Tätä tekstiä on kirjoitettu moneen otteeseen heti lopetuksen varaamisen jälkeen n. kaksi viikkoa ennen sitä, ihan viimeiseen päivään saakka. Huomasin myöhemmin että osa on nykymuodossa ja osa imperfektissä, mutta en jaksanut korjata tekstiä. Tämä hyppii muutenkin.
Mikä minä olen päättämään? Ti, ke vai to? Entä ensi viikolla? Entä jos ei vielä kuitenkaan?
Mitä oikein odotettaisiin? Kelloa ei voi kääntää taaksepäinkään eikä mikään muutu enää paremmaksi. Sinä olet liian vanha. Kaikella on rajansa ja sinun rajat nyt vaan alkaa tulla vastaan. Luojan kiitos teillä koirilla on mahdollisuus päästä pois kun vielä jotain itsekunnioitusta on jäljellä. Ei tarvitse odottaa sitä kertaa kun se ei pääsisi enää ylös ja olisi halvaantunut. Tai kun se ei vaan herääkään. Tai kun se putoaa jostakin ja loukkaa itsensä.
On sillä vielä minusta hyviä hetkiä ja hyviä päiviä. Entä jos hätiköin? Ei vanhuus ole sairaus ja kaikista meistä tulee vanhoja. Muisti menee, pää ei oikein enää pelitä, kroppa on kankea. Mutta koiralla on kuitenkin se etu, että sen ei tarvitse riutua loppuun asti, ja sen on mahdollista päästää pois vähän aiemmin.
Ollaan lähdössä ensi viikolla reissuun. En halua jättää häntä hoitoon. Kamalaa jos siellä sattuisi jotakin ja hänet pitäisi lopettaa ilman että olen läsnä. Tai vielä pahempaa; tapahtuisi jotain että hänet pitäisi lopettaa mutta hoitaja ei tajuaisi. En voisi elää sen kanssa. Lukemattomat kerrat mietin että ehkä reissu vaan pitäisi perua. Ihan kuin lopettaisin hänet pois tieltä. Mutta ei kyse ole siitä. Ei se mitään muuttaisi. Muutama viikko kauemmin tai nyt, se on joka tapauksessa ihan nyt just käsillä, eikä siitä pääse mihinkään. Luovuta nyt.
Sitten kun varasin ajan ja istuin juttelemassa hänen kanssaan, se nuoli mua pitkään ja vaikutti sen illan hyvin selväjärkiseltä, aloin taas miettiä että hätiköinkö. Tai entä jos se olikin sen tapa sanoa kiitos, nyt on aika? Entä jos se on vaan yksi helvetin koira eikä se tiennyt tulevasta mitään? Itse voi kuvitella mitä haluaa.
Vanhasta koirasta luopuminen on aivan erilaista kuin nuoren (keski-ikäisen sitten) koiran äkillinen sairaus oli. Paju tuli Lakille kaveriksi, koska "kohta töppöistä ei enää ole". Paju on nyt melkein 3,5v, että ei se "kohta" ihan äkkiä sitten tullutkaan. Olen onnellinen siitä, että en lopetuttanut sitä silloin, eihän se 13-vuotiaana ollut vielä ollenkaan vanha. Nyt tuntuu että olen oikeasti nähnyt koko skaalan ja osaa paljon paremmin hahmottaa miten viimeiset vuodet menee. Ja viimeinen kuukausi tai pari, koska niiden aikana hänestä tuli tosi vanha.
