Aamukierrolla merirosvohuivi ei siis tullut
enää, vaan hänen tilalla oli taas joku ihan supertympeä uusi lääkäri. Olisin
voinut itkeä pettymyksestä. Hän puhui enemmän mun yli mun vieressä
seisovalle hoitajalle kuin mulle. Halusi taas kokeilla mahaa eikä ollut
helläkätinen vaikka pyysin. Olin melko yllättynyt siitä että siellä oli
useampi mies (muussa roolissa kuin lääkärinä), ja toisekseen siitä miten mulkkuja ja
olemattomilla asiakaspalvelutaidoilla varustettuja suurin osa
lääkäreistä oli. Kiirehän niillä varmaan on ihan oikeasti, emmä sitä
epäile, ja kuulin monta kertaa että mulle tämä on ainutkertainen
tapahtuma elämässä, mutta heille normaalia arkea, niin kaikki vaan
näyttää niin erilaiselta. Silti kun mä makaan siinä mun ainutkertaisessa
hetkessäni ja pelkään etten parane ja olen helvetin kipeä, niin onhan
se nyt liikaa vaadittu että lääkäri ei juoksisi jo toinen jalka oven
ulkopuolella kohti seuraavaa vaan sanoisi jotain lohdullista ja antaisi
mulle hetken sitä vtun kallista aikaansa. En kysynyt miksi reiät on
vasemmalla. Toivoin että leikannut lääkäri olisi vuorossa taas
seuraavana aamuna niin kysyisin sitten siltä. Hän tuntui olevan ainoa joka näki minussa jotain
muutakin kuin leikatun umpilisäkkeen ja erilaisia verikoearvoja. Järki
millaisen arvon sai se että ihminen ottaa itselleen tuolin ja istuu sun
viereen.
Tulehdusarvot ei olleet laskeneet vieläkään juuri
nimeksikään. Sain huomisaamuun asti aikaa, vielä yhdet verikokeet ja jos ei
ala tapahtua, pitää ottaa uusi tt-kuva ja alkaa tutkia mikä niitä pitää
koholla, jäikö mun sisuksiin jotain. Olin kauhuissani. Se aamuinen
ikävä lääkäri on kuulemma huikea kirurgi, mutta olin melko epätoivoinen
ja pyörittelin päässäni että mua se ei kyllä avaa vaikka mikä olisi.
Olin muutenkin todella kauhuissani siitä että entä jos en vaan enää
koskaan halua yhteenkään leikkaukseen. Nyt jos siellä olisi jotain niin
ei mun silti ole pakko antaa leikata. Ehkä mä kuolen tähän. Hirvittävää. Ainakin loppuisi kaikki siihen.
Lounaan
jälkeen mut pakotettiin vähän kävelemään. Leikkauskaasut vatsaontelosta
alkoi olla haihtuneet, se poistuminen tuntui hassulta, ihan kuin kropan
läpi menisi iso kupla. Osa meni alaspäin vatsan läpi lonkkiin ja osa nousi ylös
ja tuntui olkapäässä. Kaasua kyllä edelleen riitti mutta se kuulemma
olisi suolistossa ja sen liikkeelle ajamiseksi parasta olisi edes ihan
hieman kävellä. Otettiin siis kävelytuki ja hoipparoin sen supermukavan
hoitajan perässä noin 100m kierroksen, ja sen jälkeen tuntui että voisin
taas kuolla sänkyyn kun sattui, huimasi ja kaikki oli vaan niin
surkeaa. Kunto romahtaa sängyssä maatessa ihan viikossakin. Kysyin eikö sulla ole mitään tähdellisempää tekemistä kuin
kävelyttää mua, ja se sanoi että ihan yhtä tärkeää sekin on kuin joku
muu asia ja hymyili mulle, ja se tuntui sillä hetkellä todelliselta. Hyvältä. Hän kyseli vaeltamisesta ja kertoi itsekin käyneensä mm.
Kolilla ja Karhunkierroksella. Tuli hyvä olo siitäkin että mun
sairauskertomusta selkeästi oli luettu koska sieltä se sen oli
varmaan bongannut. Ylipäänsä oli jotenkin niin ihanaa että hetken oli jotain muuta kuin tulehdusarvoja ja kipua ja lääkkeitä. Oli ihminen kaiken sen takana. Se muistutti siitä että elämä on tuolla jossakin. Sairaalassa ihmisen maailma kutistuu musertavan pieneksi hyvin äkkiä.
