Umppari, osa 1

Tässä on tarina siitä miten kaikki mahdollinen menee pieleen. Oon kirjoittanut tätä tosi monta päivää pienissä osissa kerrallaan, lisännyt väliin sitä ja tätä ja tota. Tämän ei ole tarkoitus olla kertomus siitä miten terveydenhuolto toimii tai ei toimi. Tämä on kertomus niistä pienistä asioista, jotka jäi mulle mieleen ja joita en saa sielustani ikinä. Näppikselle oksentaminen auttaa, ja alun perin ajattelin ettei mun tartte julkaista tätä lainkaan jos en halua. Laitoin kerran yhden mun suosikkihetken lainauksen facebookiin ja sain palautetta jonka myötä päätin että samapa se, ja nyt tämä on siksi julkisena mun koirablogissa.

Haluan vielä aluksi sanoa, että tätä ei myöskään missään nimessä ole tarkoitettu henkilökohtaisesti yhdenkään hoitajan arvosteluksi! Kiire on kauheaa, mutta jos työntekijällä ei ole aikaa hoitaa omia töitään, vika on jossain paljon ylempänä. Alimiehitys ja huonosti organisoidut tehtävät eivät ole tekijänsä vika. Arvostelen kyllä joidenkin ihmisten käytöstä, mutta jos asiakkaan tyly kohtelu johtuu kiireestä ja väsymisestä liiallisen työtahdin takia, ongelmahan silloinkin on ylempänä. Kaikesta huolimatta olen todella kiitollinen että sain hoitoa ja että henkilökuntaa oli senkin verran kuin oli. Kaikki on kirjoitettu silloin kun ne tunteet olivat pinnassa, enkä tarkoituksella ole siistinyt mitään jälkikäteen, vaikka myöhemmin asiat ei ehkä enää tunnukaan samanlaisilta ja teksti voisi olla paljon neutraalimpaa.

***

[Taustaa sen verran että oltiin oltu vaeltamassa ja jouduttu keskeyttämään reissu mäkäräisten järjettömän määrän takia. Paju meni shokkiin ja tunturista pois pääseminen oli yksi ahdistava operaatio sekin. Äidillä oli koko kroppa ihan kuin jossain rokossa, minulla puremia oli lähinnä jaloissa, max 10 per kinttu.]

Tiistai-iltana hotellissa Sodankylässä, mihin asti olimme ajaneet autolle päästyämme, mulla alkoi kauhea vatsakipu. Oltiin käyty hotellin alakerrassa syömässä ja menossa vielä kauppaan ostamaan iltapalaa. Se tuntui ihan siltä että ruokamyrkytys ja että kohta alkaa tulla jommasta kummasta päästä. Makasin yöllä useaan otteeseen vessan lattialla ja ähelsin pöntöllä, mutta ei mitään. Silti koko ajan tuntui että jos vaan saisi sen ulos, niin olo helpottaisi. Kummallista. Kipu oli ylävatsassa ja säteili välillä rintaan, mutta kuitenkin niin selvästi vatsan puolella, etten suonut enempää ajatuksia sille oonko saamassa sittenkin sydärin. Ihmetytti vaan että mitähän tämä nyt on ja että missä muka olisin syönyt jotain pilaantunutta.

Aamuun mennessä olo ei ollut yhtään kohentunut. Yöllä olin ehtinyt jo googletella ja aamulla soittelin paikalliseen terveyskeskukseen heti kun se aukesi. Takaisinsoittopalvelusta tuli tunnin kuluttua soitto, ja hoitaja otti tiedot ja sanoi että lääkäri soittaa mulle aamupäivän aikana. Jäi sellainen olo että vieraspaikkakuntalaista ei haluttu ottaa suoraan käymään. Lääkäri diagnosoi "mäkäräiskuumeen" kuultuaan muun seurueen oireista ja kehoitti ottamaan buranaa ja panadolia joita yöllä en ollut ottanut, koska luulin tähän saakka että tulehduskipulääkettä nimenomaan ei saa ottaa vatsakipuun. Pajun Litalgin jota olin ottanut, ei ollut auttanut yhtään. Lisäksi hän kehoitti hakemaan apteekista kuituvalmistetta vatsan toimintaa tehostamaan, ja syömään ja juomaan reilusti jotta mahassa olisi massaa kulkemassa. Hän sanoi että saattaa myös olla erikoinen ruokamyrkytys vaikka en siis ollut yrjönnyt tai ripuloinut yhtään kertaa. Hän sanoi että jos parin tunnin kuluttua olo ei selkeästi kohene niin soittaa uudestaan, niin otetaan sitten ainakin jotain verikokeita.

Olo koheni kyllä, mutta ei niin paljoa, että olisi päästy kotiin, kun äiti ei osaa eikä halua opetella ajamaan automaatilla. En kuitenkaan soitellut enää uudelleen mihinkään. Nukuin koko iltapäivän, varmaan edellisen yön univelkoja, ja äiti juoksi asioilla ja lenkkeili koirien kanssa. Apteekkari oli parkaissut hänen naaman nähtyään että ei ole koskaan nähnyt niin pahaa naamaa, ja apteekista tuli lisää rohtoja myös Pajun purtuun vatsaan. Hotelli oli erittäin ystävällinen ja lupasi että saadaan pitää huone iltapäivään, mutta selvää oli ettei me päästä mihinkään, niin maksettiin toinenkin yö. Melkoisia ne mäkäräiset, mietin. Minä en ole edes allerginen millekään ja nyt oon jotenkin myrkyttynyt niistä kuitenkin, huh.

Torstaina olo oli aikalailla normaali ja menin jopa hotellin aamiaiselle, joka oli ihana. Lähdettiin ajamaan kotiin kymmenen jälkeen aamulla ja vähän ennen iltakymmentä oltiin perillä (mummolassa). Saunottiin siellä ja kun nostin kintut seinää vasten, niitä alkoi kutittaa ihan sairaasti. Tulin pois löylyistä. Mäkärän puremat näytti jo aika hyvin parantuneilta mutta laittoikohan se lämpö jotkut myrkyt uudelleen liikkeelle, mietin kun vatsa alkoi taas tulla kipeäksi ja olo muuttua yleisesti huonoksi. (Tässä vaiheessa se kuulemma siis erittäin todennäköisesti puhkesi, selvisi mulle myöhemmin, puhkeaminen ja mädän valuminen helpottaa kipua vähäksi aikaa.)