Onhan sillä kaikkea, kaikkea mikä jollekin muulle olisi voinut itsessään olla syy lopettaa se jo aiemmin. Sillä on virtsankarkailua lähinnä nukkuessa ja sen alusia saa pestä viikottain. Onneksi se ei mene sohvalle eikä sänkyyn, sitten minäkään en varmaan olisi jaksanut, mutta koiran omaa petiä oli kuitenkin suht helppo pestä. Sillä on ollut useamman vuoden kipulääkitys ja ainakin 1,5v kaihitipat. Lääkkeet se ottaa vapaaehtoisesti ja ei siinä mitään hämminkiä. Sillä on dementiaoireilua ja se saattaa kotona tuntikausia rampata sisään ulos sisään ulos tietämättä itsekään mihin on menossa, tai jäädä tuijottamaan seiniä. Öisin se on vielä pääosin nukkunut hyvin, mutta päivisin on yhä enemmän tuollaista levottomuutta. Viime aikainen näön heikentyminen tai lopullinen menetys aiheuttaa sen, että se kolhii itseään. Ei se nyt ihan seiniä päin kävele, mutta jotkut pienet jutut ei mene tajuntaan, esim. pystyyn jätetty sateenvarjo kulkureitillä niin varmasti kävelee päin. Näön menetys aiheuttaa myös ongelmia laumassa, kun se saattaa vaan kävellä toisten päälle kun ei näe että joku makaa lattialla. Kaikki, jopa kissat, on kyllä ihmeen hyvin oppineet väistämään ja olemaan provosoitumatta, ihan kuin ne ymmärtäisi että ei se tahallaan tai että ei se tarkoita sillä mitään.
Ruokaa se osaa ja rakastaa edelleen etsiä, ja onneksi oma piha mahdollistaa sen, että aamuin illoin etsitään nappuloita nurmikolta.
Kaikkia muita ahdistaa hirveästi se kun se ei kuule. Minä yritän vaan karjua vanhaa koiraa sisälle ja muut luulee että olen vihainen. Joka päivä tällaisia tilanteita.
"Viikon päästä me ollaan juuri menossa sinne."
Pitäiskö vielä ottaa viimeiset kuvat? Käydä jäätelöllä? Mäkkärissä? Tehdä sitä, tätä ja tota? Jotenkin sitten tuli kauhea haluttomuus tehdä mitään tietäen että se on nyt viimeinen kerta. Kaikkea on tehty. Kaikkea on tehty niin kauheasti. Sillä on ollut pitkä ja hyvä elämä eikä sitä varmasti kaduta mikään. Minua kyllä, mm. se että jätin menemättä PK SM kun olisi ollut mahis, mutta ei sillä ole enää mitään merkitystä. Kaduttaa myös se että luovutin viimeisen rallyvaliotuloksen jahtaamisen ja miten paljon mua aina vitutti kokeiden jälkeen, kun sillä meni vähän liian lujaa. Kuvittelin, että joskus siitä tulee vanha ja se rauhoittuu ja sitten se tulos on helpompi hakea, mutta ei sitä tapahtunut. Sille tuli lääkitys, siitä tuli kuuro ja sitten olikin kerralla myöhäistä. Toivottavasti en ikinä unohda sitä miltä hullu mudi tuntui pohjetta vasten. Sitä tunteen paloa millä pieni eläin teki niitä hommia, miksi oi miksi en vain osannut nauttia?
Niin monet nugetit, niin monet jäätelöt, vaellukset, saunamakkarat, eväsretket, treenit, kokeet - ei meiltä puuttunut mitään ja nyt on ihan sama tehdäänkö vielä yksi retki vai ei. Itseni vuoksi en halunnut alleviivata sitä että tämä oli nyt se viimeinen kerta ikinä.
Entä jos kuitenkin siirrettäisiin vielä viikolla tai parilla? Mutta mitä se muuttaisi, sanoo järki sisälläni, se on edessä kuitenkin. Ihmismieli on uskomattoman hyvä venkoilemaan ja keksimään selityksiä sen sijaan että nyt vaan kohtaisi tilanteen. Aika on nyt loppu ja minun on vaan hoidettava tämä.
"Sun viimeinen viikonloppu".