Mies
tuli taas heti kun vierailuaika alkoi ja ilmoitti kanssa että vie mut
kävelylle. Yritin, mutta pääsin vain istumaan sängyn laidalle ja totesin
että ei jaksa eikä kykene enää uudestaan, kun huimaa liikaa. Kaaduin takaisin makuulle.
Alas vajoaa ihminen viikossa, vaikka olisi nuori ja notkea. Mietin monesti että ei mikään ihme että valmiiksi raihnaisen vanhuksen joutuminen osastolle on helposti pelkkä lopun alku. Mies toi rasiallisen vadelmia ja
varmisti ensin hoitajilta saako niitä antaa mulle. Tämä oli eka kerta
kun pyysin tuomaan mitään syötävää. Ehkä alan kuitenkin voida vähän paremmin?
Iltapäivällä
se ihanin hoitaja ilmoitti että jää lomalle ja oisin voinut itkeä
menetystä. Sanoin kuitenkin vain että ei sitä tiedä vaikka mä oisin
täällä vielä neljän viikon päästä kun palaat, johon se nauroi että et
varmasti ole. Hoitajia oli tosi erilaisia. Se kiireen määrä oli jotain
aivan kammottavaa, ja itketti edes ajatella millaista heillä on joka
vuorossa. En ymmärrä politiikasta mitään, mutta jokainen herra isoherra
voisi mennä viikoksi osastolle makaamaan. Kuuntelemaan kun viereinen
mummo huutaa sydäntä särkevällä äänellä APUA niin että käytävät raikaa.
Kuuntelemaan kun vastapäisessä sängyssä joku unissaan valittaa kipua.
Kuuntelemaan kuinka hoitaja tulee juosten kun ensin olet silitellyt
kutsunappia hyvän tovien miettien onko mun asia ihan välttämätön.
Luulin, että yölläkin siellä kiertää joku tunnin parin välein katsomassa
että kaikki on ok, mutta ei ketään ollut missään ellet kutsunut.
Mihinkään aikaan vuorokaudesta. Aamuvuorossa oli luullakseni kuusi ihmistä, illassa
neljä ja yöllä vain kaksi. Silti tuli hyvin selväksi että osalla oli
vielä enemmän kiire kuin toisilla. Tuli myös selväksi että mittaukset,
tulokset ja lääkkeet oli tärkeitä, mutta henkiseen puoleen kukaan ei
oikein osannut tai halunnut kajota. Ehkä he suojelevat itsejään siltä
kiireeltä ettei kuitenkaan kerkiä kauaa istua ja jutella, mutta oisin
kaivannut paljon enemmän tsemppiä ja pään taputusta että kaikki on vielä ihan
normaalia ja tämä menee ohi ja selviän tästä. Suurin osa ei sellaiseen taipunut, ehkä siksi ne muutamat jäi niin lämmöllä mieleen ja muodosti mun top-3 -listan jonka muistan ikuisesti.
Perjantain
vietin siis taas lähinnä sängyssä itkeskellen. Iltavuoroon tuli ihan
huikea hoitaja, mies joka oli vaeltanut kanssa ja joka suositteli
Lemmenjokea ja kertoi juttuja sieltä. Hänellä tuntui kanssa olevan aikaa
enemmän kuin monella muulla yhteensä, esim sitä vastapäistä miestä hoitaessaan hän saattoi jäädä hetkeksi sängyn viereen seisomaan ja kommentoida telkkariohjelmaa mitä se pappa katsoi. Sellainen tuntui ihanalta, ja muistutti juuri siitä että kaikilla meillä on se muukin elämä ja mielenkiinnon kohteet sairaalan ulkopuolella. Ettei me olla vain potilaita. Luultavasti se ei oikeasti
kymmentä minuuttia enempää munkaan kanssa viettänyt, mutta
kuolemanpelkoisen, kipeän ja kaikin tavoin surkean vuodepotilaan
mielelle sellaisella oli ihan valtava merkitys. Teki mieli sanoa että
älä mene ja kerro lisää vaellukselta, mutta aivo pakotti mut ymmärtämään että yhtä kiire se
hänelläkin on ja hirveä määrä töitä tehtävänä. En ole ainoa asiakas täällä.
