Herättiin taas oikein kauniiseen aamuun. Ekana yönä satoi hetken, mutta muuten oli suorastaan liian hyvät säät kun ne ukkosetkin kiersi meidät. Sinänsä kivaa kun ulkotelttaa ei tarttenut kuivattaa jatkuvasti kuten yleensä, mutta kyllä helteet on melko raskaat nekin. Puolensa ja puolensa.
 |
| Lopulta sain maistaa kuitenkin kun aikani ilmeilin! |
 |
| Tässä jälleen yksi hirvitysleiri :D Mutta toimii! |
 |
| Muuten vaan uinnilla. Pikkuinen saukko :) |
 |
| Niin harmi että hänen eka kunnon vaelluksensa meni näin. Mutta niiiiin urhea nahkiainen, hän ei valittanut mistään ja pysyi reippaana <3 |
 |
| Vikan päivän ruokana äitin löytämää tonnikalaa |
 |
| Tällaista. Kaikki muut paitsi minä veti siis edelleen maksimiannosta kaikkia lääkkeitä. |
 |
| Teltassa oli välillä kaikista varjoista huolimatta turhan lämmin |
 |
| Tonnikala, jatkoon! Oi nam! |
 |
| Filtinskyi nuoli tonnikalan jämät. Hänellä alkoi olla jo normaali nälkä. |
 |
| Meillä on aina vaellusvihko mukana päiväkirjana |
 |
| Tässä taitaa olla viimeinen leiri. Epätodellinen olo että tässäkö tämä oli ja että onko pakko mennä pois kun ei haluaisi... kaikki jäi niin kesken. |
 |
| En saanut heitä kunnolla poseeraamaan koska edelleen ötökät. |
Autolla oltiin tiistaina joskus samoihin aikoihin kuin oltiin lähdettykin, eli viiden maissa. Hirveä takaa lähestyvä ukkospilvi murahteli taas tahtia kinttuihimme viimeiset pari kilsaa. Oli ehkä hieman nöyryyttävää palata parkkikselle ja sanoa että oikeassa olitte, ei siellä pystynyt olemaan. Mutta kun en tiennyt niin en tiennyt. Olen myös niin itsepäinen junttura, että ei mua estä menemästä se että joku muu sanoo ettei kannata. "Ei kannata" on kuitenkin myös niin laaja skaala alkaen siitä että se on kevyesti epämukavaa jonkun mielestä tai että se on hengenvaarallista.
Ajettiin Sodankylään asti ja matkalta äiti soitteli hotelleihin. Mietittiin ensin telttayötä, mutta matkalla sää muuttui täysin, lämmöt putosi +15:n ja vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Lopulta tärppäsi Hotelli Sodankylästä. Oltiin saatu huone ja syömässä hotellin alakerrassa, josta ajettiin vielä kauppaan ostamaan iltapalaa, kun minulla alkoi tulla maha kipeäksi. Se tuntui ihan klassiselta ruokamyrkytykseltä, sellaiselta kivulta että olo helpottaisi kun maha tyhjenisi, mutta missään vaiheessa kummastakaan päästä ei ruvennut tulemaan mitään. Makasin yöllä välillä vessan lattialla ja välillä sängyssä ja mietin mikä vittu mulla oikein on. Pajullakaan ei ollut kaikki hyvin, koska pehmeitä ja lämpimiä petejä rakastava eläin nukkui vessan lattialla yksin, mutta katsoin että se hengittää enkä sen enempää puuttunut siihen, kun oma vointi oli hirveä. Kuumotti ja se vatsakipu oli kauheaa. Aamulla päivystys aukesi kahdeksalta ja soittelin sinne heti silloin. Jossain vaiheessa yöllä kramppaava vatsakipu säteili rintaan, mutta kyllä se tuli niin selvästi vatsasta, etten kuitenkaan epäillyt saavani sydäriä. Kaikki mahdolliset muut vatsahaavat, paarman nielaisut ja sellaiset kerkesin kyllä miettiä.
