lauantai 31. joulukuuta 2016

2016

Tammikuussa muutettiin. Sieni kävi vikassa avoimen luokan kokeessa tekemässä 100p radan, mutta ohjaajan puuttellisen askelluksen takia saatiin vain 90p. Käytiin mindfulness koiraharrastuksessa -kurssilla, joka oli lopulta aika pettymys.

Helmikuussa mudi kävi koiratanssikurssilla, josta hetkeksi innostuttiin, mutta se into kuivui kasaan kuitenkin. Käytiin ekaa kertaa täällä avatussa koirauimalassa. Sieni alkoi opetella rallyn voittajan juttuja ja oikean puolen seuruuta, mudille koulutin pallpaimennusta. Kouvolassa käytiin treenaamassa. Lumikenkäreissuilla pönen jalassa ollut uudelleen kasvanut patti ärtyi, ja sitä hoidettiin ensin ab-kuurilla, kunnes päädyttiin poistamaan koko patti.

Maalikuussa olin Sienen kanssa rally-tokokurssilla Kuopiossa ja sain sieltä paljon inspiraatiota. Kouvolan treeniviikoloppu pidettiin kanssa. Pönen leikkaushaava parani huonosti ja murhetta riitti.

Huhtikuussa alkoi pönen selkäongelmat ja koko kuukausi olikin ihan hirveää ahdistusta niiden kanssa. Loppukuusta oli Krista Karhun kauan odotettu rallykoulutus, mikä hetkeksi sai ajatukset muualle, pönen kanssa oli niin hauskaa olla kurssilla kun se silloin voi vähän aikaa paremminkin.

Toukokuussa pöne kävi peltojäljestämässä kaverin silmien alla ja hän heitti, että kyllä sille koetuloksen tekee. Siitä se sitten lähti. Sienen haku pääasiassa pelitti, tottis ei oikein tuntunut hyvältä, ja jatko mietitytti. Kompan koulutuksessa se ei esittänyt parastaan haussakaan ja jotenkin sekin oli välillä jotenkin nuivaa. Sieni haki vikan sertin ja muotovalioitui Kangasniemellä. Pönen selkäongelmat jatkui. Hehku, nyk. Rilla, tuli meille viikoksi viemään ajatukset täysin muualle ja herättämään minut kuolemanpelosta. Rallykokeessa Sienelle eka VOIHYV ja pönelle vika + RTK3. Vikana viikonloppuna jälleen Kouvolan keikalla, pentu oli jo lähtenyt.

Kesäkuussa Minnan mentaalivalmennus muutti jotain mun ajattelussa, ja "riittää, että yrittää" oli meille hurjan hyödyllinen motto. Sienen tottiskin alkoi kulkea paremmin ja usko kasvaa. Kesälomalla Kolilla. Vepekausi starttasi. Paljon peltojälkeä.

Heinäkuussa hakukoe, joka keskeytettiin valeiden takia. Seuraavana viikonloppuna Kouvolan jengin kanssa meidän mökillä treenaamassa. Sitä seuraavana mudiyhdistyksen peltojälkileirillä ja edelleen paljon peltojälkeä. Uusi hakukoe joka meni sekin perseelleen, samoin perseelleen mennyt vaellusreissu. Pönen selkä oli taas kipeä. Vittu mitä paskaa.

Elokuussa ahdistusta vähän joka lajn suhteen. Pönen synttärit ja edelleen kipeä selkä. Sieni vepeili ja veneen haku saatiin hienoksi, kokeeseen ei kuitenkaan mahduttu. Paljon peltojälkeä, sitä selkä kesti. Sienen kanssa jätin pk-hommat ja keskityin pitkästä aikaa tokoon, niin että ilmoitin sen ihan kahdelle eri kurssillekin.

Syyskuussa nollakoirina rallykokeessa, kummallekin alle 70p suoritus luokassaan. Oltiin menossa Sienen kanssa rallyn joukkue-SM-kisaan, mutta joukkue ei mahtunutkaan mukaan, ehkä ihan hyvä tuon nollatuloksen jälkeen... Keskityin sitten enemmän tokoon kuin rallyyn. Edelleen monta kertaa viikossa pellolla, arvoin kokeeseen menoa, mutta treenasin kuitenkin niin kuin olisin menossa. Lopulta ilmoitin koiran sinne.

Lokakuussa jälleen Kouvolassa. Jotenkin tuntuu, että lokakuussa tuska alkoi helpottaa ja harrastaminen tuntua taas valoisammalta. Olen käynyt läpi suuren myllerryksen ja kehittynyt ohjaajana enemmän kuin koskaan aiemmin. Pönen hieroja totesi, että koira on nyt vihdoin pysynyt hyvänä ja koko kesän jatkuneet tiiviit käynnit jätettiin nyt tarpeen mukaan käytäviksi. Loppukuusta pönen FH1-koulari oli suuri valopilkku ja loi uskoa siihen, että joskus jokin onnistuukin.