Tämä juttu ei
etene järjestyksessä. Oon kirjoittanut rungon ensin ja sitten lisännyt
väliin kaikkea. Nyt tuli mieleen että sain päivien myötä myös lempinimen
"teippaa se kunnolla". Kuten alussa sanoin, mun verisuonien sörkkiminen
on melko hirveää. Kanyylin heiluminen tuntuu kauhealta, ja kaikkien
antibioottien ja kipulääkkeiden tullessa sekä ennen että jälkeen se
huuhdeltiin keittosuolaliuoksella ettei jää jäämiä tms. Sekin tuntui
pahalta. Kanyylin heilumiseen auttaa kuitenkin se kun se letku on
teipattu ja nimenomaan vielä lenkille eikä suoraan. Tajusin jossain
vaiheessa että kaikki ei teippaa, mutta heitäkin voi pyytää. Kaikilla oli teippiä taskussa ellei ne olleet unohtaneet sitä jonnekin. Yksi nainen joka oli paljon yövuoroissa, sanoi että hän ottaa aina töihin tullessaan kynän ja teipin taskuun, mutta yleensä ei mene kauaa kun kumpaakaan ei ole enää missään. Mutta sitten pitää vain etsiä jostain uudet.
Iltapalaksi söin viilin ja vadelmia enkä oksentanut enää.
Yö oli kauhea. Lauantaina olisi
totuuden päivä ja pelkäsin ihan hulluna että ne haluaa leikata
uudelleen. Olin edelleen sitä mieltä että mitä ikinä mulle tuleekaan
niin koskaan ikinä milloinkaan en mene yhteenkään leikkaukseen. Se kipu
oli sen jälkeen oli niin kauheaa. Pelkäsin että kun makaan sängyssä
itkemässä, saan vielä jonkun hullun leiman papereihin kaiken muun
lisäksi, joten siinä sitä sitten niiskutin ja pyyhin naamaa lakanaan koko ajan.
Lauantaina
oli vähemmän porukkaa töissä kuin arkiaamuissa. Ehkä se neljä.
Viikonloppuisin ei varmaan tehdä mitään etukäteen sovittuja leikkauksia
niin kai se siitä johtui. Ei ollut kaaoksen tunnetta, oli enemmän
sellainen tunne että missään ei edes ole ketään ja koko osasto on talviunilla. Ei siunattu rauha vaan sellainen pahaenteinen huono hiljaisuus.
Verikokeiden
ottaja kävi ja aamutoimet oli ja meni, en syönyt mitään. Vatsaa sattui,
paha olo ja ennen kaikkea hirveän paha mieli. Antibioottien laittajalle
sanoin että kanyylin kohta tuntuu märälle, mutta hän vastasi että se
johtuu vain siitä että se aine on vähän viileää. Kipulääkkeet tuli
nyt jo tablettina eikä enää suoneen mutta sanoin että oksettaa niin etten aio laittaa suuhun
yhtään mitään, ja hoitaja lupasi tuoda sen sitten kohta nesteenä suoneen. Hän
unohti eikä koskaan tullut. En tiedä sainko myöskään oksennuksenestoa. Tippakaan ei mennyt koska yöksi se oli
otettu pois eikä sitä kukaan tullut aamulla uudelleen kytkemään. Lääkäri
kävi, taas uusi tympeä mies josta en pitänyt yhtään, mutta verikokeiden tulokset ei olleet
tulleet. Hän sanoi että jos vatsakipu ja kaasuuntuminen ei ala helpottaa
niin laitetaan nenämahaletku jolla imetään sitä suolistokaasua yläkautta pois.
Vastasin että hell no, muhun ei mitään letkuja laiteta. Siis paitsi
verisuonet, niin mun mihinkään ruumiin aukkoon ei voi työntää mitään
letkua ilman että saan täydellisen paniikkikohtauksen. En esim ikinä
pystyisi menemään tähystykseen nielemään letkua ilman nukutusta. Pelkästään
hammaslääkärissä meinaa välillä olla hyvin lähellä tukehtumisen tunne ja
hysteria. En ole tahallaan hankala, en vaan voi sille mitään, eikä
järkeily auta. Ihmiset ei oikein ymmärrä aikuista joka on näin yliherkkä.