Perjantaina siirryttiin mökille ja minä jatkoin burana-panadolin syöntiä ja kuituvalmisteen käyttöä. Oli sellainen vähän myrkyttynyt olo ja vatsa oli kipeä, mutta kipu oli enemmän vain häiritsevää eikä tosiaan mitään täysin toimintakyvyn vievää, ei missään nimessä niin sietämätöntä että olisi tullut vielä mieleen edes soittaa lääkäriin. Pääasiassa makoilin, mutta ei kävely mitenkään enempää sattunut. Sellaista se oli että hyvää asentoa ei löytänyt millään ja koko ajan se särky muistutti itsestään. Se oli valunut ylhäältä alemmas ja tuntui molemmin puolin. Ei tehnyt mieli saunoa, enkä käynyt yhtään pihasta kauempana kävelemässä. Ihme juttu, miksei tää lopu jo? Googletin vaikka mitä mutta ei mun oireet täsmää umppariin tai mihinkään. Umpparin nyt ainakin tietäisi, silloinhan lähdetään vauhdilla ambulanssilla eikä ihmetellä montaa päivää. Vatsakin toimi normaalisti, enkä edelleenkään ollut kertaakaan oksentanut.

Maanantaihin asti kärvistelin ja sitten vaan tuli mitta täyteen. Eihän tämä nyt buranalla mene ohi kerta ei ole mennyt jo, mutta loma tässä kyllä kuluu koko ajan... Työterveys vai keskussairaala? Päädyin suoraan sairaalaan koska siellä on ainakin enemmän laitteita jos tarttee jotain kuvata tms, enkä tiennyt onko tällainen työterveyden asia. Soitin aamusta sinne yleiseen neuvontanumeroon ja jäin takaisinsoittojonoon, ja ajoin odotellessa mökiltä kotiin. Eli maha kipeä, päätä särkee (mulla särkee melkein aina, tai niin paljon että vaikea sanoa koska se on mun arkea ja koska joku uusi oire), vähän etova olo, vilunväreitä ja vähän sahaavaa kuumetta ja sekin max jotain 37,5, ei todellaaan mitään 39 lukemia missään vaiheessa. Mulla kyllä on tosi vähän kuumetta ja normaali lämpökin aika matala, joten tollanen 37,5 on mulle selkeää lämpöä. Pari tuntia meni eikä kuulu mitään. Mies lähti iltavuoroon töihin ja sanoi mennessään makkarin ovelta että koeta nyt herranjeesus hoitaa itsesi lääkäriin. Laitoin sitten sängyssä maaten sinne chatissa viestiä oireista ja kysyin oonko päivystystapaus; päivystyksen numero on erikseen ja sinne en ollut vielä soittanut kun ei mulla ole pää kainalossa ja oon odottanut jo viisi päivää, niin joudan odottaa vielä sen aikaa että joku soittaisi takaisin neuvonnasta. Tällainen mie olen, ajattelen että ainahan siellä on niitä oikeita hätätapauksia ja mulla ei tässä nyt ole henki varmasti juuri menossa kuitenkaan (jos muutkin ajattelisi näin niin siellä ei olisikaan niin vitunmoinen ruuhka aina, kun osan asioista saisi hoidettua virka-aikana ajanvarauksella...). Chatin kautta pystyi pankkitunnuksilla tunnistautumaan ja se teki lähetteet siitä, ja sanoi että verikokeisiin ainakin syytä mennä käymään, eikä siellä ole enää aikoja jäljellä iltapäivälle niin turha odottaa takaisinsoittoa vaan parempi lähteä vaan heti. Nappasin auton ja lähdin niiltä seisomilta. Sairaalan lähellä on vaan kahden tunnin paikkoja ja arvelin ettei se riitä, kun vastausajoista päätellen ruuhkaa oli, niin piti jättää auto kauemmas. Oli vähän huono olo mutta ihan itse kävelin.

Olin ilmoittautumassa joskus ennen kahta, ja ilmossa oli niin tympeää porukkaa etten saanut pyydettyä voisinko mennä makuulle kun on niin paha olo. Istuin aulassa 1h 40min ennen kuin oli mun vuoro. Oli siellä siis ihan muutama muukin ja yksikin pappa sanoi odottaneensa aamusta asti :( Hän olisi jutellut enemmän mutta en oikein jaksanut olla sosiaalinen. Valuin siinä tuolilla ja mietin että pitäiskö lähteä pois kun en jaksa olla täälläkään ja ei kai tässä mikään suuri hätä ole kuitenkaan. Lopulta, lopulta sairaanhoitaja kutsui minut sisään.

Hän oli oikein ystävällinen ja kuunteli pitkän kertomuksen, mittasi kuumeen (38,3), otti sormenpäästä pikatestin tulehdusarvoja varten ja vei mut sitten käytävään vessaan pissinäytettä varten. Sanoi odottavansa oven takana ja veisi sen heti eteenpäin, mun pitäisi palata aulaan... tadaa, istumaan ja odottamaan lisää. Hän oli tosi symppis ja kysyin eikö missään ole yhtään sänkyä vapaana, kun on melko huono olo ja makuullaan olisi helpompaa olla. Ei ole, meillä on tosi täyttä, hän vastasi, ja uskoin koska siltähän se näyttikin.

