jokuhan sitä vaivaa ja olisi kauhean kivaa että kysyttäisiin mikä. Mietin pitkään että jos jaksaisin niin voisin kävellä täältä alas ja ulos haistelemaan sitä ulkoilmaa. En tiennyt onko ovet lukossa, enkä sitten lopulta enää jaksanut mennä yrittämään, vaan hoipparoin aamuyöllä takaisin sänkyyn.

Aamun verikokeita odotettiin kuin kuuta nousevaa. Saakohan stressi tulehdusarvot nousemaan?

Lääkäri oli taas se perjantain supertympeä setä. Se sanoi että ne oli katsoneet sitä tt-kuvaa vielä porukalla uudelleen ja toisen mielipiteen mukaan siellä oli kuin olikin jäänyt yksi koteloitunut pesäke. Hyi helvetti, älä mene paniikkiin, ei se haittaa, rauhoittelin itseäni, mutta en taas viitsinyt ääneen sanoa kun hän ei vaikuttanut lainkaan mun tunnoista kiinnostuneelta. Mitä sille tapahtuu, taisin kysyä, ja lääkäri vastasi vaan että yleensä ne sulaa antibiootin myötä sieltä kyllä pois. Tulehdusarvot oli taas selkeästi laskeneet ja oli enää 40 pintaan, joten hän oli sitä mieltä että jos haluan niin voin kyllä lähteä kotiin. Sovittiin että iltapäivällä niin että mies ehtii töistä kotiin suitsimaan koiria ja anoppi lupasi tulla viemään mut autolla. Meidän auto oli edelleen korjaamolla.

Joku hoitaja tuli sitten vielä kun olin mennyt takaisin sänkyyn ja lääkäri lähtenyt, sanomaan että pitää niitä oireita nyt sitten tarkasti seurata ja jos mikään pahenee (kuume, kipu, paha olo) niin sitten on oletettava että se jäänyt möykky on revennyt siellä. En halunnut kysyä mitä sitten tapahtuu, en jaksa miettiä uutta leikkausta. En tiedä voiko leikkaavaa lääkäriä valita mutta olin siinä lääkehuuruissani niin kauhuissani että oisin sanonut että kukaan niistä ikävistä ihmisistä ei ainakaan kajoa mun mahaan. Merirosvohuivisen kanssa olisin ehkä suostunut neuvottelemaan. Nyt kun kirjoitan tätä, se tuntuu jotenkin erilaiselta. Jos on leikattava niin sitten kai on leikattava? Toisaalta eihän se mitään pakkohoitoa ole ja asiakkaalla on oikeus kieltäytyä ja häntä on hoidettava hänen toiveen ja vakaumuksensa mukaisesti vaikka lääkäri olisi eri mieltä?

Kotiutushoitaja (joita en myöskään tiennyt erikseen olevan ennen tätä) oli mukava ja hän kävi siinä pariin otteeseen tuomassa hirveän läjän papereita ja neuvoja. Sain myös ekat tabletit antibiootteja ja kaksi pilleriä pahoinvoinninestoa. Kipulääkkeistä unohdin kysyä eikä lääkäri sanonut mitään ja lopulta sitten seuraavana päivänä soittelin perään...

Kotiin lähteminen tuntui sekä ihanalta että kamalalta. Ennen leikkausta sanoin miehelle että salakuljeta Paju tänne koska olisi ihanaa jos se uffailisi mun jaloissa. Leikkauksen jälkeen sanoin että älä salakuljeta koska olin niin kipeä etten olisi halunnut että se härvää siinä yhtään. Viikossa koiratkin alkoi tuntua tosi etäiseltä. Mietin muistanko vielä miltä Lakki tuntuu.

Ja sitten jokin minussa pisti vastaan ja olisin kuitenkin halunnut jäädä. Ehkä se puhutteli mun sielussa sitä osaa joka on hyvin väsynyt, väsynyt jaksamaan ja olemaan urhea, ja siksi oli ihanaa kun joku muu ohjasi kaiken: vessaan, lääkkeet, suihkuun, syömään, vessaan, liikkeelle, lääkkeet, syömään... se tuntui ihan epätodelliselta että ne piti mua viikon hengissä ja sieti mua kun olin hankala, ja sitten en näkisi niitä enää koskaan. Niitä hyviä tyypppejä oli niin kova ikävä jo etukäteen että teki mieli taas vain itkeä. Sellainen tyhjyyden tunne, merkityksettömyyden. Elämä heitti meidät hetkeksi vastakkain ja sitten se vain olisi siinä? Yritin muistuttaa itselleni että tämä oli ainutkertaista vain mulle ja minä olen taatusti myös ainoa jolle nämä keskustelut jäi mieleen. Heille se oli vain yksi tavallinen viikko ja iltaan mennessä munkin paikalla olisi varmaan joku muu. Lonkkapappa pääsi kanssa kotiin ja lähti tuntia ennen minua, ja toivotettiin toisillemme parempaa jatkoa. Huoneeseen jäi siis vain kuoleva mamma yksin.

Pakkaaminen oli vaikeaa. Vaatteiden vaihdosta sanoivat jo aamulla että voin vaihtaa omat. En halunnut. Voi sairaalayökkäri joka oli niin ihanan kamala tai kamalan ihana. Mätin mun tavaroita vähän kerrallaan reppuun ja makasin aina välillä sängyllä. Olisin mennyt suihkuun mutta ei ollut enää puhtaita alusvaatteita.

Ollessani päiväkahvilla kahden maissa anoppi tuli hakemaan minut ja sitten me vaan käveltiin ulos. Ei siellä ole edes ketään hyvästelemässä. Ketään ketä kiittää. Ehkä parempi niin? Se tuntui siltä kuin kävelisin mun elämän omasta elokuvasta ulos. Tässäkö tämä oli? Miten voi olla? Hirveää. Ensin oli hirveää joutua sinne ja sitten on vielä hirveämpää lähteä pois, ei mitään järkeä.

Koirat sekosi. Minä olin väsynyt ja aivan loppu. Haettiin anopin kanssa mulle kaksi eri antibioottia apteekista. Osastolta olin saanut lisäksi pahoinvoinninestoa kaksi pilleriä kun sanoin että eniten pelottaa että oksennan. Ei mulla ennen mitään oksentamiskauhua ollut, nyt on.

Mietin kauanko kestää että päästä haihtuu sairaalan aikataulut. Mietin ketä tuli iltavuoroon ja ketä yöhön. Mietin sanoiko aamuvuoro iltavuorolle vuoronvaihtopalaverissa (joka oli aina siinä meidän huoneen lähellä ja ne sulki oven siksi aikaa, ettei kuulla) että nyt se erityisen paha umppari lähti.

Tyhjä, tyhjä olo. Ikävä takaisin.

***

>> jatkuu