Helsingissä

Lauantaille olin varannut Taisteluareenalle yksärin. Kyselin suosituksia ihmisistä jotka ymmärtää omaehtoista käsittelyä ja joilta ei ihan varmasti saa sitä "no entä jos pannaan sille kurkkari ja nypätään samalla kun sanotaan ei" -vaihtoehtoa. Legendaarinen Kuusisto mua vielä houkuttaa mutta Turkuun tulee meiltä yli 400km niin hän nyt saa edelleen jäädä odottamaan, ja tyydyin Tuusulaan.

Otin koiran sisään ja käytiin vielä läpi aiemmin kirjoittamani ennakkotiedot. Lakista oli tosi outoa kun me vaan istuttiin maassa eikä mitään tapahtunut, ja se vähän vinkui. Se oli irti ja olisi saanut käydä tutkimassa hallia, mutta eihän se niin tee vaan hengaili mun lähellä ihmettelemässä mitä tämä tällainen oikein on. Aloitettiin lelun valinnalla ja sitten tein ensin muutaman käsikosketuksen itse siirtyen joka kerta lähemmäs kouluttajaa, joka istui edelleen maassa. Palkkaus eli lelun heitto selkeästi poispäin, muutaman metrin päähän, ja menin myös perään leikkimään koiran kanssa kauemmas. Alkulämpän jälkeen vaihdettiin asetelma niin että minä jäin kauemmas ja kouluttaja tarjosi käden, ja koiran mentyä hän sanoi jes ja minä palkkasin siellä kauempana. Tämä oli tärkeä oivallus; alku kannattaa tehdä niin että ohjaaja ei mene koiran kanssa yhdessä vaan koira saa mennä yksin jos haluaa, sitä ei siis tässä käsketä vaan käsi vaan annetaan tarjolle. Syystä että jos koira ja ohjaaja menee yhdessä, koirat yleensä tulee vaikka jännittäisi - varsinkin noi paimenet ja noi yksilöt jotka on tuollaisia mamman kultapoikia. Kun koiran pitää mennä yksin, se herkemmin näyttää jos tilanne on sille vaikea; lähestyminen on hidas tai kaarteleva, se hiipii, empii tai ei mene lainkaan loppuun asti. Lakki teki oikein reippaita menoja. Tehtiin näitä jonkinlainen sarja ja sitten taas muutettiin niin, että menin koiran kanssa yhdessä ja kouluttaja koski koiraan ensin kädellä. Tässä toistot vaihteli; osassa koiran ote vähän keveni, osassa pää pysyi painavana mun kädellä. Sitten valitettavasti lumet rysähti katolta ja koira pelästyi sitä meteliä, ja sille jäi vähän sellainen puhina päälle. Todettiin että mielentila ei ole nyt otollinen jatkaa joten pidettiin pieni tauko, käytin sen nostamassa koipea pihalla asti.

Tauon jälkeen se ei oikein enää leikkinyt, joten vaihdettiin kouluttajan namimatto kehiin. Se pelitti yllättävän kivasti; vaikka Lakki ei palkkaudu oikein ruualla niin haistelu on näihin treeneihin kiva palauttava toiminto. Lakki ei vaan oikein tiennyt että mikä on homman nimi ja namit etsittyään kävi aina makuulle tarjoten taukomattokäytöstä :D Tehtiin sitten vielä niin että kouluttaja otti kännykän sirun lukijaksi ja sillä sohi. Tästä puhuttiin; itse oon ajatellut että pään kevennys on stoppi, mutta ei sitä kannata ottaa niin teknisesti vaan katsoa enemmän koiran mielentilaa. Lakki esim kerran irroitti pään kokonaan ja kääntyi katsomaan "mitä sä teet", mutta jos koira ei väistä (nojaa poispäin) tai silmänvalkuaiset ei mulju, vaan se vaan oikeasti katsoo sivulla tapahtuvaa asiaa, ehdottomasti palkataan ja annetaan sen tehdä niin. Kriteeristä voi nillittää sitten kun treenaa vaikka yksin. Se että antaa koiran katsoa, ok turvallisuudentunnetta lisäävä tekijä. Sirunluku on vähän hankala koska jos koira on naama kohti vierasta, hän joutuu viemään käden sen pään yli, ja jos koira on kyljittäin niin se ei oikeasti näe mitä sen sivulla tehdään. Kuvittele että itse olet hammaslääkärissä ja kaikkea tapahtuu mutta kukaan ei kerro mitään, tai että tohtori koko ajan selostaa mitä tuleman pitää. On aika paljon vähemmän ahdistavaa jos tietää missä mennään.