Mies
tuli taas heti kun vierailuaika alkoi, ja löysi mut sekavana,
poissaolevana ja hyvin väsyneenä sängystä. Mä en oikein muista tästä
mitään, hän kun ravisteli mua niin kuiskasin vaan kuulemma että en syö
mitään tai että paha olo. Sanoin myös kerran "ai se olet sä" ja sammuin
uudelleen. Muistan jälkeen päin että luulin että näin unta missä hän
oli. Hän pillastui täysin ja hälyytti sinne puoli valtakuntaa
suunnilleen jeesuksesta alkaen. Kyllä oli lääkärit ja kaikki olleet
rivissä sängyn ympärillä. Itse muistan parhaiten sen kun hoitaja yritti laittaa mun
nenään jotain ja sanoin että mähän sanoin jo että et voi työntää sinne
mitään ja revin ne pois. No ne olisi olleet vain happiviikset eikä
mikään syvälle menevä letku, mutta hän oli sitten pahoitellut miehelle ettei voi
väkisin laittaa. Oli kuulemma ollut hyvin kokematon ja kun mies oli
kysynyt että mites sokerit niin ei ollut uskaltanut koskea pumppuun
lainkaan. Mies oli sitten itse katsonut että ne on viisi eli ei hätää
niiden osalta. Hoitaja oli heille (=mies soitti myös äidilleen joka otti
kotoa 35km päästä niin äkäisen lähdön että oli tempaissut
puolipaistoiset pullat uunista ja sammuttanut uunin ja lähtenyt rattiin,
tämä nauratti mua kovasti jälkeen päin. Mies oli sanonut sille että
laitat ne takaisin myöhemmin ja teet jälkiuunipullia xD) sanonut että
olin jo aamulla ollut väsynyt ja kipeä mutta en näin kovasti. Selvisi
että aamukahdeksan ja sen n. 12.30 välillä mua ei ollut käynyt
katsomassa kertaakaan kukaan. Illalla selvisi myös että se mun valittama märän
tuntuinen kanyyli oli oikeasti vuotanut jo pitempään ja osa aineista
mennyt harakoille. Sitten se unohtunut kipulääke ja unohtunut tippa ja
olematon ravinto niin lopputuloksena tällainen kuivumisesta aiheutunut
sekavuus. Jälkeen päin olin melkoisen järkyttynyt. Miten ihminen voi
unohtua sairaalaosastolla neljäksi tunniksi? Ei, en syytä yhtään
hoitajaa. En sitä kokematonta koska kaikki meistä aloittaa jostakin. En
sitä joka unohti, en sitä joka ei tarkistanut kanyylia vaikka sanoin että tuntuu märälle. Jos töissä on
niin kiire ettei ihminen saa riittävää perehdytystä tai apua tai ei ehdi
tehdä kaikkia hänelle kuuluvia töitä, ongelma on jossain helvetin
paljon ylempänä. Mutta jossain se on ja mulle tuli tän keissin aikana
enemmän kuin selväksi miten kusessa ollaan ja miten hirveään jamaan
meidän maamme "hyvä terveydenhuolto" on ajautunut. En usko että
palkankorotus itsessään auttaa mitään, ensisijaisesti väkeä pitäisi
saada lisää että jokainen ehtisi tehdä työnsä rauhassa ja huolella. Joku
kerta vastapäinen pappa soitti yöllä hoitajan ja hän tuli leipä kädessä
ja pyysi sitä anteeksi mutta kun ei muuten ehdi syömään. Eihän kukaan
jaksa tehdä tollasta työtä :( Mä oon luullut että meillä on töissä kiire
mutta tuollaista en kestäisi viikkoakaan...
No mutta joo, siinä
oli ollut kuulemma melkoinen härdelli, itse muistan lähinnä että paljon
ihmisiä oli mutten oikein ollut paikalla enkä läsnä enkä tajunnut miksi
ne on kaikki mun kimpussa. Lääkäri oli pyytänyt mua avaamaan suun ja yritti katsoa kieltä (kuivumista) ja olin vaan tuijottanut pitkään ja lopulta kuiskannut että miksi. Lääkäri päätti laittaa mut uudelleen sinne
tt-kuvaan tässä vaiheessa ja oikeastaan siellä havahduin kunnolla takaisin tähän maailmaan kun mua
siirrettiin sängyltä siihen putken pedille ja ne nosti sellaisilla
hassuilla hyllyvillä levyillä ja rytkäytti mut aika kovasti alas. Kysyin
että missä helvetissä me nyt ollaan ja että ei kai mua vaan olla
leikkaamassa kun sanoin etten halua. Siinä oli joku mukava mies joka naurahti
ja rauhoitteli mua että he ei leikkaa mitään ja että lääkäri on tilannut
uudet kuvat mutta tää onkin sulle jo vissiin tuttu laite. Sanoin että
mua oksettaa ja se antoi oksennuspussin mukaan, ja kertasi ne jutut että
aine tuntuu kädessä, maistuu suussa ja tuntuu kuin laskisi alleen.