Päästessäni ulos vessasta hän nojasi käytävällä seinään vastapäätä ja parkaisi että komento takaisin, oli käynyt odotellessa katsomassa ne tulehdusarvot ja mun tulos ylitti koko asteikon (0-200, terveillä ne on alle 10). Sanoi että ne voi olla 201 tai 500 eikä sitä tiedä ennen oikeaa verikoetta, mutta joka tapauksessa se on aivan hirveästi liikaa. Heitti sen pissipurkin johonkin ja lähti viemään mua takahuoneiden läpi sänkyyn, joita siellä siis oli kuin olikin vapaana mutta joihin en ensin ollut riittävän huonossa kunnossa. Olisi naurattanut jos ei olisi ollut niin huono olo. Siihen tuli joku laittamaan tipan ja joku toinen ottamaan ihan saatanasti verta, yli 10 putkea. Mulla on herkät suonet, ja se tunne kun se neula osuu suoneen ja heiluu siellä, saa veren pakenemaan päästä ja pyörryttää ja tekee vaan tosi pahaa. Se labrojen ottaja oli hyvin nuori mies, hän jäi mieleen. Siinä sitten kävi joku lääkäri (kandi) kyselemässä ummet ja lammet ja tutki imusolmukkeita ja puristeli mahaa jne. Jotenkin jäi sellainen olo että kukaan ei oikein tiedä mikä mulla on ja hakuammunnalla mennään, mutta oletin edelleen että saan antibiootit tms ja menen ilman muuta illaksi kotiin, ja kai tällaisella tutkimusten määrällä jotain kohta selviääkin. Mä en ole mikään sairaalassa kävijä, tai saan juosta diabetesvastaanotolla niin että mun kiintiö tulee siitä täyteen ja missään muussa asiassa en todellakaan tule, enkä jää yöksi makaamaan mihinkään, hyi hitto.

Jossain vaiheessa sieltä takaisinsoittopalvelustakin oli kaksi kertaa soitettu. Jännää että vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee, siis että olin jo sisällä...

Makasin ja odottelin ja kuvittelin edelleen että saan lääkkeet johonkin vaivaan ja menen kohta kotiin. Mun toisella puolella oli mies jonka eturauhasta pursuttiin ja pissiasioita käytiin läpi ja toisella puolella yksi mamma vaati kovaäänisesti rauhoittavia, välistä lähti joku ukko melko äkkiä koronapositiiviseksi osoittauduttuaan ("onko se vaarallinen se korona" hän kysyi - öö missä pullossa oot elänyt?!?) ja jossain parin loossin takana lääkäri huusi alkkikselle joka oli ilmeisesti taas kerran kaatumisen takia paikattavana, että nyt se korkki kiinni oikeasti. Melkoinen sirkus, ajattelin. Täällä kuulee kaikkien asioista paljon enemmän kuin ikinä olisi halunnut tietää. Tosin kun ne verhot oli välissä niin en tuntisi ketään heistä vaikka vastaan kävelisi niin haittaako se sitten oikeasti. Kiusalliselle se silti tuntui.

Jossain vaiheessa siihen tuli joku eri tyyppi sanomaan että raskaustesti pitää tehdä. Ole lisääntymisikäinen nainen ja valita vatsakipua niin senhän ne aina haluaa tehdä, vaikka vakuutin nytkin että oon melkoisen varma että en kyllä ole raskaana. Se vaan intti ja sanoin että nehän otti jo kerran pissiä, eikös se siitä tehdä, niin katsokoon samasta. Se sanoi että jos sitä on vielä jäljellä niin selvä. Ilmeisesti oli, koska kukaan ei enää palannut asiaan. Luulisi että se nyt on ihan ekana tehtykin kun vatsaa valittavalta naiselta pissiä on saatu. Argh.

Lääkäri (se mukava kandi) kävi muistaakseni kerran kyselemässä lisää jotain, ja seuraavaksi siihen tuli sellainen kuljettajamies. En ollut edes tiennyt että sairaalassa on erikseen töissä ihmisiä jotka vaan kuskaa jalattomia sängyissään ympäriinsä. Hän sanoi että lähdetääs synnärille, jolloin pomppasin ylös ja parkaisin että mitä helvettiä, miksi maailmassa, en todellakaan aio synnyttää yhtään mitään. Hän sanoi että he ei tiedä muuta kuin potilaan nimen ja paikan mistä lähdetään ja mihin viedään, mutta että siellä sitten varmaan selviää. Kysyin pitääkö mun ottaa mun kamat mukaan, mutta se sanoi että me tullaan takaisin tähän. Sinne jäi kaikki puhelimesta ja lompakosta alkaen. Tässä vaiheessa olin melko lailla kauhuissani siitä että kukaan ei tosiaan taida tietää mikä mulla on jos tuntien odotuksen ja kaikkien kokeiden jälkeen se raskaus on edelleen paras arvaus... Siellä oli pari hoitajaa vastassa ja kysyin heiltäkin että miksi maailmassa mä olen täällä, niin sanoivat että poissuljetaan vaan ettei ole mitään naisten juttuja ja päivystysaikaan ylipäänsä ultrataan täällä. Lääkäri tuli vähän myöhemmin ja sain taas kertoa koko tarinan alusta. En minä usko että ne mäkäräiset tähän liittyy mutta mistä sen tietää, niin aloitin aina niistä kuitenkin. Ei sieltä oikein mitään löytynyt mutta pelkkä ultraaminen teki niin kipeää etten tiennyt sellaista olevan olemassakaan, ja hän diagnosoi sen perusteella kohtutulehduksen. Kuulemma joskus se riittää että on niin arat paikat vaikkei mitään tulehduksen merkkejä olisi. Osa verikokeista oli tullut ja hän sitten ekana luki niitä mulle koneelta. Arvot ei vaan oikein täsmänneet, tai siellä oli liian moni asia viitteiden ulkopuolella, esim hemoglobiini selkeästi matala (100), ja hän alkoi miettiä että ei tää kyllä ole tässä tää homma, ja alkoi sitten puhua jostain monielintulehduksesta. Google ei löytänyt sillä oikein mitään kun yöllä myöhemmin katselin itse netistä (oma diagnoosi paras diagnoosi, eh), mutta lopputulos nyt oli joka tapauksessa että osastolle 2 vrk suonensisäiseen tippaan kahta eri antibioottia ja sitten kotia jatkamaan kuuria suun kautta. Kaksi yötä?! Mun piti lähteä kohta kotiin...! Olin kauhuissani tästä. Myönnyin että yhden voin maata mutta intin että toiseksi en kyllä jää, ja hän lupasi selvittää mahista jos kotisairaanhoito tulee tiputtamaan ne ab:t suoneen kotiin, tai sitten mun pitää tulla käymään kolmesti päivässä sairaalassa jos en mitenkään halua olla osastolla sitä toistakin vuorokautta. Juuen halua. Ei kuuna kullan valkeana.

