perjantai 28. heinäkuuta 2023

Läpivalaistu nahkiainen

Paju kävi tänään röntgenissä. Meinasin ensin jättää kyynärät ottamatta, kun ei näillä ole niissä mitään. Kasvattaja olisi halunnut inc-kyynärkuvat, mutta russeli on jostain syystä pudonnut pois Kennelliiton listalta, jossa on rodut joille inc lausutaan. Hän jäi selvittelemään asiaa, ja minä päätin sillä aikaa että eipä ne normi ed-kuvat maksa kuin parikymppiä (+toki lausuntomaksut toinen mokoma) siihen päälle, niin antaa mennä. Olisipahan sitten mustaa valkoisella jos jossain kokeessa joku tuomari kommentoisi pompottamista, niinkuin nosessa kesäkuussa kävi.

Ei jännittänyt yhtään, mitä sieltä siis löytyisi. Ei sillä ole mitään kuluttavia harrastuksia mihin huonot tulokset vaikuttaisi. En myöskään itse jaksanut uskoa, että siinä on mitään suurta vikaa; jos sillä olisi polvet paskana, kai se oireilisi jotenkin muutenkin. Pajun emä pompottaa myös, ja sillä on nollan polvet ja terve selkä. Sen polvet on kolme eri eläinlääkäriä tutkinut, yksi heistä oli ortopedi. Ainahan voi sitten sanoa että ota magneettikuva tai tutki muuten lisää, mutta en minä ainakaan aio. Ei minustakaan pompottaminen ole "normaalia", mutta russeliryhmässä on paljon koiria jotka on terveiksi tutkittu ja ne tekee sitä silti. Ajattelen ehkä itse että se on joku mutaatio aivoissa tai jotain. Jokuhan sille koiralle siis antaa signaalin että ei kerkiä astua toisella jalalla ja se hyppää sen askeleen yli.

Vähän jännitti kuitenkin sen sydämen sivuäänen takia, ja kaivoin siihen liittyvät paperit esiin. Muistan kyllä, että oli silloin puhe, ettei se vaikuta elämään mitenkään. Kun se kerta oli toiminnallinen eli sydämen rakenteesta riippumaton. Onhan koiran rauhoittaminen aina melko ahdistavaa ja nyt vielä mietin että mitä jos sen pumppu pettää tai jotain...

Paju painoi 8,6kg. Sen jälkeen sitten kaikki alkoikin mennä pieleen ja jäi niin paska maku koko keikasta. Vuosi vuodelta hinnat kallistuu ja palvelun taso laskee samaa tahtia. On niin kiire että asiakkaalle jää sellainen olo että anteeksi että oon täällä. Lääkäri, joka ei koskaan ollut tavannut Pajua, tuli aulassa neulat käsissä meitä kohti sanomatta edes päivää ensin. Vedin koiran pois ja kysyin että öööööö eiks ne polvet ainakin pitänyt ottaa ensin ja sitten olis tällainen sydänjuttu ja haluaisin tietää vaikuttaako se asiaan jotenkin, esim. rauhoitteiden valintaan. Hän totesi että ainiin ne polvet tosiaan ja alkoi ronkkia, siinä aulassa edelleen. Vasen meni nopeasti mutta oikeaa, pompottavaa puolta, hän käänsi ja väänsi tosi pitkään ja lopulta Pajuakin alkoi vituttaa.  Ei se luksoidu mutta hänestä koira aristi sitä. En tiedä, se vähän käänsi päätä ja lipaisi huuliaan välillä, minusta sitä vaan ärsytti kun se kesti niin kauan. Hän sanoi että pitää tarkistaa voiko antaa nollat jos koira reagoi, tuikkasi ne rauhoitteet ottamatta mitenkään kantaa lukemaansa sydänultran lausuntoon joka mulla oli mukana, ja häipyi johonkin. Me jäätiin siihen aulaan rtg-huoneen ovelle odottelemaan. Russeli ei nuku märälle lattialle joten nostin sen hyvin pian takaisin tasolle jolla ne polvet oli tutkittu. Aika pitkään hän vastusti unta ja mä kyttäsin koska se lakkaa hengittämästä.