Lopulta sain lääkärin linjan päähän ja hän diagnosoi mäkäräiskuumeen kuunneltuaan kertomukseni ja tehtyään joitakin tarkentavia kysymyksiä. Klassiset oireet; kuume, päänsärky, pahoinvointi, vatsakipu. Selkeästi siellä ei oikein haluttu ottaa ulkopaikkakuntalaista vielä näillä oireilla. Lääkäri kehoitti ottamaan ihan perus kipulääkkeitä (oon luullut että vatsakipuun tulehduskipulääkkeet ei ole se ykkönen ja otin yöllä Pajun Litalginia joka ei auttanut yhtään) ja sanoi että jos ei parissa tunnissa selkeästi helpota, sitten toki otetaan vastaan ja otetaan ainakin jotain verikokeita. Äiti kävi apteekissa selittämässä tilanteen ja apteekkari oli parkaissut ettei ole koskaan nähnyt noin karmeaa naamaa. Myös hotellin henkilökunta oli tosi ystävällistä ja kauhuissaan, mutta kaikki sanoi että oireet on rajut mutta se myös helpottaa aika äkkiä. Apteekista tuli aimo läjä lääkkeitä sekä eläimille että ihmisille. Minun virheeni oli se etten ottanut vuorokauteen mitään lääkkeitä, kun ei ollut mitään oireitakaan. Siinä se myrkytys pääsi kehittymään. Äidillä on tosi paljon enemmän jälkiä kuin mulla, mutta silti minä olin se joka tuli tosi kipeäksi...
Järkytyin melkoisesti. En ole allerginen millekään, enkä ole kova saamaan mitään kulkutautejakaan, meillä saattaa usein mies sairastaa mutta minä en, eli mulla on luullakseni aika hyvä vastustuskyky. En ollut koskaan ikinä milloinkaan kuvitellut että ötökän puremat voisi viedä minut näin huonoon kuntoon. Onneksi oltiin jo pois tunturista koska en olisi kyennyt kävelemään sieltä mihinkään! Hotellissa lupasivat että voidaan pitää huone kahteen saakka. Silloin oli vähän parempi olo mutta ei missään tapauksessa sellainen, että auton rattiin voisi lähteä. Äiti ei osaa eikä halua ajaa automaatilla. Päätettiin suosiolla vaan maksaa vielä toinenkin yö. Minä aika pitkälti nukuin, äiti käveli koirien kanssa Sodankylän keskustassa, kävi pariin otteeseen kaupassa, alakerrassa syömässä jne. Koirat alkoi olla jo paremmassa kunnossa ja illalla jopa Lakki kerjäsi ruokaa. Nekin oli edelleen saaneet kaikkia lääkkeitä, lisäksi apteekkari myi Pajulle Cothivetia pihkavoiteen ja kortisonin päälle laitettavaksi, ettei koira nuole niitä. Pajua oli myös suihkussa suihkutettu. Lakin maha alkoi näyttää tosi paljon paremmalta ja puremien jäljet haaleni, Paju punoitti ja oli jopa vähän pelottavan harmaan oloinen, mietin ettei kai se ala mennä kuolioon tms.
Seuraavana aamuna oli niin paljon parempi olo, että menin jopa aamiaiselle. Normaaliin huoneenluovutusaikaan klo 11 oltiin jo matkalla kohti kotia. Jaksettiin ajaa illaksi mummolaan, perillä oltiin lopulta joskus ennen klo 22. Pajun maha punoitti taas paljon enemmän, ja kävin seuraavana aamuna kotona klinikalla näyttämässä sitä. Hoitaja joka sitä katsoi, oli sitä mieltä että pippeli on vielä turvonnut mutta muuten näyttää kyllä että menee ohi, eikä tarvita antibioottia tms. Hän painotti että tärkeää seurata että pissi tulee normaalisti - jollain hotellista ulkoilulla äiti kommentoi että se pissi jotenkin oudosti pätkittäin huonolla paineella, joten aika lähellä taisi olla että olisi ollut isoja ongelmia. Lisäksi koira ei nyt missään tapauksessa saisi nuolla mahaansa yhtään, joten ostin lisää Cothivetia. Kerran se sitä aluksi kokeili maistaa ja ymmärsi kyllä heti että huono idea, hirveän pahaa oli. Sehän haiseekin todella kuvottavalle.