Osastolle ottavat kuitenkin kuulemma mielellään nuoren ja virkeän potilaan, hän sanoi lähtiessään, ja jäin ihmettelemään. Hetken odotin yksin jotain siirtolupaa. Sitten tuli ne hoitajat taas, laittoi ekan tipan valumaan ja ajoi mut sängyllä huoneeseen. Ne kysyi onko mulla nälkä ja haluanko jotain syötävää, ja vaikka oli paha olo edelleen niin pyysin jogurtin kun en ollut koko päivänä yhtään mitään syönyt. Kello oli varmaan jotain... 21? 22? Ei hajuakaan. Antibiootit pitää aloittaa yksi kerrallaan koska jos tulee joku reaktio niin tietää kummasta. Hirveästi ne kaikki aina kysyi onko mitään allergioita ja vastasin että ei ole tiedossa ainakaan, mut ei tässä kauheasti ole mitään lääkkeitä käytetty niin mistäs tuon tietää. Vain yksi kysyi että entä ruoka-allergioita, johon vastasin että ei. En tajunnut että se oli kysymys mun tulevien päivien syömisistä vaan luulin että ne vaan varmisteli että oon todella ei-allerginen yksilö.

Ahdisti ne päivystykseen jääneet kamat ja kyselin niiden perään useaan kertaan. Sanoivat että ne on tilattu sieltä jo, ja joku tuo ne kun ehtii. Periaatteessa siellä päivystyksessä kaikki makasi sängyissä mutta en minäkään ollut niin huonossa kunnossa etten olisi voinut nousta ja hiippailla viereiseen loossiin varastamaan jonkun lompakkoa. Mietin että pitää muistaa heti penkoa mun kassi ja katsoa että siellä on kaikki tallella, mutta kun sen sitten joku juoksumies toi, en enää jaksanut ja ajattelin että ihan sama. Laittelin kotiin viestiä että oon täällä yötä ja muistutin töppösen lääkkeistä. Harmittelin ettei mulla ole vaatteita, hammasharjaa tai yhtään mitään kun ei käynyt pienessä mielessäään että tästä tulee yön yli -keikka. Sairaalavaatteet oli hassut, mutta oli se jotenkin sopivampaa maata sairaalasängyssä niissä kuin omissa vaatteissa.

Huoneessa oli kuolemaa tekevä mummeli ja poika jolla oli koko jalka kipsissä. Yöllä sinne tuotiin vielä hyvin nuori poika joka oli kaatunut moottoripyörällä ja joka tuli vain valvontaan aivotärähdyksen varalta, ja oli sillä joku pieni murtuma rintalastassa tms. (Mietin kyllä pitkään onko tällaisia juttuja korrektia julkaista, mutta en usko että kukaan heistä on tästä tunnistettavissa, ja mun muistoissa jokaisella heillä kyllä on oma pieni lokeronsa.) Koska huoneessa on neljä paikkaa ja vain verhot joita niitäkään kaikki ei muista vetää jälkeensä kiinni, sitä kuulee ja näkee paljon enemmän kuin haluaisi. Muistaakseni mulla oli ihan hyvä olo ja odotin että antibiootti puree ja aamulla menen kotiin. Jossain vaiheessa ne laittoi sen toisenkin valumaan. En muista ekasta yöstä oikein mitään muuta kuin että ventovieraiden keskellä oli ahdistavaa yrittää nukkua ja että siellä oli aivan liikaa ääniä ja valoja. Ja henkilökunnalla hirveästi nimiä ja naamoja eikä oikein kukaan jäänyt mieleen. Tämä mua on jälkikäteen kiusannut kauheasti ja olen miettinyt pitäisikö tilata ne kaikki omat paperit mistä näkyisi kuka mua on hoitanut milloinkin. Jännää, miten suuren merkityksen sellainenkin asia saa. Ahdistavaa kun omassa muistissa on pelkkää tyhjää siltä osin.

Myöhemmin selvisi kyllä hyvin miten paljon ne dementikot työllistää; ne soittaa kelloa jatkuvasti eikä ymmärrä kun selitetään että ei saa turhaan. Ei niiltä voi sitä poiskaan ottaa. Tulevien öiden myötä tajusin todella mitä se "ne ottaa sinne mielellään nuoren ja virkeän potilaan" tarkoitti.

Tiistaina aamu alkoi aamuvuoron tulolla ja mittauksilla (kuume otettiin korvasta, verenpaine ei-kanyylikädestä, verensokerissa uskoivat mitä pumppu näyttää eikä kukaan kertaakaan halunnut itse mitata multa sokeria, ja happisaturaatio laitteesta riippuen joko sormesta tai korvanlehdestä). Sitten yleensä tuli verikokeiden ottaja, aamulääkkeiden (suun kautta) jako, ja ennen kahdeksaa aamiainen, ja lopuksi ab:t ja kipulääke valumaan suoneen. Järjestys saattoi myös vaihdella, ymmärtääkseni vain verikokeiden oli tarkoitus tulla ennen aamupalaa jotta ne olisi paastoarvot. Aamiainen oli puuroa, leipää, mehua. Hirveä määrä sokeria ja viljaa. En tajunnut ollenkaan sanoa tässä vaiheessa että saako täältä jotain vähemmän viljaisaa, pyysin vaan lasin maitoa puuron kanssa. Ja söin, joten olo oli ehkä parempi kuin viikonloppuna kotona, kun mikään ei ollut maistunut? Ei mua aiempaa enempää mihinkään koskenut mutta sellainen myrkyttynyt tunne edelleen. No eihän ne ab:t ihan heti pure.