No sitten mun piti laittaa sille koppa ja kantaa se rtg-huoneeseen, jossa lääkäri pläräsi jotain nivaskaa missä oli vissiin ohjeet koneen käyttöön. Hän varmisti että lonkat, kyynärpäät ja selkä ja sanoin että joo, ja että otin sen laajemman lausunnon niin sellaiset kuvat mitkä siihen tarttee. Hän kysyi onko se tällä rodulla pakollinen mihin sanoin että ei aavistustakaan mutta haluan ne samalla humautuksella. Hän ei selvästi tiennyt montako kuvaa pitää ottaa ja paineli taas jonnekin toisaalle selvittämään asiaa. Sitten hän palasi avustaja mukanaan ja käski mut käytävälle ja he alkoi kuvata sitä. Sanaakaan ei kukaan välissä sanonut, lopuksi lääkäri taas häipyi ja avustaja sanoi mulle että lonkat näyttää löysiltä. Sitten hän kantoi koiran siihen käytävälle, ell oli antanut sille kuulemma jo herätteen. Kaikki lähti ja jätti mut siihen pitelemään koiraa, odotin että nyt mennään huoneeseen ja käydään kuvat läpi. Juuei... avustaja kysyi lääkäriltä tarkistiko hän jo koiran sirun mihin hän vastasi ainiin, joten otettiin se tässä vaiheessa. Avustaja on mun tuttu ja hän oli uskaltanut ottaa Pajulta kopankin pois. No, oon kyllä sitä mieltä että hoitohenkilökunnan tulee suojella tärkeintä työvälinettään eli käsiään, eikä kopan käyttö ole mikään loukkaus, mutta kyllä siitä vähän outo olo jäi. Maailman sosiaalisimman koiran kanssa. Tiedän kyllä että mömmöissä sekin voi käyttäytyä arvaamattomasti. Pelkäsin että se koppa vaikeuttaa hengittämistä ja kohta he huutaa että nyt sen sydän pysähtyi.

Siinä sitten vaan ihmettelin ja odotin, lääkäri kävi kerran kurkkaamassa miten koira heräilee ja sitten ei mitään. Hän ei yhdellä sanallakaan kommentoinut kuvia eikä mihin tulokseen päätyi polvien kanssa. Olisin myös halunnut että katsoo piilokivestä (onko se helppo poistaa) ja hampaita (joko tarvittaisiin hammaslääkäriä) mutta ei sitten. Sinänsä tarpeetonta että kuvannut ell arvailee tuloksia koska Kennelliiton lausujan sana on laki, mutta olisi aina kiva kuulla jotain, onko kaikki hyvin tai onko jotain huomautettavaa.

Kannoin sitten koiran kassalle ja maksoin (275e + lausuntomaksut Kennelliittoon 75e). Kotona laitoin kuvat kasvattajalle ja hänestä toinen kyynärä on vinossa, lonkkakuvissa asento on myös huono, ristiluu on hirveää suttua eikä tiedä johtuuko se kuvasta vai onko vika koirassa ja lonkat on B/C tai todennäköisemmin C/D.

Sellasta paskaa taas vaihteeksi.


Pahaolo

Se ei liiku onko se rikki

Pahaolo kakkonen










No nyt odotellaan Kennelliiton tuomiota ja sitten aletaan miettiä pompottaako se koska Ö-lonkka, mistä vitusta näitä lonkkavikaisia koiria tulee, ja millaista kipulääkitystä tälle pitäisi kokeilla. Ehkä olis kannattanut jännittää kuitenkin niin ei olis sitten tarttenut olla niin järkyttynyt.

***

Sama lääkäri, silloin eri klinikalla, lopetti Sienen. En muista hänestä siltä keikalta mitään.
Hän myös poisti sitä edellisenä kesänä Sienen tikit patinpoiston jälkeen, ja silloin hän oli kiireinen ja tympeä eikä viitsinyt antaa mun täydellisesti käyttäytyneelle koiralle keksiä hyllystä, vaikka sitä pyysi ensin koira ja sitten minä. Tiedän että voin ostaa satamiljoonaa keksiä kaupasta ja tunkea niitä kotona ihan mihin ikinä haluan, mutta jumalauta kun maksan satasen pelkästä käden puristuksesta niin silloin mun koiralle on aikaa antaa se keksi. Never ever again samalle tyypille.

***

Tulokset tuli ja kaikki muu on nollaa, paitsi lonkat C, ei mainintaa nivelrikosta tai muutenkaan mitään selitystä. Ei se sitten niin rikki ollutkaan, ja esim. kuvissa kännykän näytöllä näkynyt "ristiluun sössö" ei ilmeisesti ollutkaan koirassa, vaan kuvassa. Tyhmä olo jäi tästä. Tosin ei se C-lonkkakaan mikään priima ole, mutta Pajun isällä on myös C ja emää ei ole kuvattu niin eipä tuo mikään yllätys ole. Onneksi tuskin tulee haittaamaan noin pientä koiraa koskaa mitenkään, jos haittaisi isompaakaan. Joten nivelravinteita voisi ehkä harkita käyttöön.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2023

Ampumisprojekti

Tämä sivu päivittyy asian edetessä. Yritän saada videoita eri vaiheista jotta tästä jää parempi dokumentti mahdollisille kiinnostuneille. Aiheesta löytyy googlaamalla tosi vähän.