Marraskuussa oli rallykoulutus, johon osallistuin molempien kanssa. Seuraavana viikonloppuna oltiin Kouvolan jengin kanssa kanakurssilla, joka vahvisti taas uskoa siihen, että minä osaan. Kuun lopussa tein päätöksen lopettaa yhteistreenit (mahdollisesti huutavien ohjaajien kanssa) Sienen kanssa, ja se lisäsi helpotusta ja itseluottamusta edelleen. Aloin panostaa enemmän taas rallyyn tokon jäädessä vähemmälle. Pöne sai Tardak-piikin kokeiluna ennen kastraatiopäätöstä. Selkä pysyi hyvänä.

Joulukuussa äkkilähdöllä rallykokeessa, koska mun teki mieli mennä kokeeseen Sienen kanssa. Siitä toinen VOIHYV ja lisää intoa treenata rallya. Pönen osalta kypsyi päätös lopettaa rallyn harrastaminen (kisaaminen), ja päätin kuitenkin panostaa koiratanssiin, missä koekehässä ei ole muita koiria samaan aikaan. Käytiin kaverin luona saamassa opastusta ja vinkkejä tähän lajiin. Koiratanssin osalta innostus laajeni Sieneenkin ja kumpikin koira on saanut opetella uusia temppuja. Pöne kävi osteopaatilla, joka ekaa kertaa koskaan totesi, että koira on elämänsä kunnossa, eikä siitä löytynyt mitään vikaa.

Ensi vuonna? Ennen kaikkea toivon, että puoli vuotta ei mene taas jonkun terveysjutun kanssa murehtiessa, vaan koirat saisivat olla terveinä. Toivon, että harrastaminen on mukavaa ja että oma kehitykseni jatkuu. Toivon, että pystyn joka päivä järjestämään niille iloja ja onnen kokemuksia ja että illalla ne käy tyytyväisinä pienelle kerälle nukkumaan. Koska elämä on tässä ja nyt.


perjantai 30. joulukuuta 2016



Aina välillä minä edelleen hämmästyn siitä, että minulla on koira. Elävä, hengittävä, ajatteleva, itsenäinen koira. Ihmeellistä. Niin kauan kun sitä lapsena odotettiin. Nyt se on totta. Pitää mennä kokeilemaan sitä, ja tuntiessani kuinka se hengittää, on niin todellinen ja oikea, hymyilen. Sinä olet ihmeellinen.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Treenaaminen, enemmän kuin vain harrastus

Töppösen tullessa kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Muistan, että tässä kylässä oli silloin tosi vähän mitään toimintaa, ja kärkyin kaikki mahdolliset kurssit ja koulutukset. Ilmoitin sen joka paikkaan mihin vain saatoin. Janosin koulutusta, neuvoja, ohjausta ja toisaalta myös kannustusta ja kehuja, pönehän oli omalla tavallaan varsinainen lapsinero. Oltiin paikallisen noutajajärjestön perustottelevaisuuskurssilla, pöne oli ehkä alle puolivuotias ja aiheena oli istuminen. Piti viitata, kenen koira osaa istua. Viittasin, ja sain näyttää. Koira katseli juuri jonnekin muualle, ja sanoin sille "Luksi, istu". Nimeensä se reagoi katsomalla muhun ja istu-sanan kohdalla istui. Kouluttaja kehui, että oli tosi järkevää sanoa ensin koiran nimi sen huomion saadakseen, koska jos olisin sanonut vain "istu", koira ei ehkä olisi ollut lainkaan kuulolla. Hassua, miten pienet asiat jää mieleen :)

Siitä me sitten päästiin tokoa vasta aloittelevan seuran toimintaan mukaan. Oltiin töppösen ekana keväänä jollain kahden viikonlopun (agilityn) motivointikurssilla, ja siellä muistan kuinka koirani taas loisti. Toinen kouluttajista kehui, että voisi ostaa sen kotiinsa. Silloin kaikki kurssit oli vielä niin taviksille suunnattuja, että tuollakin oli paljon koiria joita joutui todella kalastelemaan. Minun koirani kyllä leikki ja imuttui namilla, mitä kaikkia merkkien pujotteluita yms nyt tehtiinkään. Kahdeksassa vuodessa koiramaailma on muuttunut tosi paljon, ja kuilu the harrastajien ja tavisten välillä on aivan erilainen kuin tuolloin.

