(osa 2)
Seuraava mitä muistan on se, että
näin mustavalkoisen kuvan missä olin minä (?) rinkan kanssa tulossa
itseäni kohti, minulle rakkaassa metsän kohdassa täällä kotona, missä
kasvaa loppukesästä pitkää heinää ja mistä on monta kuvaa mun koirista. Mitään
muuta siinä ei ollut kuin minä, rinkka selässä ja heinää maassa,
oikeasti siellä on metsää ympärillä ja takana. Missä koirat oli, miksi ihmeessä olin yksin kun en ikinä oikeasti olisi? Miksi mun eka ajatus ei ollut Sieni - vai olinko kenties nähnyt sen siellä jossain unen tuolla puolen ja tulossa nyt yksin takaisin elämään? Ehkä ne on vain aivojen poimuista tulevia sähköimpulsseja ilman mitään sen suurempaa merkitystä? Se kuva "pysyi näytöllä"
ehkä viisi sekuntia ja sen jälkeen se katosi ja todellisuus rysähti
kovaa ja karusti. Makasin omalla osastosängylläni (se oli pehmeämpi kuin leikkaussalin sänky) ja vinkaisin että mua
oksettaa. Ja sitten minä oksensin. Oksensin molemmille puolille itseäni
ja päälleni ja hoin vaan koko ajan että oksettaa hirveästi. Onneksi
sieltä ei kauheasti tullut mitään muuta kuin vaahtoa/limaa/whatever ja
ymmärsin kyllä kerralla mitä se paastoaminen ennen nukutusta tarkoittaa
ja miksi se tehdään. Joku kai siivosi samaan tahtiin kun yrjösin, joku
nainen siinä oli mutta en tiedä oliko hän se hoitaja tai anestesialääkäri vai
joku muu koska en sitten tietenkään taas nähnyt mitään ilman niitä
saakelin silmälaseja. Muistin kyllä heti miksi en näe enkä onneksi ehtinyt
miettiä että oonko mä nyt tullut sokeaksikin. En tiedä olinko samassa
huoneessa kuin missä multa lähti tajukin. Jossain vaiheessa tuntui että kohta tulee ripulikin ja sanoin sen ääneen, ja ne kiskaisi multa housut alas ja työnsi alle jonkun astian mikä painoi ikävästi alaselkää. Kiusallisuusasteikko? Ah, menetetty jo. Kun makaat sängyssä halvaantuneena kivusta ja oot varma että kuolet ja oksennusta on joka paikassa, ja lähinnä haukot henkeä ja toivot että kuolisit kärsimästä, niin ei siinä vaan tuntunut enää mikään mitään. Muistan että mietin sinänsä järjettömänä yksityiskohtana sitä että toivottavasti ne ei repineet insuliinipumpun kanyylia irti housuja kiskoessaan. Sokereista en kyllä älynnyt kysyä enkä katsoa pumppua. Ei mennyt kauaa kun se nainen
sanoi ettei voi antaa mulle yhtään enempää oksennuksenestolääkettä koska
oon saanut sitä nyt 12 annosta, mikä on maksimi. Numero jäi mieleen ja
musta tuntui että se paineli läppäriä tai jotain laitetta sen takana mikä annosteli ne aineet suoraan
kanyyliin, ilmeisesti pieniä eri kerrallaan. Se sanoi, että nyt ei auta kuin oksentaa. Muistaakseni kysyin
siltä että menikö kaikki hyvin ja se sanoi vaan että joo. Muistikuvat
on kyllä melko hatarat. Jossain vaiheessa totesin etten ripuloikaan ja ne otti sen astian pois ja veti housut ylös. Varmaan sitten kun se pahin laattaaminen alkoi
loppua, mut vietiin takaisin osastolle. Taisin sammua uudelleen koska en
tosiaan muista siitä paluusta mitään, tai oliko mua joku vastassa osastolla, ja mitä ne ehkä puhui tai ei puhuneet. En muista laittoiko joku mulle peiton vai otinko sen itse. Jälkeen päin kuulin että leikkaus oli kestänyt pari tuntia eli joskus ennen 23 ne varmaan palautti minut osastolle. Tosin en tiedä kauanko heräämössä yleensä menee. Jälkeen päin ahdistaa hirveästi tämäkin etten muista, ja oon miettinyt miksi en älynnyt pyytää vaikka videokuvaamaan koko leikkausta koska jaksaisin varmaan loppuelämäni tuijottaa sitä yhä uudelleen ja uudelleen. En siksi että haluaisin arvostella kenenkään tekemisiä tai etsiä virheitä vaan siksi että haluaisin nähdä mitä mulle on tapahtunut ajalla josta en muista yhtään mitään, vaikka epätoivoisesti olen yrittänyt. Haluaisin myös ihan hirveästi nähdä sen leikkaussalin, paikan missä mä makasin ja miten se kaikki tehtiin, kuka seisoi missäkin jne. No, elämä on.