Kysyin että mitä jos oksennan sinne laitteeseen, niin se vaan sanoi että
oksenna pussiin mieluummin. Yritin olla miettimättä hajoaakohan se miljoonan putki kokonaan jos niin käy kuitenkin.
En yrjönnyt mihinkään. Kuvassa
ei näkynyt mitään muuta huolestuttavaa kuin tosi täynnä oleva rakko
joka sitten painaa haavoja ja tekee kipua. Takaisin osastolle päästyäni
piti taas käydä vessassa ja tarkistaa ultralla että se tyhjenee. Jos ei
niin se olisi katetri, mihin sanoin yllättäen taas että ei, muhun ei
työnnetä mitään letkuja mihinkään. Siellä oli sellainen vanhempi erittäin topakka
täti joka oli tosi tiukka, mutta hirveän ystävällinen, ja mies joka oli jäänyt
niin sanoi että toi olisi kyllä vaan laittanut sulle ne happiviikset kun
hapetuit huonosti (se mittari joka mittaa sitä arvoa sormesta). Niin
varmaan olisikin, kokemus tuo ehkä sellaista varmuutta millä tällaiset
hullut potilaat lempeän napakasti ylipuhutaan vaikka faktahan on että ihan väkisin kiinni pitelemällä ketään ei voi pakottaa mihinkään. Hän oli myös se joka totesi että kanyyli
vuotaa ja on pakko vaihtaa. Olin kauhuissani ja melko itkuinen senkin
takia ja se kyllä ymmärsi kun selitin miksi se on niin kauheaa, mutta
kun se ei toimi niin se ei toimi ja heidän on vaan pakko saada
verisuoniyhteys. Hän sanoi, että oon selkeästi "herkkä sisältä", mikä kuulosti herttaiselta. Joku ymmärsi mun verisuonia <3 Hän siinä tutkaili mun käsiä ja harmitteli kun on niin
huonot suonet, kuivuminen vie nekin piiloon eikä ollut apua vaikka se
käski mun pumpata kättä nyrkkiin ja läpsi itse mun ihoa, ei tullut suonet pintaan, ei. Hän voisi myös
soittaa päivystävän anestesialääkärin joka saa kanyylin laitettua "ihan
mihin vaan", mutta se ei tule ellei hän sano että on ensin itse
yritetty. Sanoi että hän yrittää kahdesti, mihin vinguin että yksi kerta ja sitten mä karkaan. Lopulta se sanoi että tuolla toisella käytävällä on joku Arja
joka on tosi hyvä pistämään ja hän käy hakemassa suoraan sen. Arjakin
oli ihana ja kertoi lakassa käymisistään (kaikki ulkoilma tuntui aivan
absurdilta) ja selkeästi yritti hämätä mun aivoja samalla kun etsi
sopivaa suonta eri kädestä. Selvisi että sitä ei ole edes pakko laittaa
kyynärtaipeeseen. En tiedä olisko sen voinut laittaa myös kämmenselkään
mutta sain taas kohtauksen kun edes mietin sitä neulaa kaikkien rystysten luiden välissä heilumassa ja vedin käden pois ja
rääkäisin että sinne et edes mallaa mitään. Lopulta se löysi paikan
käden keskeltä, ranteen ja kyynärtaipeen puolivälistä, ja sanoin hänellekin että
yhden yrityksen saat ja sitten mä karkaan ikkunasta eikä mua pistetä
enää yhtään. Se oli hirveää ja neula sattui enemmän kuin taipeessa,
mutta se sai sen ekalla paikoilleen. Myöhemmin oon miettinyt miltä se tuntuu kun asiakas painostaa ja uhkailee. Ei se ehkä kauhean kivaa ole, parhaansa he kaikki tekee, mutta kipu, paha olo ja ahdistus saa ihmiset myös olemaan kuin villieläimiä eikä järki oikein pysy matkassa ja urheus on nollassa. Kiitos Arja, sanoin lopuksi. Ehkä olisin myös voinut pyytää anteeksi sitä että olen niin hankala.