Tyrittyäni ampumisen seuruussa palasin aivan alkuun. Kokeilin ensin tehdä koirien nähden namiruudun, ja päästin ne kaikki sinne syömään. Ajatuksena että laukausvarmat mallit auttaa ja kilpailutilanne lisää nälkää. Ammuin kun Lakki etsi ruokaa. Se tuli joka kerta mun luokse, häntä laski, se hyppi mua päin, ja välillä se sitten myös tarjosi perusasentoa ja kerran myös haukkua. Kehoitin aina että mene vaan takaisin etsimään, ja se meni, mutta tämä ei kolmessa treenissä tuntunut etenevän lainkaan. Töppöinen ja Paju söi kyllä joka kerta tyytyväisinä ruudun tyhjäksi. Lakki ei varmaan sitten kuitenkaan ole tarpeeksi ahne tällaiseen.

Sitten muutin kaavaa niin, että koiralla on joku tehtävä. Kosketuskepillä se Sienellekin lopulta tehtiin, joten Lakki sai tehdä käsikosketusta. Koska koira tuntui herkistyneen jo pelkällä pyssyn käteen ottamiselle ja sen napsumiselle (lataamisen ääni), tein kahta asiaa rinnakkain. Kotona tyhjällä aseella napsuttelua ja kentällä oikeaa ampumista. Koira siis vain tökkii kättä, ei pitkää kosketusta vaan töks nami töks nami jne. Kesken tekemisen en erityisesti kehu enkä käske, vaan annan sen tehdä itse, ennen ja jälkeen aloin kyllä villitä sitä heti alusta. Jos reagoi ääniin ja rytmi rikkoutuu, tai jää tuijottamaan ääneen suuntaan, odotin aina hetken josko jatkaisi itse, jos ei, saatoin pyytää "käsi" mikä on meidän vihje, ja kun jatkoi, kehuin siinä vaiheessa oli se sitten itsenäinen tai avustettu päätös.

Kotona yritin ehdollistaa aseen napsumista siihen että naps on nami, vähän kuten naksuttimen kanssa, mutta se ei lähtenyt sujumaan vaan koira näytti aina huonolta. Senkin takia käsikosketus oli parempi, vaikka sitten tarttee aina apparin. Tein aseeseen myös kuonokosketuksia ja se oli alusta asti helppoa, itse ase ei siis ollut hänestä inhottava.

1. napsuttelu kotona, mies oli vessassa oven takana. Aloita sellaisella tasolla että koira pystyy toimimaan. 3-4 sarjaa tehtiin, huikkasin kun alkaa ja kun tauko (täydensin namit ja haukutin koiraa siinä).
2.  sama
1. kentällä ampuminen n. 70m, ampuja pusikossa, ampuu poispäin. Yksi laukaus aina  yhdessä sarjassa, pieni tauko kun täydensin namit käteen, sitten toinen. Lopuksi koko iltaruokapurkki mille ensin haukutus. Koira oli varuilta hihnassa jos se päättäisi häipyä, mutta ei tullut mitään.
3. napsuttelu edelleen kotona vessassa, nyt ovi vähän raollaan
2. kentällä 70m puskassa, laukaukset 1-1-2. Autosta tullessa koira näytti vähän siltä että hyi tää juttu, mutta lähti ihan hyvin sitten tekemään, oli vapaana.
4. napsuttelu kotona, napsuttelija nyt samassa huoneessa meidän kanssa. Koira niin reipas että pyysin väliin myös istumisia ja lopuksi pyörittiin pesuvadilla aseen napsuessa.
3. kentällä sama 70m puskassa. Tähän otin ampumiset 1-2-2 eli kaksi tuli samaan sarjaan niin että siinä sellainen luonteva 5s tauko kun lataa aseen ja ampuu toisen. Tuli autosta reippaasti.

Nämä tehty pääasiassa peräkkäisinä päivinä, yksittäinen vapaa saattaa olla jossain välissä.

Koska mulla pääasiassa ei ole kuin yksi appari kerrallaan käytössä, homma toimii kentällä niin että appari menee puskaan, otan koiran autosta, laitan whatsappilla "1" tai "2" ja sen saatuaan appari laskee viiteen, ampuu yhden, laskee viiteen ja ampuu mahdollisen toisen ja odottaa sitten uutta sarjaa. Pieni viive siksi että kerkiän laittaa puhelimen pois kädestä ja aloittaa koiran kanssa. Lopuksi kun riittää oon laittanut että tuu pois, en siis oo päättänyt etukäteen montako ammutaan.

Tässä tuo toistaiseksi viimeisin eli kolmas ampuminen kentällä. Videolla ammutaan joten säädä äänenvoimakkuus ennen kuin avaat sen!

Etäisyyden pienentämisen kriteeri on mun mielestä se, että koira ei reagoi paukkuun mitenkään. Tuossa ihan lopussa on ehkä yksi sellainen toisto, joten ei hätäillä ja jatketaan tällä niin kauan että se ei oikeasti reagoi. Sienen ajoilta muistan että lopuksi etäisyys lyheni ihan harppauksin, niinhän se tyypillisesti muissakin jutuissa kun pohjat on tehty kunnolla.