Kävin myös joutessani suihkussa. Oli huono olo mutta hyvin pystyin sinne itse kävelemään, hoitaja taisi vähän taluttaa käsikynkästä. Hoitaja antoi mulle pyyhkeen, teippasi kanyylin päälle muovipussin suojaksi ja saatteli pesuhuoneeseen ja sitten olin siinä vähän että niin pärjään kyllä yksinkin ja kai sä meet pois...? Se varmisteli etten oikeasti meinaa pyörtyä ja suostui poistumaan, mutta kävi kerran oven raosta kysymässä ja katsomassa että kaikki ok. Tässä vaiheessa se tuntui vielä vähän kiusalliselta. Ovea ei saanut lukkoon, tosin myös yhden lukollisen oven kanssa myöhemmin toinen hoitaja kertoi että kyllä sitä on lusikan kannalla avattu eräät kerrat ja se onnistuu jos sinne kuitenkin pyörtyy ja on lukinnut oven :p Pyörtyminen ja kaatuminen tuntui olevan se suurin murhe. Se tuntui hassulta koska ajattelin vielä että kyllä mä olen nuori ja notkea enkä aio kaatua mihinkään.

Suihkusta tullessani mut tavoitti käytävällä toinen hoitaja joka ojensi mulle ruiskua missä olisi vahvempaa kipulääkettä. Opiaattia. Ojensin kättä että laittaa sen kanyylista mutta se sanoi että se meneekin suun kautta. Ja varoitti että maistuu kuulemma pahalta. Niin teki. Ensitreffit opiaatin kanssa.

Aamukierrolla mua tuli katsomaan eri lääkäri kuin se eilinen ultrannut, tympeä ulkomaalainen nainen joka puhui huonoa suomea. Pelkään että mut ymmärretään väärin. Halusi kokeilla mahaa ja vaikka sanoin että et sitten paina kovaa, hän painoi, ja se sattui ihan saatanasti. Hänelle kaikki pisteet kuitenkin siitä että muutaman kysymyksen kysyttyään sanoi että laittaa vielä konsultaatiopyynnön kirurgille sittenkin sen umpparin varalta. Kipu oli ihan koko alueella ja oli vaikea sanoa mitään tarkkaa kohtaa, mutta se kuitenkin selkeästi oli alkanut ylävatsasta ja viikonlopun aikana siirtynyt alemmas. Sen tarkemmin en osannut sitä analysoida.

Tässä vaiheessa taisin käydä myös ajelulla keuhkoröntgenissä. Tai ehkä se oli ennen suihkua? Pystyin vielä nousemaan kuvaushuoneessa sängystä itse, ja siellä piti riisua paita ja ottaa kaulakoru pois. Tissiliivejä olisi pitänyt kiskoa vähän ylemmäs ettei hakasten metallit sotke kuvia, mutta se oli niin vaikeaa tipan ja kaiken kanssa, ja käsien nostelu sattui mahaan, niin sanoin itse että voinko mä vaan ottaa ne pois. Siellä sitten tissit viuhuen heiluin menemään, ja se oli vielä ehkä kevyesti kiusallista. Kiusallisuusasteikko on todella paljon pään sisällä ja kiinni vain siitä mitä sulle on aiemmin tehty, ja uskokaa mua, se venyy kyllä tarpeen mukaan, eikä sekään hoitaja ollut yhtään millänsäkään. Musta otettiin kaksi kuvaa, edestä ja vasemmalta, ja molemmissa piti muistaakseni pitää käsiä ylhäällä mikä siis vähän koski mahaa. Jälkeen päin se puki mulle sekä liivit että paidan ja se olikin melkoinen palapeli kun kanyylissa oli siis koko ajan tippapussi kiinni ja se piti saada aina hihasta menemään. Kysyin siellä miksi vatsakipuiselta kuvataan keuhkot niin se taisi vastata että kaikilta kellä on ollut korona ja ketkä päätyy mistä tahansa syystä sairaalaan, kuvataan. Epäileeköhän ne että mulla on siis monta eri vaivaa samaan aikaan koska ei kai mikään keuhkojuttu koskisi vatsaa? Voi ei. Kamalaa pallottelua se oli ja kauheasti otettiin kaikkea, mutta kukaan ei oikein missään vaiheessa tullut kertomaan mitään tuloksia, ja siitä jäi melko ahdistunut olo. Tutkimukset tekevä ei tiedä muuta kuin että tällainen on tilattu eikä hän lausu mitään sen jälkeenkään, vaan lausuja on eri ihminen kuin kuvaaja. Ja sitten kun palaat osastolle, ei siellä ole kukaan sua vastassa, vaan sut vaan työnnetään sängyssä takaisin paikallesi makaamaan. Joku tulee kun tulee ja ei se ole saattanut juuri käydä koneella katsomassa mitään, mutta jos asiaksesi kysyt että onko ne mun tulokset jo tulleet, niin katsovat ja kertovat kun ehtivät. Hoitajat ei siis tokikaan saa sanoa niistä kuvista mitään muuta kuin mitä se lausuva lääkäri on sinne kirjoittanut, sitten kun on. Se oli melko ahdistavaa. Tuntui että kukaan ei oikein vastaa mistään, ota haltuunsa kokonaisuutta, vaan sua vaan pallotellaan lääkäriltä toiselle ja ne puhuu enemmän keskenään kuin minulle. Kuljettajamies parka, varmaan sitä ärsyttää kun kaikki kysyy että miksi ihmeessä me nyt ollaan menossa paikkaan x eikä se tiedä tai saa sanoa. Mutta sellaista se oli.

Lounas tulee 11 maissa. Ei oikein olisi maistunut mutta aloin joutessani syömään. Se oli jotain kana-kookospastaa ja oikeastaan sitten kuitenkin sen verran hyvää että söin puolet plus salaatin. Muuten lähinnä torkuin, vessaan pääsin tippatelineen kanssa könyämään ihan sujuvasti itse. Ne tulehdusarvot huiteli 250 ympärillä eikä olleet antibiooteista huolimatta laskeneet yhtään, joten alkoi olla selvää, että kohtutulehdus ei ole diagnoosi ja täältä ei olla mihinkään lähdössä. Jotenkaan se ei sitten ärsyttänytkään niin paljon kuin etukäteen luulin. Mulla oli oikein hyvät olot siellä ja kaikki oli kauhean mukavia, ja mies vakuutti että pärjää koirien kanssa. Se oli vielä sen viikon töissä ja nyt hänestä tuli vastentahtoaan kolmen koiran yksinhuoltaja, eikä se paljoa muuta ehtinyt kuin käydä töissä, lenkittää koiria ja pyöräillä sairaalaan (se halvatun auto hajosi sillä samalla mäkäräisreissulla ja oli toista viikkoa korjaamolla, ja käteen jäi 1300e lasku. Autot...................).