Verikoetta
ei muuten myöskään ole pakko ottaa keskeltä taipeesta vaan sieltä reunasta saa
myös. Opin aamujen myötä sanomaan kaikille labran tyypeillekin että ota
sieltä reunasta jos saat. Se ei pyörrytä niin paljoa. Se herttainen nuori
poikakin, joka oli ekana päivänä päivystyksessä, kävi kerran. En tiedä
muistiko se mua niin en sanonut mitään.
Illan
mittaan vointi vähän koheni. Tippaa valui kolme litraa ja topakka täti
patisteli mua vähän väliä vessaan koska täyttyvä rakkohan myös alkoi painaa haavoja ja teki kipua, ja samalla kävelemään edes käytävän
päästä päähän. Se yksikseen haahuaminen tuntui niin tyhmältä ja sanoin
sillekin että mä näytän ihan hullulta kun hiihdän täällä yökkärissä
ilman mitään suuntaa. Ei auta, niin ne muutkin tekee ja se liike tekisi
mulle tosi hyvää, hän vastasi. Oli ikävä sitä huikeaa tyyppiä joka edellisenä päivänä mua asiakseen kävelytti, voi kun hän ei olisi jäänyt lomalle. (Ei kai silleen saa toivoa? Eiköhän se ollut erittäin ansaittu lomanen.) Yövuoroon tuli se symppis vaellusmies (hänen
etunimen oikeasti muistan! Samoin sen lomalle jääneen naishoitajan,
mutta pidän ne kuitenkin omana tietonani. Samoin kaikkien lääkäreiden
nimet näkyy papereista ja merirosvohuivillakin olisi oikea nimi, mutta
olkoon hän nyt mun kipeiden aivojen tuotoksena juuri sillä nimellä kuin
on. Nyt reilusti myöhemmin välillä nämä kaikki henkilöt tuntuu niin epätodellisilta että on juuri sopivaa että heillä on mun aivojen antamat oudot nimetkin. Anoppi on btw siis samalla osastolla töissä hallinnon puolella ja hän on
kyllä kertonut kaikille nämä mun juttuni, ja sekin lääkäri oli silloin vain
nauranut mulle..... :D) ja hän kävi asiakseen kysymässä miten on mennyt.
Vastasin että tässä on nyt tapahtunut kaikkea ja se pyysi että kerro,
mutta hämmennyin ja sanoin että lue sieltä koneelta kun en jaksa selittää. Harmi etten
tainnut muistaa sanoa että ihanaa että kysyit silti ja näytit siltä
että aiot myös kuunnella. Mitä enemmän vuorokausia meni, sen syvemmälle
epätoivoon ihminen putoaa. Sairaalassa makaaminen on pelkkää
odottamista. Odota että joku tulee. Varsinkin silloin kun oot niin kipeä
ettet pääse itse ylös. Itsenäinen liikkuminen helpottaa vankina
olemisen tunnetta vähän, mutta kyllä siellä silti on aivan helvetisti
liikaa aikaa ajatella omia ajatuksiaan ja upota omiin murheisiinsa, ja
jokainen oikea keskustelu joka sisältää muutakin kuin "tässä on sulle
antilooppi" "okei" nousee valtavaan arvoon. Jokainen hetki minkä joku vietti sun kanssa, sai ihan mielettömän suuren merkityksen. Pyysin kerran vierailuajalla
miestä että lue mulle jotain lehteä ääneen, mutta hänestä me oltiin
liian nuoria sellaiseen. Mun oli vaikea puhua koska puhuminen provosoi
yskää joka siitä hemmetin koronasta jäi ja yskiminen taas sattui mahaan.
Joku ilta sain jotain käsikauppalääkettä mikä ei auttanut yhtään, ja
mitään lamaavaa mulle taas ei voinut mun tilan takia antaa ollenkaan.
Anoppi oli sen alkuviikon vielä töissä arkisin ennen kuin jäi lomalle ja
kävi istumassa mun luona mitä töiltään ehti, ja sanoin sillekin usein
että anna mä pidän silmiä kiinni ja kuuntelen niin kerro sä mulle jotain
juttuja. Se oli ihanaa. Nyt sen tietää itsekin että turhaan sitä
miettii sairaalaan mennessä että mistä siellä puhutaan ja miten
toimitaan. Ei sillä ole mitään väliä. Kerro vaikka parhaasta kaveristasi
tai ikimuistoisimmasta matkasta tai lemmikistä tai mitä teit viime
viikonloppuna. Whatever, se riittää että kerrot jotain ja itse voi vaan
maata ja tuntea hetken että joku on täällä enkä ole yksin. Ja koska se
vastaaminen voi olla monesta syystä työlästä niin parempi jos toinen
juttelee ja itse voi olla enemmän hiljaa ja nyökytellä.