Eteneminen on ollut nopeaa. Ensimmäinen napsuttelutreeni kotona oli sellainen, että koira päätti poistua paikalta ja kömpi koirasohvan alle, mistä sitten kaavin sen takaisin, pistin pantaan ja hihnaan ja pakotin kohtaamaan tilanteen. Minulle oli ihan selvää että niin voi tehdä, koska se ei oikeasti alun perin reagoinut ampumiseen ollenkaan. Stressin kertyminen ja epäselvät tilanteet sai sen reagoimaan, joten se on "vain" opittu käytös eikä synnynnäinen reaktio. Jos koira on synnynnäisesti laukausarka, en usko, että pakottamalla olisi päästy mihinkään. En myöskään tiedä miten tällainen totuttaminen onnistuisi, vai onnistuisiko ollenkaan. Ainakin etäisyys pitäisi varmaan olla aluksi vielä suurempi jotta ääni olisi hyvin vaimea.

4. kentällä. Tästä ei ole muistiinpanoja mutta muistaakseni 2 puskassa, sitten 10m lähemmäs kentälle ja siitä vielä toiset 2.

Tässä välissä pari viikkoa taukoa.

5. kentällä. 1 puskassa, sitten 10m lähempää kentältä 2, uudelleen samasta kohtaa 2, lopuksi 3 niin että koira oli tolpassa kiinni ja haukutin sitä. Ekaan reagoi sävähtämällä hieman mutta häntä heilui koko ajan.

6. kentällä. Ensin kolme laukausta kentän laidasta (10m lähempää kuin mistä aloitettiin) niin että haukutin ja palkkailin tolpassa olevaa koiraa koko ajan. Sitten neljä yksittäistä laukausta niin, että olen itse passiivinen ja laukauksesta pyydän koiran haukkumaan. Tarkoituksena rakentaa siitä vireen nosto. Tämä onnistui muuten hyvin mutta koira kyllä haukkui välillä pyytämättäkin 😄 Todella reipas, nyt ekaa kertaa en nähnyt minkäänlaista reaktiota edes ekaan paukkuun.

7. kentällä,  muistaakseni 8. oli samanlainen. Ensin haukutusta ja laukaukset, sitten seuraamista ja yksi laukaus josta koira haukkumaan ja palkka. Tässä vaiheessa homma eteni tosi nopeasti ja ei ole enää tarkkoja muistikuvia joka kerrasta. Näytti tältä ja tältä.

Sitten siinä alkoi olla jo aika kiva ehdollistuma että laukaus = pallo lentää. Tässä vaiheessa alettiin ampua kaksi, eikä siis alussa ollut enää mitään haukutusjuttuja vaan suoraan vaan seuraamiseen. Tässä joku video.

torstai 20. heinäkuuta 2023

Mudit hieronnassa

Muduaanit kävi hieronnassa, tai teknisesti ottaen hieroja kävi meillä.

Ensin pöne. Hävetti kun väli on taas venynyt tosi pitkäksi mutta parempi myöhään kuin ei koskaan. Lapojen välissä varsinkin oikealla hirveä kipupiste, luultavasti syy tai seuraus ontumisesta. Se kyllä ontui silloin vasenta jalkaa. Lähti onneksi laserilla lopulta sulamaan pois. Myös takapäässä kaikkea, niin sillä aina.

Sitten Lakki, sillä ei oo ollut mitään oireita mutta halusin samalla tsekata sen kun se on nyt treenannut hyppyä tosi paljon. Joitakin kertoja myös kolauttanut niin että pressu putoaa. Lakista ei löytynyt mitään isompaa ja hän sai vain nauttia.





sunnuntai 16. heinäkuuta 2023

Ampuminen

Menossa kolmas koira jonka ampumisen oon pilannut. No töppöistä ei voi ehkä laskea koska en silloin osannut mitään. Sehän nuorena inhosi sitä ja oli ihan samanlainen luimuilija kuin muutkin. Sittemmin se kyllä saatiin käännettyä niin päin että siitä meinasi tulla rähinää ja terävyysreaktio "saatana missä täällä on tappelu?!". En löydä siitä muistiinpanoja mutta hämärästi muistan että se reagoi kääntymällä seuruusta taakse ja yrittämällä poistua, sittemmin mennä rähisemään ampujalle, ja pidin sitä hihnassa ja pakotin sen vaan jatkamaan seuruuta, ja toistojen myötä se jäi pois.

Sieni oli arjessa laukausvarma, luonnetestissä laukausvarma, MH:ssa laukausvarma mutta kusin sen tottiksen ampumisen ihan itse. Siitä tuli Juttu. Se käy helposti; ekoilla kerroilla koira vähän reagoi niin kuin nyt suurin osa elävistä äkilliseen kovaan ääneen reagoi, ohjaaja yrittää kauheasti palkata ja tsempata ja vakuuttaa että se on kiva juttu. Ohjaajaa vähän ahdistaa että voi kun koiraa ei ahdistaisi. Lopputuloksena koiraa alkaa ahdistaa vaan enemmän ja sitten koira joka aluksi ei juuri reagoinut, alkaa reagoida kerta kerralta isommin. 🙄

Täsmälleen saman olen nyt tehnyt Lakin kanssa. Jeesus että ihminen voi olla tyhmä.