Sitten jätettiin käsittelyjutut ja tehtiin hyppyä. Kouluttaja sanoi ettei hän ole varsinainen hyppytekniikkakouluttaja, mutta mielentiloja ymmärtää. Tehtiin namikupille lähetyksiä, pressueste oli ehkä 50-60cm. Lopulta asiaan taisi löytyä niinkin yksinkertainen ratkaisu kuin antaa sille ainakin 4-5m tilaa; lyhyemmällä matkalla kouluttaja näki että sen on vaikeaa mallata askeleensa ja sekoilu johtuu siitä.

En tiedä pitäisikö mun kerätä kotona taas lelut pois. Lakki oli vähän vaisu ja se oli tosi outoa että se kesken kaiken vaan lakkasi leikkimästä. Ne leikkii Pajun kanssa niin hirveästi että ehkä se ei vaan taas jaksa enää mun kanssa. Oli kyllä puhe myös siitä että jos tehtävä on epäselvä niin se näkyy myös palkan kanssa, mutta ei se koira kyllä ihan oma itsensä ole. Mulla on ikävä sitä hullupäätä mikä se oli. Juuri kun opin itse irti nameista ja palkkaamaan vain lelulla, se ei enää leikikään...

Videolla viimeinen toisto missä koira väsynyt ja hyppää turhan kaukaa, mutta ehkä tästä vielä siisti metrinen joskus tulee.

Sitten oli varattu Petbrosille uinti, tällä kertaa iso allas. Alun perin kahdelle, mutta kysyin aiemmin voinko vaihtaa sen kolmelle. Töppöisen uinti on aina ollut ahdistavaa kun selän alettua vaivata siltä piti kitkeä kaikki hyppiminen, eikä uimaan voi mennä ilman uimahyppyä. Nyt kun siitä henki lähtee lähiaikoina kuitenkin niin ihan sama, ihmeellinen hällä väliä -olo; jos selkä menee niin sitten menee. Onneksi otin sen mukaan koska sillä oli ehkä hauskinta kaikista 💖 Lakki kiihtyy hirveästi siitä kun pöne ui ja Paju ei ihan uskaltanut uimaan itse; takajalat kyllä voi irroittaa rampilta leluun yltääkseen mutta uimaan ei mene vaan jotenkin aina peruutti takaisin. Jossain loppuvaiheilla juteltiin ja mudit oli rannalla ja yhtäkkiä äiti parkaisi että Paju! Se vaan aivan randomina ui keskellä allasta hyvin määtietoisesti ja kauas. 😂 Ei niin mitään järkeä. Ehkä hän halusi käydä katsomassa mitä ne muut on siellä tehneet.

Töppöinen on nyt syönyt iltaisin 1,5tbl Norocarpia ja aamuin illoin puolikkaan 600mg gaban. Gabapentiinin annos oli aiemmin 1/6tbl 2-3 kertaa vuorokaudessa, mutta löysin lämpökamerakuvauksen ajoilta silloisen kipuun erikoistuneen ell:n reseptin jossa pönelle oli 1/3-1/2 tbl 2-3 kertaa vuorokaudessa, eli jopa 1,5tbl päivässä. Melko iso ero saako se 200mg vai 900mg mikä on ero pienimmällä ja isoimmalla määrätyllä annoksella! Ajattelin että kokeillaan nyt vielä koska ei tässä ole enää mitään menetettävääkään. Torstaina aamulla viideltä töihin lähtöä tehdessäni se kävi taas Pajun päälle ja Paju huusi niin että koko rappu raikui ja koko talo varmasti heräsi, sori vaan... Sen jälkeen ne on olleet eri tiloissa aina kun ovat keskenään, sekä öisin. Edellisen kerran jälkeen ajattelin että yksi hyökkäys vielä niin se lähtee, mutta kun ei se ole niin helppoa. ☹️ Olisi vanha ja väsynyt koko ajan niin joo, mutta tämänkin jälkeen se torstaina illalla kieri ulkona ja oli iloinen ja rento, ihan kuin sanoakseen että ei vielä halua kuolla. Nyt jos kipulääkkeet ei auta ja raivarit edelleen toistuu niin toivottavasti löydän jostain voimia pitää päätöksestä kiinni ja se seuraava kerta on oikeasti viimeinen. Ei tämä voi näinkään jatkua, ja kun ei se tuosta enää paremmaksi tule niin ei ole mitään mieltä odottaa että Pajusta lähtee vielä henki.

Ehkä teen sellaisen impulsiivisen päätöksen että joku aamu soitan päivystykseen ja kysyn voinko illalla tuoda sen. Tuntuisi jotenkin vaikealta varata aikaa kolmen viikon päähän ja pokkana elää vain sitä odotellen.