Mun
huonekaverit (toinen lonkkaleikattu mies lähti aamulla ja vain
myöhemmin tullut jäi, ja sitten oli se mummeli joka ei kyllä millään lailla kommunikoinut meidän kanssa mutta kuorsauksesta päättelin) halusi alkaa tosi aikaisin nukkumaan ja muakin
väsytti, niin sammutettiin valot itse hetikohta iltapalan ja
iltalääkkeiden jälkeen. Sitä ennen soitin kuitenkin kelloa ja pyysin
päänsärkylääkettä. Kotona mulla on Miranax ja siellä se oli jollain eri
nimellä, mutta sain sitä kuitenkin, olin jo muutamaan kertaan aiemmin
saanut. Nukuttiin kaikki naapureita myöten siinä se pari tuntia ja
heräsin sitten mittausten tultua eli vissiin joskus kymmenen aikaan. Päätä särki ihan perkeleesti ja sanoin
sille ihanalle hoitajalle, joka siinä mittaili, että antaa mulle lisää Miranaxia. Ei sitä voi
näin pian antaa lisää, se sanoi, eikä suostunut vaikka väitin vastaan ja sanoin lopuksi että tietäisit
kuinka paljon mä syön sitä epätoivoissani välillä kotona. Panadolia olin saanut iltalääkkeissä eikä sitäkään voinut nyt ottaa lisää. Luulen että lääkkeet ylipäänsä on ärsyttävä asia, mutta se on jotenkin
kammottava asetelma että toinen epätoivoisesti haluaa jotain mitä toinen
ei saa eikä aio antaa. Ei se sen vika ole, ja ihan syystä ne
annosteluohjeet ja maksimiannokset varmasti on olemassa, mutta varmaan
melkoisia purkauksia saa asiakkailta aiheesta kuulla. Se sanoi että
menee katsomaan jotain muuta lääkettä ja tuli hetken päästä takaisin
ruiskun kanssa. Mihin toi laitetaan, kysyin, kun ei aina voi tietää.
Ekaa kertaa opiaattia saadessani silloin ennen leikkausta tarjosin kättä
että se tiputtaa sen suoneen, niin se sanoi silloin että ehei, se menee
suun kautta. Suun kautta, se sanoi nytkin, ja kavahdin sängystä koholle
ja kysyin että ei kai se ole sitä opiaattia. No sitä juuri, hän sanoi.
Kerroin etten halua sitä koska siitä tulee vaan paha olo ja alkaa
oksettaa, mutta se sanoi että nyt ei valitettavasti ole mitään muutakaan mitä se voisi
mulle antaa. Aloin taas olla melko kauhistunut ja oon niin kiitollinen
että sillä oli aikaa seistä siinä miettimässä asiaa mun kanssa, kun
siinä varmaan yksi kymmenen minuuttia meni siinäkin ja jossain takuulla
joku paskoi sänkyyn tai oksensi päälleen samallakin aikaa ja joutui
odottamaan mun takia. Lopputulos oli että kysyin siltä mitä se tekisi.
Se sanoi että antaa mulle ensin puolet siitä ja lupaa tulla puolen
tunnin päästä katsomaan miten kävi, ja otetaan sitten loput tai ei
oteta. Okei, vastasin. "Otetaan", yhdessä, ajattelin. Ehkä mun aivot on
sekaisin mutta ne takertuu kaikkeen tuollaiseen ja se oli kauhean
lohdullista että se sanoi "otetaan", eikä "otat".