Sille ammuttiin pentuna pari kertaa vain jotta näin että ei mitään ongelmaa. Uudet vuodet on menneet niin ettei se välitä mitään, eikä satunnainen pauke lenkillä liikuta sitä lainkaan. Tänä kesänä sitten BH:n jälkeen ajattelin että nyt aletaan treenata sitä. Arvelin kyllä, että seuruussa se ottaa joitakin treenejä että reagointi jää pois, mutta tuskin kovin montaa, kun ei se niitä ääniä pelkää.

Ammuttiin aluksi pari treeniä niin että koira oli paikalla olossa ja paukusta pallo lensi. Sillä ei ilmekään värähtänyt. Sitten ammuttiin kesken leikin, siinä se saattoi vilkaista tai korvat kääntyi vähän, mutta jatkoi keskeytyksettä. Sitten ollaan tehty ehkä viisi treeniä seuruussa, jossa yleensä ekaan reagoi säpsähtämällä ja jäämällä, häntä putoaa, mutta kun toistan käskyn, se tulee takaisin seuraamaan ja häntäkin nousee. Eilen meillä oli surkein treeni ikinä, koira oli niin läkähdyksissä ekasta kierroksesta, että kentälle tullessa kävi makaamaan. Olis pitäny älytä lopettaa siihen, mutta totesin että kun se ei jaksa seurata kunnolla niin olkoon maassa. Ammuttiin sille kolmesti ja joka kerta se pomppasi pystyyn, eikä sitten oikein lähtenyt leikkimäänkään.

Lueskelin mun vanhoja blogipostauksia ja muistin taas mitä ei olisi kannattanut tehdä, mutta se on myöhäistä nyt. Ai luoja miten kovasti ärsyttää, toisaalta on myös sellainen olo, että eipähän varmaan tartte tällä kaudella kokeeseen mennä. Kokeita on enää niin vähän että on jo etukäteen vituttanut se että ei sellaiseen saata päästä sitten kun haluaisi, niin hyvä vaan jos voi vuodeksi hylätä koko jutun. 🙄

Tänään tein korjaussarjaa niin, että kylvin nameja kentän laidalle, päästin mudit yhdessä etsimään ja kun ne keskittyneesti söi sieltä, ammuin. Lakki pudotti hännän alas ja tuli mun luokse, ja kun kysyin siltä että mitäs, se hyppäsi mua vasten ja oli silmin nähden hämillään ja kiusaantunut. Sanoin että mee vaan jatkamaan etsimistä, ja se tupeksi siitä mun jaloissa, mutta otin pari askelta kohti aluetta niin se palasi sinne. Kun se etsi ja söi ja häntä nousi ylös, menin itsekin sekaan kilpailemaan namien löytämisestä ja taputtelin sitä samalla. Häntä oli taas terhakkaasti pystyssä.

Toisen ammuin töppöisen vuorolla ja sen jälkeen Lakki tuli toiselle kierrokselle, ei mitään ongelmia. Ei se autossa reagoi eikä sen kentälle tulemiseen vaikuta lainkaan että juuri on ammuttu, ei siis ole lainkaan haluton tulemaan (Sieni taisi pahimmassa vaiheessa olla). Kun ei se niitä paukkuja pelkää, vaan olen vaan saanut sen hämilleen siitä mitä ne tarkoittaa ja miksi niistä alkaa kauhea show.

Taidan nyt jatkaa namiruuduilla niin kauan, että se lakkaa reagoimasta niissä, ja mietitään sitten miten palataan tekemisen pariin. Ylipäänsä on tyhmää ottaa suoraan seuraamiseen. Sienelle se lopulta opetettiin kosketuskepillä; koira tökkii ja saa joka osumasta palkan, appari ampuu samalla. Vaikka 4 paukun sarja, sitten pieni tauko ja namien täydennys käteen ja uusi samanlainen setti. Oon kirjoittanut että Sienellä kymmenes treeni oli käänteentekevä, siihen saakka oli enempi vähempi luimuilua ja rytmi hidastui aina selvästi paukuista. 14. kerta on ollut sellainen ettei se ole reagoinut enää mitenkään ja tökkii vaan samalla rytmillä ammuttiin tai ei. Kosketuskeppi on siitä hyvä että koira ei ole käskyn alla eikä sen tarvitse tehdä mitään. Tökkimällä saa palkkaa mutta jos ei halua tökkiä niin ei oo pakko. Pois ei kuitenkaan pääse eli tarvittaessa koira hihnaan. Sitten pitäisi vielä itse yrittää olla niin kuin ei olisikaan; paukut on taustahäiriö eikä niihin reagoi ohjaajakaan.