Sienen tullessa olin seuran sisäpiirissä, koulutin itse parhaimmillaan sekä agia että tokoa ja treenasin kummankin koiran kanssa kumpaakin lajia ohjatussa ryhmässä. Päälle maastotreenit lähinnä itsekseni. Kävin hallilla liki päivittäin ja hyvin usein siellä oli myös treeniseuraa, joko ennalta sovittuna tai sitten vain paikan päältä löydettynä. Oli kimppalenkkejä treenien jälkeen, juttukaveri jonka kanssa saattoi pitkään mennä vain hallin laidalla istuskellen. Ehkä syy oli Sienen, tai ehkä tapahtunut olisi tapahtunut silti ilman sitäkin. Ehkä vain vähän myöhemmin, tai lievemmässä muodossa. Joka tapauksessa jotain muuttui ja annoin itseni lipua kaiken keskiöstä reunoille ja lopulta ulos. Koin olevani vääränlainen, halusin vähän eri asioita kuin muut, tuli epämääräinen paha mieli milloin joko oman koiran huonommuudesta tai sitten yleisesti ilmapiiristä. Pikku hiljaa lopetin ensin kouluttamisen ja sitten omieni ryhmäpaikat. Roikuin kuitenkin vielä seurassa lämpimän hallin ja itsenäisen treenioikeuden takia. Lopulta ei huvittanut mennä sinne enää lainkaan ja totesin että turhaan tässä mitään talkoita tekee ja hallista maksaa, kun ei vaan nappaa. Pitkällisen harkinnan jälkee erosin seurasta. Seurasta, jossa oli monta tärkeää ihmistä, ihmisiä joiden kanssa pöne koulutettiin, ihmisiä jotka oli mukana sen tokovalioituessa, ihmisiä joiden kanssa treenasin monta kertaa viikossa. Mikä meni pieleen, kun mä en enää sopinutkaan siihen muottiin?

Samoihin aikoihin pöne vähän niinkuin jäi syrjään muutenkin ja keskityin enemmän Sieneen. Aloin käyä aktiivisemmin toisessa seurassa, ja hakuryhmän myötä sinnekin tuli ihana porukka. Oli myös esineruutu- ja tottisseuraa, samoin jälkiseuraa. Pönehän on käytännössä koulutettu metsäjäljelle ja KVA:ksi ihan yksin, silloin mua viehätti juuri se, että voin mennä täysin omien aikataulujeni mukaan. Hakuryhmän myötä musta tuli laumasielu. Mun hakuyhmä oli ihana, treeneihin oli aina kauhean kivaa mennä, ilmapiiri oli rento ja kannustava. En koskaan kokenut Sienen kanssa siellä sellaista riittämättömyyden tunnetta, kuin mikä monessa muussa paikassa oli tullut varsin tutuksi.

Mulle on elämässäni hyvin tyypillistä pilata kaikki muukin, ja niin kävi myös haulle. Itseään siitä voi vaan syyttää, ei ryhmää, eikä edes koiraa. Rehellisesti en mä vieläkään tiedä, miksi 2015 kaudella koira teki 200p koemaastot saaden alokasluokan koularin, ja 2016 sai kaksi nollaa koska oli koemaastossa niin paineessa, että teki molemmissa kokeita lähinnä pelkkiä valeita kunnes suorituksemme keskeytettiin. Miksi se ei aiemmin reagoinut mun jännitykseen, mutta vuotta myöhemmin ei kestänytkään enää sitä? Miksi mä pilasin sen tietämättä vieläkään mitä edes tein väärin?

Haku oli mulle paljon enemmän kuin "vain harrastus". Haku oli laji, jolle me Sienen kanssa vähän aikaa elettiin, jota me molemmat sydämemme pohjasta rakastettiin. Me oltiin siinä myös hyviä, parempia kuin missään muussa lajissamme koskaan. Se vain soljui meistä. Se koiran ilme, se palo mikä sen silmistä loisti, se keveys millä se teki mun kanssa töitä. Sitä en unohda koskaan. Mutta mä rikoin sen. Mä rikoin sen, enkä saa tehtyä ikinä enää tekemättömäksi.