Keskiviikkona heräsin aamuyöllä kolmen maissa (tiedän kellon koska katson aina pumppua ekana; nyt sokerit oli oikein hyvät), jokainen hengenveto sattui ihan perkeleen helvetin vitusti, maha oli kuin ilmapallo, oli paha olo ja ihan infernaalinen kusihätä joka olisi pakko hoitaa nyt just eikä odottaa enää yhtään. Jos luulin että mulla olisi jotain haavakipua niin vitut, koko vatsa oli ihan tohjona. Mun sängyssä oli molemmat laidat ylhäällä ja olin vankina siellä, joten painoin ekaa kertaa soittokelloa ja sieltä tuli hetikohta kaksi hoitajaa, mies jolla oli pitkä lääkärintakki ja josta mun kipeiden aivojen eka ajatus oli että miksi sillä on tuollainen takki (jälkeen päin anoppi tunnisti heti tyypin ja sillä on kuulemma aina vaan kylmä :D) ja nainen (myöhemmin selvisi että ne tietää aika hyvin jo valmiiksi siitä kuka soittaa ja mikä on tilanne, että koska tarvitaan apukäsiä eikä normaali yksi ihminen riitä). Sanoin että auttakaa mut vessaan, mihin se mies vastasi että et sie mihinkään vessaan pysty, otetaan alusastia. Ei varmasti oteta, jos alan pissiä sänkyyn, en pääse täältä ikinä, parkaisin sille. Muutaman hetken siinä sain ruinata itsekunnioituksen ja paranemisen ja kaiken puolesta, ja lopulta sovittiin että ne antaa mun yrittää nousta mutta jos siitä ei tule mitään, mun on luovutettava. Käytännössä ne kampesi mut pystyyn, otti sellaisen kävelytuen, toinen talutti vielä käsikynkästä ja toinen varmisti takana etten kaadu tai ottaisi kopin jos kaatuisin silti. Vessaan ei ollut kuin viisi metriä mutta sinänsä jälkikäteen pieni ihme että pääsin, ja että ne antoi mun yrittää... pöntölle päästyäni ne kai meinasi jäädä siihen seisomaan, mutta vannoin ja vakuutin että en pyörry istumasta lattialle enkä laita ovea lukkoon mutta että menkää edes oven ulkopuolelle niin huudan heti jos tartten apua. Pissi ei tullut lainkaan paineella niin kuin normaalisti, vaan hetken siinä sai istua ja houkutella sitä valumaan ja sitten se vain silleen holtittomasti hissukseen lorisi. Mitä mulle on tapahtunut, alkoi taas ahdistaa. Pieni umpparin nipsaisu ja luulin että mulla on haava vähän kipeä, mutta nyt mun kroppa tuntuu siltä että mikään ei toimi enää?! Yritin keskittyä hengittämään rauhassa ja olemaan panikoimatta. Kädet pestyäni pyysin oven raosta hammasharjaa että sain oksennuksen maun pestyä, se mies haki sen mulle mun pöydältä. Vaivalloista oli sekin mutta selvisin sentään tästä, ja ne retuutti mut samaan malliin kahden ihmisen voimin takaisin sänkyyn, ja halusi ultralla tarkistaa että rakko myös tyhjeni, ei siis uskoneet kun sanoin. Vaikea sitä kyllä oli sanoa tuliko se kaikki kun koko vatsa oli niin turvoksissa ja muodoton ja paineen tunne oli ja pysyi. Vatsan päältä se laite mittasi rakon kokoa ja oli se aika hyvin onnistunut.
Joku oli nostanut mun puhelimen ja silmälasit ja sienisen korun pöydältä lukolliseen kaappiin. Se tuntui huomaavaiselta. Sain ne sieltä. Jatkoin unia.
Aamutoimet
alkoi taas kuuden jälkeen. Kieltäydyin aamiaisesta, oksetti hirveästi
eikä ollut mitään aikomustakaan nousta istumaan tai laittaa suuhun
mitään. Sain kahta eri pahoinvoinninestoainetta suoneen, enkä ole
koskaan laskenut niin epätoivoisena tunteja siihen että saan seuraavan
annoksen. Vaikutus ehti siis aina hiipua siinä välissä ja kun jokainen
oksentaminen tuntui siltä että se repii jotain sisuksista rikki, se oli
aivan kamalan hirveää vaikkei sieltä nyt enää tosiaan mitään
tullut. Olin ihan varma etten selviä ikinä, ja ihmettelin miten väärin ymmärsin sen lääkärin "voit olla tosi kipeä" -varoituksen...