Taidan käydä ensi viikolla joka ilta ruokkimassa koiran kentällä. Tai koirat, toinen ja vaikka kolmaskin laukauksiin reagoimaton yksilö paitsi toimii malliesimerkkinä, myös lisää kilpailua ruuasta.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2023

Töppöisen kinttu

Sunnuntaina pöne oli yksin kotona, itse olin junnujen kanssa treeneissä ja mies kävi ulkona. Hän tuli ennen minua kotiin ja soitti paniikissa että pöne tuli vastaan, kirkuu kuin hullu eikä varaa painoa lainkaan vasemmalle etujalalle. Mies ei uskaltanut koskea siihen vaan oli vaan ohjannut sen petiinsä ja sulkenut portilla sinne, ettei se toikkaroi ympäriinsä. Saavuin itse vajaa tuntia myöhemmin, matkalla arvellen että joko sitä on pistänyt amppari tai sitten se on kompuroinut portaissa. Pönehän on hirveä draamakuningas eikä huudon määrä välttämättä korreloi tilanteen vakavuuden kanssa lainkaan. Kerkesin kyllä myös silmittömän kauhun vallassa miettiä että entä jos sitä saa mitä tilaa, ja nyt sillä on joku äkillinen vakava sairaus mikä pakottaa tekemään lopetuspäätöksen. Vaikka luusyöpä oli ekana mielessä. (Ei hajuakaan aiheuttaako se edes ontumista.) Normaalisti se ei edes kuule kun joku tulee kotiin joten sen täytyi olla eteisessä valmiina, ehkä se oli juuri sattunut.

Käänsin ja väänsin mutta en löytänyt siitä mitään, en myöskään taaempana selästä tai takaosasta mistä vika voisi säteillä eteen. Se oli jo vähän parempi ja varasi jalalle, mutta nilkutti, ja oli kyllä kipeän oloinen. Annoin sille norocarpia ja pidin porttien takana yksin. Parin tunnin päästä oli pissiaika. Vein sen yläkerran ovesta ettei tartte könytä portaita, ja se hyppäsi meidän yhden portaan askelmalta suoraan maahan eli jätti siis yhden portaan väliin, ja ulvaisi eläimellisesti eli johonkin sattui. Onnuttiin lähimpään puskaan kuspaskalle, ainakaan koiven nostosta ei sanonut mitään, eli se ei onneksi varmaan sattunut eikä vika ehkä siksi olisi selässä. Kyllähän tämä niin äkisti alkoi että tuskin se mikään syöpä on, vaan ihan tapaturma "vaan".

Maanantaina se näytti käynnissä aika normaalilta mutta ravissa ontui selvästi, ja liike oli kokonaisuutena tosi köpöä. Ehkä se oli mennyt portaisiin aivan niskalleen ja ottanut kokovartalokolhun? Mitään muuta ei enää oikein ollut mielessä, ei sitä mikään ainakaan ollut pistänyt. Varasin sille lääkärin, ell sanoi että otetaan aika missä on mahdollista ottaa siitä röntgenkuvat ja se meni keskiviikolle. Se kävi ulkona vain korttelikierrokset. Tiistaina se oli taas vähän parempi ja ontuma melko lailla tiessään, ja olisi halunnut ulkona kauemmas lenkille. Lääkäri oli tänään ja mietin että ei sitä kyllä ainakaan kuvata, melkein olisi voinut perua koko käynnin, kun oireet helpotti. Se tartteisi kuitenkin kohta reseptien uusimisen ja norocarpit meni niin vähiin että niitäkin halusin lisää, niin pidin ajan.

Vanhan koiran kanssa tällainen on hirveää. Oon jo pitkään toivonut että tulisi sitten jotain äkillistä ja se olisi menoa, ettei mun tartteisi päättää koska on aika lopettaa se. Kaikki vaan pikku hiljaa hiipuu ja itse tottuu siihen samaa tahtia. Sille on ruvennut käymään satunnaisia vahinkoja öisin, se ei osaa enää pyytää ulos eikä mennä kylppäriin vaan paskoo mihin sattuu. Selkeästi se ei vaan jaksa enää pidättää niin hyvin, maha myös menee helposti sekaisin enkä aina vieläkään muista itse että kauheasti ei kannata mitään ylimääräistä sille syöttää eikä äkisti menua muuttaa.