Hirveä syyllisyys siitä että vein heidät sinne. En tiedä onko mautonta kutsua tätä "evakuoinniksi" kun vielä selvittiin ilman ulkopuolista apua, mutta olkoon sitten "pelastautuminen". En käsitä, miten paljon asiat voi mennä pieleen ja miten meille on nyt viime vuosina tapahtunut niin hirveästi. Mielestäni olen hyvin huolellinen ja moneen asiaan varautunut, ja koirat on aina etusijalla kaikessa mitä tehdään, ne huolletaan ihan ekana ja sitten vasta mietitään omaa oloa. Sitten vaan joka kerta aina tapahtuu jotain mitä en villeimmissä unelmissanikaan ole osannut etukäteen kuvitella. Onko minussa joku vika kuitenkin, olenko vastuuton, holtiton, jotain? Pitäisikö tämä harrastus lopettaa? Tämä oli minun 23. vaellus, mutta kerta kerralta tapahtuu aina vaan pahempia asioita ja milloin kenenkin hengenlähtö tuntuu ilkkuvan yhä lähempää. Pitäisikö todella vaan lopettaa tämä täysin? Tästä viikosta oli kyllä rentouttava loma niin kaukana että mietin kotona pitäiskö hakea saikkua että saisi aikaa henkiseen ja fyysiseen palautumiseen. 😜
Ajettiin Sodankylään asti ja matkalta äiti soitteli hotelleihin. Mietittiin ensin telttayötä, mutta matkalla sää muuttui täysin, lämmöt putosi +15:n ja vettä tuli kuin saavista kaatamalla. Lopulta tärppäsi Hotelli Sodankylästä. Oltiin saatu huone ja syömässä hotellin alakerrassa, josta ajettiin vielä kauppaan ostamaan iltapalaa, kun minulla alkoi tulla maha kipeäksi. Se tuntui ihan klassiselta ruokamyrkytykseltä, sellaiselta kivulta että olo helpottaisi kun maha tyhjenisi, mutta missään vaiheessa kummastakaan päästä ei ruvennut tulemaan mitään. Makasin yöllä välillä vessan lattialla ja välillä sängyssä ja mietin mikä vittu mulla oikein on. Pajullakaan ei ollut kaikki hyvin, koska pehmeitä ja lämpimiä petejä rakastava eläin nukkui vessan lattialla yksin, mutta katsoin että se hengittää enkä sen enempää puuttunut siihen, kun oma vointi oli hirveä. Kuumotti ja se vatsakipu oli kauheaa. Aamulla päivystys aukesi kahdeksalta ja soittelin sinne heti silloin. Jossain vaiheessa yöllä kramppaava vatsakipu säteili rintaan, mutta kyllä se tuli niin selvästi vatsasta, etten kuitenkaan epäillyt saavani sydäriä. Kaikki mahdolliset muut vatsahaavat, paarman nielaisut ja sellaiset kerkesin kyllä miettiä.
Lopulta sain lääkärin linjan päähän ja hän diagnosoi mäkäräiskuumeen kuunneltuaan kertomukseni ja tehtyään joitakin tarkentavia kysymyksiä. Klassiset oireet; kuume, päänsärky, pahoinvointi, vatsakipu. Selkeästi siellä ei oikein haluttu ottaa ulkopaikkakuntalaista vielä näillä oireilla. Lääkäri kehoitti ottamaan ihan perus kipulääkkeitä (oon luullut että vatsakipuun tulehduskipulääkkeet ei ole se ykkönen ja otin yöllä Pajun Litalginia joka ei auttanut yhtään) ja sanoi että jos ei parissa tunnissa selkeästi helpota, sitten toki otetaan vastaan ja otetaan ainakin jotain verikokeita. Äiti kävi apteekissa selittämässä tilanteen ja apteekkari oli parkaissut ettei ole koskaan nähnyt noin karmeaa naamaa. Myös hotellin henkilökunta oli tosi ystävällistä ja kauhuissaan, mutta kaikki sanoi että oireet on rajut mutta se myös helpottaa aika äkkiä. Apteekista tuli aimo läjä lääkkeitä sekä eläimille että ihmisille. Minun virheeni oli se etten ottanut vuorokauteen mitään lääkkeitä, kun ei ollut mitään oireitakaan. Siinä se myrkytys pääsi kehittymään. Äidillä on tosi paljon enemmän jälkiä kuin mulla, mutta silti minä olin se joka tuli tosi kipeäksi...
Järkytyin melkoisesti. En ole allerginen millekään, enkä ole kova saamaan mitään kulkutautejakaan, meillä saattaa usein mies sairastaa mutta minä en, eli mulla on luullakseni aika hyvä vastustuskyky. En ollut koskaan ikinä milloinkaan kuvitellut että ötökän puremat voisi viedä minut näin huonoon kuntoon. Onneksi oltiin jo pois tunturista koska en olisi kyennyt kävelemään sieltä mihinkään! Hotellissa lupasivat että voidaan pitää huone kahteen saakka. Silloin oli vähän parempi olo mutta ei missään tapauksessa sellainen, että auton rattiin voisi lähteä. Äiti ei osaa eikä halua ajaa automaatilla. Päätettiin suosiolla vaan maksaa vielä toinenkin yö. Minä aika pitkälti nukuin, äiti käveli koirien kanssa Sodankylän keskustassa, kävi pariin otteeseen kaupassa, alakerrassa syömässä jne. Koirat alkoi olla jo paremmassa kunnossa ja illalla jopa Lakki kerjäsi ruokaa. Nekin oli edelleen saaneet kaikkia lääkkeitä, lisäksi apteekkari myi Pajulle Cothivetia pihkavoiteen ja kortisonin päälle laitettavaksi, ettei koira nuole niitä. Pajua oli myös suihkussa suihkutettu. Lakin maha alkoi näyttää tosi paljon paremmalta ja puremien jäljet haaleni, Paju punoitti ja oli jopa vähän pelottavan harmaan oloinen, mietin ettei kai se ala mennä kuolioon tms.