Lisäksi
meni kahta eri antibioottia, ne oli kyllä tässä vaihteessa
vaihtuneet molemmat niistä millä aloitettiin. Kipulääkkeenä meni panadol ja
litalgin suoneen ja opiaattia suun kautta. Muun aikaa olin tipassa.
Ihanasti ne otti diabeteksen huomioon ja muhun tiputettiin vähemmän
glukoosia sisältävää liuosta. Sain myös pitää pumpun leikkauksen ajan,
mikä on vissiin melko poikkeuksellista. Se oli hoitanut tilanteen
hienosti.
Keskiviikkona vaan olisi sensorin vaihto (se kestää
viikon) ja tajusin etten kykene tekemään sitä itse, eikä osastolla
kukaan ymmärtänyt koko asiasta mitään. Olisin ne varmaan osanneet kun
olisin neuvonut, mutta ajattelin että helpompaa jos saa soitettua tänne
diabeteshoitajan auttamaan. Oma dh oli lomalla mutta sieltä tuli
tuuraaja ja hyvin selvittiin, vaihdettiin insuliinit samalla. Mies oli
tuonut kaikki tarvittavat osat kotoa, tosin hänellä olisi ollut kaikkea
muuta paitsi insuliinia ja sitäkin olisi tarvittaessa kuulemma haettu apteekista.
Hän kävi uudelleen muistaakseni perjantaina ja vielä maanantaina ennen
kotiin lähtöä katsomassa mua.
 |
| En muista enää kuka mulle yöllä kertoi mädästä, koska oon kuudelta aamulla tiennyt päivittää siitä instaan. Lääkäri tuli vasta paljon myöhemmin kierrolle. Kamalaa kaikki se mitä en muista enää. |
Verikokeet
lähti ja nukahtelin koko ajan. Kipu oli hirveää, jos oisin tiennyt mitä
se lääkäri tarkoitti, en ikinä olisi suostunut tähän. Olin ihan varma
etten selviä ikinä. Ei sillä kivulla ollut mitään selvää pistettä, koko maha
tuntui siltä että siitä olisi ajanut juna sisään. Pahoinvointi oli
jatkuvaa ja oksensin koko päivän, vaikka siellä ei ollut mitään. Maha
vaan kramppasi ja kouristi tyhjänä.
Aamupäivällä
ilahduin suuresti kun sieltä saapui sama leikannut lääkäri eikä joku
muu. Hän itse, taisin sanoakin. Se otti taas sen tuolin ja istui
hetkeksi kyselemään vointia. Sanoin ihan suoraan että jos oisin tiennyt
mitä tarkoittaa kovat kivut, niin en kuuna kullan valkeana olisi antanut
leikata yhtään mitään. Se selitti että osa kivuista johtuu siitä
leikkauksessa käytetystä kaasusta; vatsaan pumpataan hiilidioksidia
millä saadaan sinne näkyvyys. Se haihtuu kyllä parissa päivässä pois ja
sitten pitäisi helpottaa aika paljon. Se sanoi että leikkaus meni hyvin
mutta että se ei ollut ollut ihan yksinkertainen... yleensä se umppari
vaan nipsaistaan pois, toki jos se on puhjennut kuin mulla niin pitää
varoa ettei se leviä matkalla. Mulla se oli tehnyt kiinnikkeitä kolmeen
tai neljään paikkaan (yksi sakara oli mennyt ymmärtääkseni sinne kohtuun mikä selitti miksi
se oli niin eläimellisen kipeä), ollut kiertynyt ja sitten se sanoi että
jos saa sanoa epäammattimaisesti niin se näytti kaikkinensa
"melkoiselta rotanpesältä" ja oli joutunut "tosi raffisti"
irroittelemaan monesta kohtaa. Eikä siinä kaikki, se oli myös tehnyt
koteloituneita märkäpesäkkeitä ja hän oli niitä sieltä poistanut, ja
hyvän aikaa käännellyt mun suolia ja muita sisuskaluja jotta löytäisi
varmasti ne kaikki ja saisi kerralla pois. Siis hyi vittu oikeasti - voiko oksentaa kun lääkäri kuvailee sulle sun sisuksia?!