Tässä vaiheessa mua oli käynyt katsomassa varmaan yli 20 eri lääkäriä, hoitajaa ja labran ihmistä ja siihen päälle ne kaikki kuvanneet ja ultranneet. Kaikki kyllä sanoi nimensä ja esittäytyi asiallisesti mutta arvatkaa muistinko ketään. Sitä kun on kipeä ja pahoinvoiva ja makaa sängyssä, ja siinä laidalla käy aina vaan uusia naamoja seisomassa, niin ei ne nimet jää mieleen kun enemmän kiinnostaa vaan kuulla mitä se aikoo sanoa ja joko jotain on selvinnyt. Sitten tuli mies jolla oli merirosvohuivi päässään (siis ihan tavallinen musta huivi missä oli jotain kuvioita) ja sanoi olevansa se kirurgi, sanoi nimensä, veti itselleen tuolin, istui mun sängyn vierelle ja nojasi vielä mua kohti. Oisin voinut pillahtaa itkuun pelkästä liikutuksesta että nyt on eka oikeasti ystävällinen lääkäri joka näyttää siltä että se kuuntelee mua ja joka ei ole jo toinen jalka nurkan takana menossa muualle. Sekin halusi painella mahaa ja kyseli tarkasti mikä sattuu enemmän kuin joku muu kohta. Muistan hämärästi että joku hoitaja piti mua kädestä kun paruin että sattuu ihan saatanasti ja älä koske enää mihinkään. Ymmärtäähän sen että pakko on painella kunnolla, mutta sitä en oikein jaksanut tajuta miksi jokaisen piti käydä sitä pursuamassa... yksi olisi riittänyt. Mutta merirosvohuivi oli ihan huikea ja ystävällinen lääkäri saa painella enemmän kuin epäystävällinen lääkäri, niin se vaan menee. Se sanoi että ei sitä umpparia voi poissulkea vaikka ei kyllä ole mitenkään päin tyypilliset oireet ja mun maha oli liian kipeä muualtakin kuin sieltä alaoikealta missä se umppari olisi. Ainoa keino varmistaa asia olisi varjoainekuvaus ja ennen sitä voi kokeilla vielä ultralla, mutta ei se välttämättä näy siinä kun ei ollut eilenkään näkynyt. Se tt-kuvaus kaiketi vaan maksaa ihan perkeleesti, ja siinä tulee hirveä määrä säteilyä vatsaan, niin ennen sitä pitäisi vielä yrittää ultrata. Hän kyseli myös alustavasti että jos se on se niin oonko halukas leikkaukseen vai haluanko että hoidetaan konservatiivisesti (kauheaa näitä hienoja sanoja, eli siis vaan antibiootilla ja odotetaan pureeko se). Sanoi että hän itse päivystää eli siis olisi se joka leikkaa ja olin kauhean huojentunut koska jos ihminen on niin symppis niin mun vaan täytyisi olla hyvissä käsissä. Leikkaa ihan mitä vaan, ajattelin, mutta sanoin muistaakseni että joo kaipa se pitää sitten pois nipsaista. Hän lähti ja pian mua taas kuljetettiin sängyllä eteenpäin.

Ultrassa ei näkynyt mitään vaikka ikävän kovaa sielläkin paineltiin, ja se ultraava mies sanoi että ei sitä silti voi tämän perusteella poissulkea eli tt-kuvaan siirryimme suoraan, huonekin taisi olla sama mutta eri päähän vaan. Jos olisi näkynyt tulehtunut umppari, se olisi luotettava diagnoosi eikä tartteisi kuvata vaan voitaisiin suoraan leikata, mutta kun ei näy, ei voida tarpeeksi vahvasti poissulkea sitä kuitenkaan etteikö se jossain voisi piileskellä. Kuvauslaite oli sellainen putki mihin mennään sisälle, ei niin umpinainen ja pitkä/syvä kuin magneetti taitaa olla, eikä siis edes siinä rajoilla että siellä saisi jonkun ahtaanpaikanslaagin. Se ei ollut myöskään siis umpinainen kummastakaan päästä vaan sekä jaloista että pääpuolesta auki, enemmän siis sellainen iso rulla minkä sisään mut makuulteen työnnettiin. Koska mulla oli kanyyli valmiina, varjoaine tulisi sieltä (jäi kiinnostamaan mistä se tulisi jos ei olisi, voiko sitä esim juoda - myöhemmin googletin että riippuu mitä halutaan kuvata) ja se saattaa kirvellä kädessä, tulla metallin maku suuhun ja sellainen tunne että pissit tulee housuun vaikkei tulekaan. Ööö just, ajattelin, mutta siltä kaikelta se ihan just tuntui! Myöhemmin selvisi että kielessä on niin pieniä verisuonia pinnassa niin se maku puskee läpi sieltä. Jodiallergiasta siinä kysyttiin ja piti taas sanoa että ei aavistustakaan. Kaiuttimen kautta tuli ohjeet vuoroin vetää syvään henkeä ja olla hengittämättä, ja eka otettiin yksi tai kaksi kuvaa ilman varjoainetta, sitten se hulahti paineella käteen ja sen jälkeen vielä yksi tai ehkä myös kaksi kuvaa. Kuvauksen aikana piti olla se muutama sekunti hengittämättä ja putki liukui hitaasti pään suuntaan ulos sieltä keskeltä, ja aina kun olin ulkona, sai taas hengittää normaalisti. Siinä koko hommassa ei montaa minuuttia mennyt ja pahinta oli se paineen tunne suonessa, herkät suonet kun on. Kuvaus ei tuntunut miltään.

Sitten mut kärrättiin takaisin osastolle, eikä mennyt kauaa kun merirosvohuivi saapui.