Seuraavana aamuna oli niin paljon parempi olo, että menin jopa aamiaiselle. Normaaliin huoneenluovutusaikaan klo 11 oltiin jo matkalla kohti kotia. Jaksettiin ajaa illaksi mummolaan, perillä oltiin lopulta joskus ennen klo 22. Pajun maha punoitti taas paljon enemmän, ja kävin seuraavana aamuna kotona klinikalla näyttämässä sitä. Hoitaja joka sitä katsoi, oli sitä mieltä että pippeli on vielä turvonnut mutta muuten näyttää kyllä että menee ohi, eikä tarvita antibioottia tms. Hän painotti että tärkeää seurata että pissi tulee normaalisti - jollain hotellista ulkoilulla äiti kommentoi että se pissi jotenkin oudosti pätkittäin huonolla paineella, joten aika lähellä taisi olla että olisi ollut isoja ongelmia. Lisäksi koira ei nyt missään tapauksessa saisi nuolla mahaansa yhtään, joten ostin lisää Cothivetia. Kerran se sitä aluksi kokeili maistaa ja ymmärsi kyllä heti että huono idea, hirveän pahaa oli. Sehän haiseekin todella kuvottavalle.
Hirveä syyllisyys siitä että vein heidät sinne. En tiedä onko mautonta kutsua tätä "evakuoinniksi" kun vielä selvittiin ilman ulkopuolista apua, mutta olkoon sitten "pelastautuminen". En käsitä, miten paljon asiat voi mennä pieleen ja miten meille on nyt viime vuosina tapahtunut niin hirveästi. Mielestäni olen hyvin huolellinen ja moneen asiaan varautunut, ja koirat on aina etusijalla kaikessa mitä tehdään, ne huolletaan ihan ekana ja sitten vasta mietitään omaa oloa. Sitten vaan joka kerta aina tapahtuu jotain mitä en villeimmissä unelmissanikaan ole osannut etukäteen kuvitella. Onko minussa joku vika kuitenkin, olenko vastuuton, holtiton, jotain? Pitäisikö tämä harrastus lopettaa? Tämä oli minun 23. vaellus, mutta kerta kerralta tapahtuu aina vaan pahempia asioita ja milloin kenenkin hengenlähtö tuntuu ilkkuvan yhä lähempää. Pitäisikö todella vaan lopettaa tämä täysin? Tästä viikosta oli kyllä rentouttava loma niin kaukana että mietin kotona pitäiskö hakea saikkua että saisi aikaa henkiseen ja fyysiseen palautumiseen. 😜
No kuten sanottu, jatkossa pitää ainakin etukäteen soittaa ja kysellä ötökät, veden korkeudet ja muut ja uskoa mitä sanotaan ja vaihtaa kohdetta jos johonkin ei kannata mennä.
Kotiin päästyämme kirjoitin mun omaan ig:n ja fb:n tästä, ja laitoin hetken harkinnan jälkeen myös "retkeily-/vaellus koiran kanssa" -ryhmään. En saanut siellä oikeastaan yhtään erityisen ikävää kommenttia, vaikka sitä etukäteen arvelin. Sen sijaan sain tosi paljon viestejä siitä, että kiitos kun kerroit ja että kukaan muukaan ei ole tiennyt, miten huonosti voi käydä. Sain tosi paljon tsemppejä ja toiveita että voisiko tätä julkaisua jakaa. Mietin kyllä jo aiemmin että pitäisikö laittaa julkiseen ja huomattavasti suurempaan "vaellus" -ryhmään koska vaarassa oli koirien lisäksi myös ihmiset, mutta arvelin että siellä alkaa ainakin tulla kakkaa niskaan enkä varsinaisesti kaivannut sellaista. Minä tein virheen, mutta itse ajattelen että toiset menee, tekee ja elää ja tekee vääriä ratkaisuja joista otetaan opiksi, ja toiset voi istua vaikka kotona miettimässä mitä kaikkea voisi tehdä jos uskaltaisi elää. Lopulta sitten kuitenkin pikaistuksissani päätin kopioida saman tekstin ja julkaisin sen siellä.