Se laski sen puoliksi täynnä olevan ruiskun mun pöydälle ja lähti. Puoli tuntia meni ilman minkäänlaista vaikutusta, ei tullut keinuva olo mutta päänsärky ei myöskään helpottanut ollenkaan. Mutta se tuli kuten oli luvannut <3 Sairaalassa siinä kiireessä ihmisten lupaukset menetti aika äkkiä merkityksensä, ei ollut yksi eikä kaksi vesilasillista tai käsipaperia tai milloin mitäkin minkä joku lupasi kohta tuoda, mutta unohti, ja piti pyytää uudelleen. Se sitten ylipuhui mut ottamaan vielä loputkin ja kehoitti että yritä nyt nukkua. Aikani mä siinä vielä pyörin mutta lopulta pää alkoi tuntua enää tosi raskaalta ja sain sitten unta, kello oli ehkä 23 tai vähän yli.
...vain
herätäkseni heti 00.20 siihen että mulle tuodaan antibioottia. Se laittoi
sen tosi nätisti ja hiljaa käteen kanyyliin kiinni eli oli niitä jotka yritti olla herättämättä, mikä oli kauhean arvostettavaa, ja oisin helposti vetänyt ulokkeeni takaisin peiton alle
ja jatkanut unia, mutta naapurin mummeli heräsi valoihin kanssa ja alkoi
karjua alusastiaa. Ne toi sen sille (siihen nostamiseen tarttee muuten
aina myös kaksi ihmistä) ja jätti sen äheltämään, ja heräsin liikaa
tajutakseni että mun päässä jyskytti edelleen aivan hirvittävän kamalan
kauhistuttavan kovaa. Ketään ei tullut vaikka aikaa meni. Enemmän kuin
siinä toimituksessa yleensä. Sitten se mummokin hermostui ja alkoi karjua APUA, HUHUU,
HALOO ja ryskytti sängyn kaltereita ja musta tuntui että olen eläin
häkissä. Älä saa mitään kohtausta, rauhoitu, kaikki on ihan hyvin,
päänsärky lakkaa, älä itke, ne tulee kohta, kaikki helpottaa aivan juuri. Soittaako kelloa vai eikö
soittaa toisen puolesta? Vedin peiton korville ja työnsin korvatulpat
aivoihin asti mutta se kaltereiden ryskytys oli kaikkein pahinta ja se
puri kaiken läpi sieluun saakka. Lopulta kuulin askelia käytävältä ja se
ääni on ehkä ihaninta maailmassa, joku on tulossa.
Ne
siivosi ja sammutti valot ja muut huoneessa jatkoi unia niin että kuorsaus kävi, mutta musta tuntui että
pää räjähtää hetkellä millä hyvänsä. Miksei ne huomanneet että oon
hereillä? Miksen noussut istumaan ja sanonut että auttakaa mua? Soitanko nyt kelloa? Ja sanon mitä? En voi olla täällä enää yhtään
yötä. Miksi en parane? Miksi ihmisestä tulee vanhana niin
sydäntäsärkevän yksinäinen ja säälittävä? Miksi mitään niin hirveää on
olemassa kuin yhdistelmä jossa kroppa ei luovuta vaikka pää pettää? Kuka
minua hoitaa kun paskon alleni ja unohdan missä olen, kun tämä
hoitajapula on nytkin näin hirveä? Miksei kellään ole aikaa istua hänen
vieressään ja lohduttaa? Miksi ihmistä pitää tuossa tilassa pitää
hengissä, onko tuollainen elämisen arvoista elämää ja mitä hänellä on
odottaa huomiselta?
Sydän hakkasi ja aivot oli tulessa. Pakenin käytävälle tippatelineeni kanssa. Vessan edessä oli sohva johon kiipesin, ja sen takana puettu luuranko. Sillä oli kädessäkin ranneke, varmaan aiempaa mallia kuin mun versio. Otin sitä kädestä ja silitin sen ranneketta ja mietin että tuleekohan minustakin sinunlainen. Katsoin ikkunasta että ulkonahan on jo ihan pimeää, niin kauan minä olen maannut täällä. Katsoin satunnaisesti ohi ajavien autojen valoja ja mietin että suurimmalla osalla elämä on ihan kaunista kunnes kaikki romahtaa ja yhtäkkiä ei enää ole, eikä kukaan tajua olla kiitollinen siitä silloin kun on. Mietin että sairaalassa on varmaan tarkoituksella sellaiset ikkunat mitä ei saa auki. Paitsi että olisin halunnut haistella ulkoilmaa, olisin voinut myös harkita että tämä loppuu jos vaan hyppään siitä. Tosin me oltiin niin matalalla että siinä ei varmaan kävisi muuta kuin että helvetin kipeän mahan lisäksi mulla olisi jalka paketissa ja helvetin kipeä.
