Ajattelin ensin, että ei tätä tartte julkaista lainkaan. Nyt oon viettänyt lukemattomia öitä sairaalassa saamatta unta ja googlettaen ja toivoen että olisin löytänyt enemmän vastaavia kertomuksia, niin tulin siihen tulokseen ettei mua haittaa. Ei tässä nyt mitään niin kriittistä terveystietoa ole etteikö sitä voisi päin naamaa sanoa kelle tahansa. Kirjoittaminen on ollut tosi terapeuttinen prosessi ja jos edes yksi samassa tilanteessa oleva saa joskus tästä jotain lohtua, niin olen tehnyt jotain hyvää. Tekstit on kirjoitettu heti ekaa kertaa kotiin päästyäni siihen saakka, ja sitten sitä mukaa kun asiat eteni. Myöhemmin en tietenkään enää muistaisi kaikkia päiviä niin tarkkaan, mutta silloin ne oli hyvin selkeinä mun mielessä.
Kuvakaappaukset on instan (julkisia) stooreja ja sain niihinkin niin järjettömän määrän viestejä ihan ventovierailtakin ihmisiltä, ja todella, todella moni seurasi koko tarinaa ja kiitti avoimuudesta ja kommentoi asioita. Se oli todella lohdullista. Sain sieltä myös paljon vastauksia alan ammattilaisilta johonkin mitä mietin, ja ihan vain sitä samaa mitä mulle on monesti ennenkin sanottu; kirjoitan niin hyvin ja koukuttavasti että tarina imaisee mukaansa, eikä sitä pysty eikä halua lopettaa kesken, ja sitten kun se loppuu, toivoisi että se jatkuisi kuitenkin vielä.
Tämä tarina on tosi. Lue se järjestyksessä:
Umppari, osa 1
Umppari, osa 2
Umppari, osa 3
Umppari, osa 4
Umppari, osa 5
Umppari, osa 6
Umppari, osa 7
Umppari, osa 8
Umppari, osa 9
Umppari, osa 10 (päivittyy edelleen, päivitetty 2.9.)
***
Jos haluat kommentoida, kommentoi tätä julkaisua, noita sivuja ei tarkoituksella pysty. Jos et halua että kommenttiasi julkaistaan, kirjoita se siihen, niin pidän sen omana tietonani. :)
***
Tässä vielä itsellekin talteen suht selkokielinen lääketieteellinen linkki siitä mitä mun mahassa on tehty.
***
Tää juttu on nyt vissiin kanssa levinnyt melko laajalle kuten kävi mäkäräisillekin... ihme ettei ole vielä yhtään toimittajaa kuitenkaan kimpussa kuten silloin. Mietin kyllä etukäteen asiaa monelta kantilta; on mahdollista että joku josta kirjoitan, lukee tätä. En tiedä olisiko se hyvä vai huono asia... en varsinaisesti ajatellut että niin kävisi, mutta eipä täällä ole mitään mitä ei päin naamaakin kehtaisi sanoa. Yrittäkää nyt ainakin muistaa kaikki, että ei ole tarkoitus arvostella ketään, vaan kirjoittaa vaan itsestä ulos kaikki se ahdistus ja suuret tunteet ja käsitellä kaikkea mitä minulle tapahtui. En edes yritä kirjoittaa faktoja ja täsmällisiä kuvauksia mistään, kirjoitan vain miltä minusta tuntui.
Sivut
▼
Mun mielestä, näin sairaalassa työskentelevänä, on vain todella hyvä, että joku potilaana oleva kertoo tuntemuksiaan ja kokemuksiaan kerrankin näin tarkasti. Toki luen tätä sun ystävänä enkä ammattilaisena, mut samalla hykerryttää se, et hyvä et joku toimii potilaiden äänitorvena. ❤️ Lisäksi on itsellekin taas hyvä muistutus, miten potilas kokee kaiken ainutkertaisena, jokaisen kohtaamisen ammattihenkilön kanssa, ja millaista on kun asioita ei kunnolla selitetä, tai jos lääkäri ei ole täysin läsnä tavatessaan potilasta kierrolla. Oon itsekin ollut potilaana ja tiedän, että jopa silloin kun henkilökunta luulee, että "ei tuo potilas mitään kuule ja nukkuu" niin olen puolitajuttomuuden rajoilta aivan selvästi kuullut heidän keskustelujaan, kaikenlaista sellaista, mitä en olisi halunnut kuulla. Mutta en vain pystynyt vastaamaan, kun nielu oli täynnä letkuja ja maski naamalla jne. Kierroilla olen nähnyt sitä aika paljon kans, että puhutaan kuin potilas ei olisi paikalla, etenkin tuolla kirran puolella. Onneksi en siellä itse työskentele.
VastaaPoistaLuin just tuon osan 5, ja asia mikä mulla jatkuvasti tulee mieleen sun olotiloista ja tuntemuksista on, että se jo on hälyyttävä merkki (että ei todellakaan ole kunnossa ja jotain on pahasti pielessä), että aiemmin terve nuori ihminen haluaa takaisin osastolle. Etenkin kun tiedän että et ole ikinä ollut missään määrin sairaalahakuinen (niitäkin ihmisiä toki on, mutta on harvinaista). Lisäksi ei ole yhtään normaaliin toipumisprosessiin kuuluvaa tuo, että on jatkuvasti etova olo, oksettaa ja kivut tuota luokkaa. Päivystykset on kyllä ikäviä paikkoja, kun on niin tuurista kiinni, millainen lääkäri sattuu ottamaan vastaan. Mutta silti ihmettelen, että kirurgisen operaation jälkeen joku vain lennosta päättää lopettaa antibiootin, etenkin kun just on ollut sepsis ja peritoniitti. Vähintäänkin olisi ollut ensin syytä tarkistaa CRP. Mutta ei sitten hoidettu muuta kuin sitä allergista reaktiota sillä käynnillä. Pelottavaa. T.minna
VastaaPoistaSurullista luettavaa. Järkyttävä kokemus sinulle sekä uskomatonta sähläystä sairaalassa. Miksi ei henkilökuntaa palkata riittävästi. Voimia toipumiseen!
VastaaPoistaKammottavaa! Hyvin elävästi kirjoitat.
VastaaPoistaKiitos tästä! Mahtaako olla korrektia sanoa että koukuttavaa luettavaa. Toivottavasti paranet pian.
VastaaPoista