No, kyllä minä kuvasin. Pidin järkkäriä esillä ja kuvasin viimeiset pari viikkoa aina silloin tällöin. Hänen asettelu kuviin on hankalaa sekin, joten pönötykset jäivät vähiin. Otin myös kännykällä kuvia ja videoita tietoisesti niistä huonoista hetkistä, jotta voisin katsoa niitä myöhemmin ja todeta että se on ohi nyt. Tiedän, että heti sen jälkeen minulla on paljon parempi olo. Luulen, että en sitten kuitenkaan oikeastaan tule kaipaamaan sitä. Vain yksi voi olla ensimmäinen ja olen niin sanomattoman kiitollinen siitä mitä kaikkea saimme kokea yhdessä. Mutta ei se ole koko totuus. Lukemattomia kertoja itkin lenkiltä kotiin tullessa kun se räyhäsi kaikelle mikä liikkuu. Se oli aggressiivinen ihmisille ja eläimille ja sen takia meillä ei koskaan käynyt kukaan kylässä. Miten paljon hävetti milloin missäkin kun se vaan karjui kitapurjeet lepattaen. Miten joskus sen ollessa ehkä 5v mietin oikeasti monta viikkoa voiko koiran lopettaa vain siksi että minä en vaan enää jaksa. Remmiräyhän kanssa eläminen on kammottavaa, ja vaikka nyt jälkeen päin haluaisi silittää sen aikakauden minua päästä ja sanoa että ei se ollut sun vika, ei se haittaa, kyllä maailmaan ääntä mahtuu, se syyllisyys ja epäonnistumisen tunne vaan oli musertavaa. Toivottavasti en ikinä enää saa toista sellaista koiraa. Samoin ne selkäongelmat ja niiden kipukohtausten aiheuttama kuolemanpelko on jotain mitä en enää ikinä haluaisi joutua kokemaan. En kaipaa noita asioita, enkä kaipaa näitä viimeisiä vuosiakaan kun kaikki alkoi hiipua. Siinä missä ottaisin Sienen koska tahansa uudelleen ja kloonaisin sen jos se olisi mahdollista, ja voisin edelleen myydä toisen munuaiseni jos sillä voisin ostaa meille uuden alun, sinua en haluaisi.
Ei se silti tarkoita etteikö sua olisi rakastettu aivan valtavasti. Sinä olit mun kaikkien lapsuuden unelmien täyttymys. Me selvittiin kaikesta, ja loppujen lopuksi viime vuosina sinustakin tuli melko leppoisa kun et enää kuullut etkä nähnyt kaikkea sitä mille ennen räyhäsit räkä roiskuen. Sinä olit mulla melkein puolet mun elämästä, näit mun kanssa ihan kaiken, olit aina paikalla, muutit, aloitit ja lopetit parisuhteita, epäonnistuit ja onnistuit tärkeissä asioissa. Lopulta ehdit vielä nähdä mun suuren unelman toteutumisen kun ostin talon. Tai et ehkä nähdä, kun näkö oli jo melko heikko, mutta kokea. Sinä et koskaan ollut mikään nöyrä koira, et takuulla olisi hypännyt kaivoon vaikka kuinka olisin käskenyt, mutta jos menin edellä, sinä tulit perässä, pyytämättä, aina ja kaikkialle. Sinä olit minun.
Kaksi päivää elinaikaa jäljellä. Älä mieti tuollaista, sanoin itselleni. "Kahden päivän päästä pääset pois", sanoin koiralle, ja ajattelin myös niin. Että nyt se on pääsemistä. Että nyt on hyvä aika. Käytiin pellolla ilta-auringossa ottamassa kuvia. Se läähättää paljon. Hetkeksi innostui mutta pääosin kävelee mun pohkeen takana, kuin sanoakseen että en jaksa enää. Mikä valtava ero siihen nähden että keväällä ja alkukesästä se vielä ihan lenkkeili, kolmen vartin lenkkejä polkuja pitkin. Nyt todellakin on oikea aika.
Kiitos töppöinen kaikesta. Uskon, että vielä me joskus kohdataan ja siellä jossain te kaikki pienet eläimet minua odotatte. Sitä odotellessa muisto kulkee aina mukana - tatuoin töppösen mun nilkkaan kauan sitten ja nyt sen tehtäväksi jää täyttää ne suuret saappaat mitkä sinulta jää tyhjiksi. Sinä olet siellä, edelleen, aina mun vierellä, sinä suojelet minua kaikelta. Uskollisempaa ystävää ei kukaan olisi voinut kuvitella.
"arvaa mitä pöne tekee"
"varmaan nuolee muniaan"
"ei, se on pienellä kerällä sun hupparissa"
Mun vanhin ja urhein ystävä,
Pienistä koirista suurin,
Pönelius Ens. ja Viim.,
Professori itse,
6.8.2008 - 28.8.2024 💔💔💔
Kiitos Pöne näistä vuosista.
VastaaPoistaOsanotot suureen suruun <3
VastaaPoista