Suuri ongelma on yllättäen myös se, että pää menee kovempaa kuin fysiikka kestää. Suomeksi, se ottaa niin äkäisiä lähtöjä että kolhaisee päänsä kääntyessään, se juoksee matoilla niin kovaa että sitten paljaalle lattialle osuessa tassut ei pidäkään, se yrittää metsässä hypätä ojan yli mutta ponnistus jää vajaaksi ja se putoaa reunalle. Pahinta on se kun se saattaa jatkaa kävelyä eteenpäin mutta katsoo taakseen vaikka minua ja sitten se kompastuu johonkin mitä ei näe. En mitenkään ehdi suojella sitä kaikelta. 🥺

Oon jo kauan sitten päättänyt että mitään isoa sille ei enää tehdä. Jalan kuvaaminen on varmaan siinä rajoilla, jos se hereillä onnistuu niin ehkä sitten. Mutta nyt kun tilanne on käsillä niin sitä huomaa, että aina vaan venyttää rajoja. Jos sillä on vaan koipi vähän venähtänyt ja mä en halua enää hoitaa sitä ja lopetan sen niin turhaan? Entä jos sillä olisin vielä vuosi?

Vanhuus ei ole sairaus, mutta se tuo mukanaan hirveästi kaikkea, mitä on vaikea kuvitella ennen kuin sen kokee. Joskus pari vuotta sitten kun se oli akupunktiossa ja sille aloitettiin loppuelämän gaba, sanoin että oon myös miettinyt että entä jos tää oli vain tässä. Ell sanoi että lopettaa sen kyllä sen enempää kyselemättä ihan silkan korkean iän takia, jos niin haluan, mutta mun pitää olla varma. En ollut, joten hän lähetti meidät vielä kotiin. Ja hyvä niin, koska ei se silloin ollut vielä ollenkaan oikeasti vanha niin kuin nyt, ja oon kiitollinen siitä että oon nähnyt tämän. Ei mulla ole koskaan ollut vanhaksi elänyttä koiraa ja se asteikko mikä on vielä siedettävää, on edelleen jatkuvasti muovautumassa.

Kunnallisella oli oikein mukava uusi lääkäri. Pöne oli mennessä niin ahdistunut ettei suostunut kusemaan pihassa. Hän painoi 16,2kg. Lääkärissä meni hyvin, oli sillä koppa mutta ei yhtään murissut eikä rimpuillut. Ell ei löytänyt kintusta myöskään mitään vikaa, ja oli mun kanssa samaa mieltä että ei mitään syytä kuvata.

Se on aina melko veikeä tilanne, kun itse sanoo että miettii paljon koska hän on liian vanha, ja lääkäri kommentoi että tämähän on hyvin virkeä ja ikäisekseen hyväkuntoinen vanha herra. Sitten sitä tuijottaa monttu auki ja miettii että kumpi meistä on väärässä. No, klinikalla hän kyllä aina pelkää melko pontevasti ja sen jälkeen lopuksi yhtä suurella tunteen palolla kerjää nameja, että ei se siinä miltään flegmaattiselta vanhukselta näytä. Tämäkin ell sanoi että niin kauan kun huonoja päiviä on selkeästi vähemmän kuin hyviä, antaa porskuttaa vaan.


Haettiin mies junalta. Hän ei oikein enää muistanut miksi me ollaan asemalla.




***

Päivitys perjantaina: lopetin norocarpin tosiaan ennen lääkäriä ja ontuma on pysynyt täysin poissa ja koira on taas normaalin virkeä. Varasin sille hieronnan ja Lakki katsotaan kanssa samalla.

lauantai 1. heinäkuuta 2023

RTK1

Lakille tänään omalta kylältä ALOHYV 99p RTK1. Oli tuplakisat, ilmoitin vain toiseen, ulos. Sisäkoe tuli hetkessä täyteen, ulos jäi reilusti vajaaksi. Jännä että kukaan haluaa mieluummin ahtaaseen halliin. Päivää ennen sääennuste lupasi kaatosadetta ja mietin että olisihan siinä hallissa puolensa, mutta halusin nyt kokeen missä ei tunnu että seinät kaatuu päälle (kts. edellinen rallykoe).

Ei jännittänyt etukäteen yhtään, eikä paikan päälläkään kuin vasta sitten kun odotin meidän vuoroa. Oli siis aikaa ajatella kaikkea:

Huomaan että ihmettelen miksi joku on maksanut koestartin jos koira näyttää siltä ettei se osaa eikä ole motivoitunut. Siis tiedostan toki että osa näistä on varmaan sellaisia "kyllä se kotona osaa" ja tilanne kehässä tulee ohjaajalle yllätyksenä, mutta tuskin kaikki. "Ei se kotonakaan osaa mutta tultiin nyt kokeilemaan". Miksi? Onko ne ohjaajat niin optimistisia että oikeasti uskoo siihen? Painostaako kasvattaja? Muu syy?

Sitten tajusin että just sellainen mäkin tulen Pajun kanssa olemaan 😆 Tai en varmasti maksa yhtään koetta ennen kuin on realistinen mahdollisuus että se _voi_ onnistua, mutta russeli ei kyllä ikinä vaan tule olemaan niin suoritusvarma elukka kuin mudi. Siksi se villi kortti on aina läsnä. Joku saattaa hyvin ajatella meistäkin että miksi toi on tänne tullut...