Siinä
ne kaikki sitten useampaan otteeseen ihmetteli että kävelin itse
päivystykseen ja mulla oli "maha vähän kipeä". Sain osastolla lempinimen
"se erityisen paha umppari". Se ei yleensä mene ihan näin. Syy miksei
se näkynyt ultrassa oli juuri se kun se oli kiertynyt. Googletin ja
umpilisäke (se osa mikä sieltä poistetaan) voi ilmeisesti olla kolmessa
eri asennossa, ja mun oli just silleen eniten piilossa ja lisäksi vielä
kierteellä. Se sanoi että se oli ollut tosi tulehtunut. Harmi kun
unohdin pyytää että ota siitä kuva... tosin en tiedä olisinko sitten
kuitenkaan halunnut nähdä sitä. Ainakaan siinä tilassa. Kysyin myös siitä että onko se muhinut siellä pitkäänkin, siis tyyliin kuukausia, niin ei. Varmasti se alkoi silloin kun se vatsakipu alkoi, viikkoa aiemmin. En myöskään millään syömisillä ole voinut itse aiheuttaa sitä, vaan siihen vaan jää sattumalta joku hiukkanen tukkimaan sen suuta ja sitten se alkaa pikkuhiljaa ärtyä ja tulehtua.
En
syönyt suun kautta mitään koko päivänä. Enkä muista siitäkään päivästä
oikein enää mitään muuta kuin että oksensin ja torkuin
valittamassa kipuja. En muista ketä hoitajia siinä oli. Opiaattia kieltäydyin jossain vaiheessa enää ottamasta koska se
oksetti entisestään eikä mikään vienyt leikkauksen jälkeisiä kipuja paljoakaan.
Sanoin, että oon mieluummin selvin päin kipeä kuin kännissä ja kipeä. En
oikein tajua miksei muuta vaihtoehtoa ollut, vahvempia kipulääkkeitä ei
vaan saanut. Vessaan pääsin kai jotenkin könyämään yksin kävelytuen kanssa, mutta se
oli melkoinen ponnistelu eikä tullut mieleenkään hiihtää yhtään
kauemmas. Vaikeinta oli melkein se sängystä nouseminen, ja se piti muistaa tehdä kyljen kautta ettei ponnistele vatsalla missä tikit oli. Se sattui ihan hirveästi silti. Kävely ei niinkään sattunut sen enempää kuin makaaminenkaan. Mulla oli myös tyyny polvien alla, jalkojen pitäminen koukussa vei vähän painetta pois, ja sain kylmähauteen mahalle mikä myös vähän auttoi. Soitin aina kelloa kun oksennus alkoi tulla ja joku toi mulle
uuden astian ja paperia millä pyyhkiä naamaa. Suussa maistui kauhealle
mutta ei ollut toivoakaan että olisi kyennyt erikseen nousemaan pesemään
hampaita. Luulin että kuolisin siihen kaikkeen.
Torstaina
olin edelleen ihan hirveän kipeä ja jotenkin ehkä se shokki alkoi
iskeä, lähinnä itkin sängyssä. Tulehdusarvot ei oikein laskeneet, mikä
huolestutti. Kuulemma ne leikkauksen jälkeen saattaa kivuta vielä
ylemmän päiväksi ennen kuin tulee alas, ja mullakin ne taisi olla
korkeimmillaan 295. Verenmyrkytyksessä ne voi kuulemma olla jopa 500
mutta sitten alkaa olla hengen lähtö lähellä. Lohdutin itseäni että me
ollaan kuitenkin vain osastolla eikä edes missään teholla. Aamiaisen
skippasin mutta sitten ne painosti rupeamaan yrittämään nestemäisiä
ruokia. Suolisto pitäisi saada käyntiin. Pelkäsin ihan hulluna että
oksennan taas ja ajoitettiin lääkkeet niin että yritin syödä kun
pahoinvoinninestoaineiden vaikutus olisi vahvin. "Syöminen" oli siis puoli
lasia mehukeittoa tai muutama lusikallinen viiliä.
Leikannut lääkäri kävi itse torstaina kanssa, mutta en enää muista mitä puhuttiin. Luultavasti ei paljoa mitään muuta kuin että se kysyi vointia ja mä en tajunnut kysyä mitään erityistä. Oon melko varma että se edelleen kuitenkin istui siihen tuoliin. Se oli niin kauhean suuren merkityksen saanut pieni hetki. Olisipa se silloin sanonut ettei tule enää, niin olisin tiennyt kerätä mun kaikki kysymykset. Tai ei niitä ehkä olisi vielä silloin ollut, ne tuli vasta paljon myöhemmin.