Eli umpparihan se siellä. Kuvassa näkyi että se tihkui jo kärjestään pienestä reiästä mätää. Teoriassa olisi siis ollut mahdollista syödä antibiootteja ja rauhoittaa tilanne ja leikata se sitten vaikka 1-2kk kuluttua pois kun se ei olisi niin ärtynyt (pienempi riski että se esim repeää ja mätää karkaa sisuksiin), mutta nyt se ei oikeastaan ollut enää vaihtoehto koska seuraava mitä tapahtuu on se että se puhkeaa kokonaan ja sitten sitä mätää vasta onkin, tulee vatsakalvontulehdus ja todella paha tilanne. En tiedä mitä olisi tapahtunut jos olisin kieltänyt leikkaamasta.

Merirosvohuivi istui taas tuoliin ja katsoi silmiin ja kertoi että leikkauksen jälkeen voin olla pari päivää tosi kipeä, ja kävi läpi muutkin riskit mitä siinä voi tapahtua. Sitten se kysyi onko mulla vielä jotain kysyttävää, mutta en oikein osannut ajatella mitään ja sanoin että ei kai. Jotenkaan ei kyllä vielä jännittänyt vaan oli enemmän huojentunut olo siitä että jotain oikeaa nyt vihdoin löytyi. Leikataan vaan, kyllä mä kipua kestän, sanoin sille, ja onpahan sitten pois. Kuvittelin että se kipu on sellaista vihlovaa haavakipua ja että siihen on paljon lääkkeitä olemassa. Koska olin syönyt lounasta mutta päiväkahvilla klo 14 onneksi en mitään, kun oksetti niin paljon, leikkaus voitaisiin tehdä aikaisintaan kuudelta. Jännää että koirilla se varoaika mikä pitää olla syömättä on paljon pidempi (8-12h), mutta ihmisillä tämä kuusi tuntia oli ehdoton ja se sanoi että anestesialääkäri repii pelihousunsa jos se ei täyty, siinä on siis se sama pahoinvoinnin ongelma kuin koirillakin. Se piirsi mun mahaan tussilla jotain merkintöjä mutta joku muu selitti siinä samalla jotain enkä saanut väliin kysyttyä että mikä aarrekartta se oli, ja sitten sitä jäätiin vain odottamaan, kello oli siis noin neljä eli pari tuntia aikaa tapettavana. Harmi, koska leikkuri olisi ollut vapaana ja se olisi voitu hoitaa heti jos en olisi ollut syönyt. Siinä piti vielä täyttää joku lomake aiemmista leikkauksista ym ja ne kävi vielä yhden verinäytteenkin kun veriryhmätiedot ja jotain muuta tarvittavaa puuttui. Meinasin sanoa että tiedän kyllä mikä mun veriryhmä on mutta tuskin se olisi mitään auttanut. Mun kaltainen verisuonikammoinen ihminen välttäisi jokaisen verikokeen jos voisi.

Jälkeen päin mietin että kysyyköhän kaikki sitä voiko ne kuolla tähän, ja miltä tuntuu vastata siihen. Onhan joku aina se tilastoharha jonka kohdalla jotain menee pahasti pieleen ja tulee ongelmia. En tiedä sanoisiko se että kyllä sä voit kuolla, vai hymyileekö se maskinsa takana rauhoittavasti ihan jokaiselle ja vastaa rauhallisesti että et kuole? Jos kuolee kuitenkin niin eihän se sitten tule vaatimaan tilille valehtelusta.

Kaiken maailman aineita meni kanyylista koko ajan, ilmeisesti ennen leikkausta tuli vielä sitä varten jotkut tujut eri mikrobilääkkeet (antibiootit?). Päivällistä klo 17 en siis saanut eikä kyllä olisi maistunutkaan. Oksetti ja olo alkoi mennä huonommaksi - tosin ehkä vihdoin annoin itselleni luvan tuntea oloni myrkyttyneeksi koska tiesin että sitä olen? Hoitajat sanoi, että ennen kuin lähdetään leikkuriin niin pitää käydä pissillä ja vaihtaa avomallinen paita, ja ottaa kaikki korut pois. Tässä taidettiin myös kysyä onko kielikorua tai suussa jotain muuta ylimääräistä koska sellaiset pitäisi myös poistaa. Kuulemma ne soittaa sieltä ja siinä kerkiää sitten ihan hyvin valmistautua. No niin soittikin siinä heti kuudelta, mutta vain kertoakseen että joku akuutimpi kiilasi väliin ja taas on odoteltava. Mun olo alkoi olla todella hirveä ja nyt alkoi myös ahdistaa. Ajattelin Sientä ja sitten yritin olla ajattelematta koska se vain itketti entisestään. Olisi ollut kauhea pissahätä mutta ajattelin etten jaksa montaa kertaa könytä ylös ja menen sitten kun lähtö on. Kaulakorusta joku hoitaja muistutti ja sen otin sitten heti pois. Sienen muotoisen kaulakorun.

Sain myös muistaakseni lisää opiaattia. Opiaatti otetaan suun kautta ja se on nestemäistä, ja kaikki varoitti että se maistuu kuulemma pahalta mutta ei tiedä tarkemmin kun se ei ole itse maistanut. Kerroin heille että se maistuu pilaantuneelta puolukalta. Osalla menee pää enemmän sekaisin ja osalla vähemmän, mä siedän hyvin huonosti alkoholiakaan ja arvasin jo etukäteen että kuulun siihen kastiin joka ei kestä sitäkään. Se oli kamalaa millainen keinuva, oksettava olo siitäkin tuli, eikä se edes vienyt kipua läheskään kokonaan pois.