Höpökoirien kanssa sen jotenkin ymmärtää mutta jos sulla on joku ns. harrastusrotu ja silti se on sellaista että näyttää ettei koira osaa eikä halua tulla ohjaukseen. Mutta onhan niissäkin yksilöitä. 🤔 Eikä rotu suoraan takaa että sulla on käsissä yhtään mitään. Huomaan että mulla on aika jyrkkä ajatus. En tiedä pitäisikö hävetä.

Ihmettelin myös sitä miten paljon koirat huutaa autoissa. Tiedän toki että tässä ollaan tosi eriarvoisissa asemissa koiran luontaisten taipumusten edessä, mutta en usko että moni kauheasti treenaa sitä. Jos koira rääkyy tunnin ennen omaa vuoroa ja käy hirveillä kierroksilla, tuskin sen on helppo rauhoittua keskittymään omaan suoritukseen. Rauhassa odottaminen on tosi tärkeä taito ja sitä voi treenata.

Ja ei en arvostele ketään yksittäistä ihmistä suoraan enkä vittuile muille, korkeintaan itselleni koska huomaan että mitä enemmän ikää tulee, sen enemmän tällaiset asiat alkaa ärsyttää. 🤓

Sitten ihmettelin taas myös sitä miten paljon ihmiset ottaa koiria kehän laidalle ja hermostuksissaan vähän treenaa ja antaa sen katsella ja kiskoa ja bongailla ihmisiä ja koiria ja sanoo että ei sitä eikä tätä. Ja palkkaa sitä paljon ja sitten laittaa palkat pois ja menee kehään. Onko se koira todella näin parhaimmillaan siellä kehässä?

Lakki oli numero kaksi. Käytin sen 10min kuspaskakierroksella kodin ja hallin välissä ja sitten otin sen ulos kun olin lähtenyt rataan tutustumisesta. Annoin sen katsoa että tällainen paikka, se nosti kerran koipea, sitten tein ohjaajan ympäri kierron josta nami (söi hyvin mikä kertoo ettei jännitä), yksi askel seiso josta nami, laitoin sen takaisin autoon. Kun ykkönen lähti radalle, tulin sen kanssa odottamaan, olin kyykyssä ja se nujusi mun kanssa. Muutamasta koirasta se oli kiinnostunut mutta yritin välttää etten kiellä vaan pyysin sen vaan takaisin. Lähtö oli tosi lähellä kehänauhaa ja pelotti etten riehuta sitä ulos, niin tästä tuli melko hillitty kuitenkin.

Kehässä laitoin sen hetkeksi maahan, sitten kun tuomari oli valmis pyysin sen hyppäämään mua vasten ja siitä mentiin lähtöön. Koira tuntui hyvältä.

Olin päättänyt kehua sitä molemmissa mukaan otoissa (istu-maahan ja istu-kierrä koira), mutta en sitten kuitenkaan niin kovaa että se olisi alkanut hyppiä. Tuntui siltä että sitten sujuva meno rikkoutuu. Tuntui että se kuitenkin reagoi kehuihin ja tepsutti sen jälkeen vähän pontevammin.

Itse olisin antanut meille -10 90 vasemmalle käännöksessä ylityöskentelystä ja eteentulo-peruuttelutehtävästä kontrollia, en tiedä paljonko siitä tulee mutta oli todella liiskana mun haaroissa ja astui mun kengille monessa kohtaa. 😄 Rallyssa koira ei saisi koskea ohjaajaan tällä tavalla.

Satasia tuli monta joten ei oltu lähellekään palkintoja. Pääasia että Lakki tuntui kivalta, ja toi tuomarin kommentti oli nätti. Pari ventovierastakin tuli kehumaan että näytti tosi kivalta meidän rata, siitä jäi hyvä mieli. Pitäisi muistaa itsekin enemmän kommentoida ihmisille tälleen koska parilla sanalla voi saada jonkun hymyilemään loppupäiväksi. Helposti sitä ajattelee että tietäähän se itsekin että hyvin meni, mutta ei se ole sama asia kuin kuulla se vieraalta.

Ja meidän vuorolla ei sitten satanutkaan, taisi koko alo olla ennen kuin se alkoi. Lakkia ei sade haittaa mutta minua kyllä... Vaikka kuinka yrittää ettei anna sen häiritä niin väkisin se vähän ärsyttää.

Omalla seuralla olisi kuukauden päästä kisat ja voisi mennä avoon, jos jaksan kouluttaa sille ne puuttuvat temput. Pyörähdys ja seisomaan nousu ainakin. Eikä se hyppyäkään ole rallyliikkeenä seuraamisesta koskaan tehnyt. Tiiviit käännökset varmaan menee, en ole alossakaan liioitellut niitä vaikka olisi saanut.


Alkaa niitä olla Lakillakin!