Kotiin päästyämme kirjoitin mun omaan ig:n ja fb:n tästä, ja laitoin hetken harkinnan jälkeen myös "retkeily-/vaellus koiran kanssa" -ryhmään. En saanut siellä oikeastaan yhtään erityisen ikävää kommenttia, vaikka sitä etukäteen arvelin. Sen sijaan sain tosi paljon viestejä siitä, että kiitos kun kerroit ja että kukaan muukaan ei ole tiennyt, miten huonosti voi käydä. Sain tosi paljon tsemppejä ja toiveita että voisiko tätä julkaisua jakaa. Mietin kyllä jo aiemmin että pitäisikö laittaa julkiseen ja huomattavasti suurempaan "vaellus" -ryhmään koska vaarassa oli koirien lisäksi myös ihmiset, mutta arvelin että siellä alkaa ainakin tulla kakkaa niskaan enkä varsinaisesti kaivannut sellaista. Minä tein virheen, mutta itse ajattelen että toiset menee, tekee ja elää ja tekee vääriä ratkaisuja joista otetaan opiksi, ja toiset voi istua vaikka kotona miettimässä mitä kaikkea voisi tehdä jos uskaltaisi elää. Lopulta sitten kuitenkin pikaistuksissani päätin kopioida saman tekstin ja julkaisin sen siellä.
Ja sitten alkoi tapahtua, ja lopulta muutamassa tunnissa mulla oli kuudesta lehdestä haastattelupyyntö radioon ja/tai lehteen. Minulla, joka kuitenkin on introverttien kuningas ja joka mieluiten olisi vain siellä Muotkalla ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni. Herranjeesus sentään, en todellakaan tajunnut miten pitkälle mun kertomus tulisi leviämään! Miten kamalaa. Toisaalta itsehän koin että asiaa pitäisi jakaa ja tietoisuutta lisätä, ja tässä mulle nyt aukesi tilaisuus tehdä se. (Tähän tulee linkki kun juttu on julkaistu)
Lopuksi haluan vielä sanoa että Muotka ylitti kaikki odotukset ja etukäteen lukemani hehkutukset. Niin moni oli kirjoittanut, että palaa sinne yhä uudelleen. Ymmärrän täysin, ja minunkin sydämeni jäi sinne. Juuri sopivassa suhteessa jokia, puroja ja vesistöjen ylityksiä, tuntureita, oikeanlaista metsää, niin kaunista että teki mieli vaan itkeä. Kuin olisi kotiin tullut. Se maasto oli juuri sitä mitä olen kaikki nämä vuodet etsinyt, ja kyllä kaikesta huolimatta sielua särki kääntyä kesken kaiken pois. Sinne on vielä palattava - ehkä ensi vuonna olisi ruskavaelluksen vuoro? Heinäkuussa ei ainakaan koskaan ikinä milloinkaan mennä enää mihinkään.
Ja joo, vaellusryhmässä tuli pääosin kiitosta jakamisesta ja tsemppiä toipumiseen, mutta myös mm. tappelu Thermacellin käytöstä, syyttelyä puutteellisesta varustautumisesta ja tappelu parhaista myrkyistä, syyllistämistä eläinten viemisestä mukaan jne jne. Siinä vaiheessa kun reaktioita oli kolme tuhatta ja kommentteja 400 sekä jakoja 600, lakkasin edes yrittämästä enää seurata mihin se vielä menisi. En tarkoittanut enkä halunnut ihan niin suurta juttua - ei tiennyt tyttö mihin joutui kun vaellukselle lähti......
>>> alkuun
>>> alkuun
***
Tässä vielä muutama kännyräpsy itselle talteen.
 |
| Minun kintut ei näytä tämän pahemmalta |
 |
| Elämä voittaa ja kerjääminen palaa, mikä ihana näky monen päivän oksentelun jälkeen! |
 |
| Pajun maha, pahinta hetkeä ei kuvattu |
 |
| Tässä näkyy verinen makuualusta, joka ihme kyllä kotona pestessä lähti aika hyvin |
Ja videolla jonossa. Tämä on ihmeellinen ilmiö, Sieni teki ihan samaa. Ei koskaan normaalilla lenkillä mutta vaelluksilla paljon. Miksiköhän? Lakki tykkää vielä tuuppia kuonolla mun polvitaivetta. Kai se on jotain paimennuskäytöstä mutta aika veikeää kun ei sitä missään muualla ilmene.