Joskus kahdeksan jälkeen sitten alkoi tapahtua. Mutta ei kukaan mitään soittanut vaan sieltä tuli kaksi miestä juosten, tarttui mun sänkyyn ja sanoi että nyt mennään. Ne pakotti jättämään silmälasit osastolle, kun en kuulemma tartte niitä leikkauksessa enkä heräämössä, häviää tai hajoaa vaan. Yritin sanoa että kun ihmisellä on näkö -6 niin olen sokea ilman laseja, mutta ei kuulemma haittaa, ei siellä ole mitään nähtävää. Ei mitään nähtävää? Miten ihmiset voi elää niin eri maailmoissa... mä en ole koskaan ollut leikkaussalissa ja voisin takuulla viettää siellä tuntitolkulla aikaa vaan katselemassa. Ne oli tosi tympeitä ja kiireisiä ja siinä sitä taas itkua pidätellen otin lasit sitten pois. Olisi ollut kiva nähdä edes naamat mun sängyn ympärillä vaikkei mitään muuta tähdellistä muka olisi ollutkaan. Kipeänä sitä on sairaalasängyssä todella toisten armoilla, sua vaan kuskataan minne sattuu ja sitten kun musta tuli vielä sokea niin se oli hyvin nöyryyttävää. Ne vei mua jo pitkin käytävää kun joku hoitaja huusi perään ettei sillä ole paitaa vaihdettu, mutta ne vaan tuhahti että no tällä mennään sitten. Olihan siinäkin napit edessä, millainen se leikkauspaita sitten olisi edes ollut? Paljonko ne oikein meinaa riisua mua siellä? En saanut sanottua että hirveä pissihätäkin ja että eikö vessassa pitänyt olla aikaa käydä ennen kuin tulee lähtö. Ahdisti. Hirveästi.

Me tultiin johonkin leikkaussaliin tai ehkä se oli vain eteinen eikä itse päänäyttämö. Siinä oli joku nainen joka sanoi nimensä ja että tulee mukaan operaatioon. En saanut varmaan montaa sanaa vastattua hänelle, enkä nähnyt mitään, ja sanonko vielä kerran että lähinnä vapisin ja olin kauhuissani kaikesta. En muista enää vaihdoinko sänkyä itse vai siirsikö ne mut, ehkä pääsin itse kierähtämään sängyltä toiselle kun ne oli vierekkäin laitettu? Kukaan ei kysynyt oonko käynyt pissillä enkä uskaltanut enää sanoa etten ole ja kauhea hätä. Sitten ne kolme käsiparia alkoi vaan hirveällä vauhdilla lätkiä kaiken maailman tarroja, teippejä, putkia ja osasia minuun. Hiukset laitettiin myssyyn ja päätä piti kaksi tai kolme kertaa yrittää nostaa. Kukaan ei selittänyt mitään mitä ne tekee ja oli ihan sellainen olo että ne on pakotettu jäämään ylitöihin ottamaan minut vielä tms, niin tympeä ilmapiiri siinä oli, ei ne siis puhuneet edes keskenään. Olin luullut että joku mukava ihminen pitää mua kädestä ja kysyy onko mulla vielä jotain kysyttävää ja selittää mitä tapahtuu, mutta juuei todellakaan. Purin huuleen ihan tosissani ja pidin silmiä kiinni ja yritin vain olla itkemättä. Ajattelin, että nyt jos kuolen, niin Sieni olisi siellä, ja sitten mua vaan itketti kahta kauheammin. Harmittaa etten saanut sanottua että vittu mitä mulkkuja olette ja yrittäkää nyt edes sanoa jotain lohduttavaa mulle. Sitten siinä vaan odoteltiin hiljaisuuden vallitessa ja lopulta mullekin joku taisi sen verran sanoa, että anestesialääkäriä siis odotamme. Mun jalat reisistä alaspäin tärisi ihan sekona, ja se naishoitaja oli mennyt istumaan penkille jonnekin huoneen vasemmalle laidalle ja murjaisi aikansa sitä katseltuaan että paleleeko sua, pelottaako sua vai ootko vain noin kipeä. En tiedä, mua pelotti sekin mikä mun jalkoja vaivaa ja yritin tahdonvoimalla pakottaa ne lopettamaan ja rentoutumaan, mutta ei se oikein onnistunut kuin hetkeksi kerrallaan. Vastasin sille että varmaan noita kaikkia. Lähempänä seissyt mies heitti mun yläkropan päälle jonkun paksun ja epähygieenisen oloisen (siitäkin päättelin ettemme ole vielä leikkurissa?) huovan ja sanoi että siinä on sulle ainakin viltti. No hei kiitti...

Näen joskus sellaista painajaista että mua leikataan, herään kesken kaiken ja tajuan mitä tapahtuu, mutta en kykene liikkumaan tai puhumaan eikä kukaan huomaa. (Jälkeen päin googlasin ja tämä on ihmisten yleisin leikkauspelko, mutta mä tosiaan olen nähnyt siitä uniakin.) Sitten olen täydellisen kauhuissani koska en saa ilmaistua että mäkin oon täällä ja että lopettakaa heti tai huumatkaa mut uudelleen. Olisin halunnut kertoa tästä jollekin ja varmistaa että eihän näin oikeasti käy, mutta tää porukka oli sellaista että ajattelin että kuolen mieluummin kuin sanon niille enää sanaakaan. Toivoin ihan hirveästi että se ihana huivillinen lääkäri olisi vielä tullut siihen ja oisin voinut sanoa sille että pidä mua kädestä ja lupaa että kaikki menee hyvin ja vakuuta mulle vielä kerran etten kuole vaikka se olisi valhekin. Mutta ei se tullut.

Anestesialääkäri oli ihan ystävällinen nainen mutta hänkin lähinnä varmisti että ei ole niitä allergioita eikä kokemuksia nukutusaineista, eikä sanallakaan kommentoinut sitä hetkeä missä nyt olimme ja mitä sitten tapahtuisi, tai kysynyt pelottaako mua. Jotain se siinä sääti mun pääpuolessa näkymättömissä ja puhui yleisanestesiasta, sitten yhtäkkiä se mies lähellä oikealla läväytti jonkun suuttimen mun naamalle. Nytkö multa lähtee taju, kauhistuin, ja se vissiin huomasi kokovartalojäykistymisen ja sanoi sentään että tää on vain happea, ota parit henkoset. Lääkäri alkoi olla valmis ja selitti että aineet tulee kanyylista kovalla paineella, tunnen sen, se kirvelee tai tuntuu lämpimältä ja sitten en kerkiä ajatella mitään muuta. Enkö varmasti, kysyin, johon se vastasi että et. Päätin että aion yrittää kuitenkin mutta siinähän kävi juuri niin kuin se oli sanonut. Muistan että lämmön tunne levisi käteen, sitä ei montaa sekuntia kerinnyt ihmetellä ja sitten vintti pimeni kerralla täysin.

****

>> osa 2