Ryhmässä ei varmaan oikein ymmärretty mun äkillistä ilmoitusta lopettamisesta. Ehkä se ei ollut kovin reilua, toisaalta kukaan ei nähnyt niitä kyyneliä mitkä oman pettymyksen nimissä on vuodatettu, ja kukaan ei myöskään varmaan voi ihan tarkalleen ymmärtää miltä se tuntui. Mä tiedän, että Sieni on koira, jonka kanssa monikaan ei olisi saavuttanut yhtään niistä tuloksista mitä minä olen saavuttanut. Ei pitkisten tulostilastot syyttä niin surkeat ole. Kukaan ei ole ollut mun housuissa, kokenut vuosia sitä jatkuvaa huonommuuden tunnetta. Ei ole tarpeeksi vauhtia, ei viettiä, ei intensiivisyyttä, ei voimaa, ei mitään. Toko- ja tottistreenit oli aina vaan sitä samaa. Ei sitä tarvitse sanoa ääneen, se leijuu ilmassa, hiljaisuudessa, katseissa. En tajunnut, että olisi pitänyt paljon aiemmin irtisanoutua kaikista yhteistreeneistä ja treenata koiran kanssa kahdestaan. Järjestää sellaiset olosuhteet, että olisin itse voinut uskoa meihin. Vuosiin siihen ei uskonut kukaan ja se jätti jälkensä, ne mitä nyt yritän paikkailla. Hakutreeneissä koira oli aivan kuin eri eläin tottiskenttään nähden. Sen nopeutta kehuttiin, ohjattavuutta kehuttiin, ilmaisua kehuttiin. Se oli ainoa laji missä sitä koskaan kehuttiin, ja minä rikoin sen. Ei, kukaan ei voi ymmärtää miltä se tuntui. Pidätin itselleni oikeuden olla juuri niin mulkku kuin halusin ja vain lopettaa.

Myöhemmin mulla oli niin kova ikävä mun ryhmää, että kävin jonkun kerran treeneissä ilman omaa koiraa. Muistaakseni meinasin joskus juoksuttaa töppöstä parin löydön verran, mutta sillä oli vielä selän kanssa tilanne päällä ja pelkäsin että se vaan loukkaa itsensä - valmiilla ei pystynyt treenaamaan ja avut lietsoi sille niin kovan vauhdin. Ei tuntunut sen arvoiselta, niin jätin omat koirat kotiin ja menin vain maalimieheksi itse. Mutta eihän se ollut sama asia. Se oli vain veitsen kiertämistä haavassa. Mulla oli joitakin kertoja koirat mukana autossa, ja kun Sieni ulvoi kuten se usein teki toivoessaan että se pääsee, mä katsoin sitä silmiin ja sanoin ääneen, että ei Sieni, sun vuoro ei tule enää koskaan, mitäs olit niin huono. Me oltiin niin huonoja.

Sitten tuli kuitenkin se kerta, kun olin työstänyt ajatuksiani sen verran, että päätin kokeilla. Antaa sen treenata. Jos se ei halua mennä kokeeseen, niin kai se nyt voi treenata kuitenkin, se on sille erittäin todellista silti. Valitttavasti se ei enää tuntunut oikein miltään. Koira ei ollut lainkaan niin liekeissä kuin olin odottanut, se sekoili kiintorullan kanssa ja lopulta koko hommasta jäi niin paska fiilis, että parempi kun en olisi ottanut sitä lainkaan autosta. Nyt vasta ymmärrän, että sehän peilasi suoraan mun fiiliksiä. Se oli hieno hakukoira niin kauan kun mä uskoin siihen, ja tällaiset kokeilut "no etsi nyt sitten pari ukkoa kerta se on sulle niin tärkeää" aiheuttaa siinä väistämättä sellaisen "no, emmä" -tunteen. Peltojälkeä oli tehty paljon ja koira heitti pellolle mennessä aina sellaista volttia kuin ennen hakumetsälle lähdettäessä. Luulin, että mikään laji koskaan ei olisi sille läheskään niin kuin haku, mutta taisin olla väärässä... lajista viis, se janoaa sitä tunnetta, että minä uskon siihen. Niin kauan kun mä uskon, se kiljuu autossa "pliis ota mut" ja heittää volttia riemusta kun pääsee. Kultaisin, kultaisin pieni koira, miten koskaan saatoin syyttää sua mistään?

Samoihin aikoihin päätin kuitenkin ruveta sen kanssa taas tokoilemaan. Ilmoitin sen kurssille, missä meillä olikin aluksi tosi kivaa. Kunnes oli todettava, että esim. paikallamakuuriviin meneminen muuttui koiran mielestä kerta kerralta vastenmielisemmäksi. Nyt kyse ei ollut enää siitä, ettenkö minä olisi uskonut koiraani. Minä en kuitenkaan riitä, jos muut on vihaisia. Se on herkistynyt vuosien varrella toisten koirien ojentamiselle ja vieraiden ihmisten "ei!!" -sanoille niin pahasti, että lamaantuu niistä. Yhtä rivin koiraa melkein joka treenissä korjattiin sen mentyä toisten käskyillä istumasta maahan. Se riitti, kurssin loppua kohden Sieni ei halunnut koko riviin. Aiemmin mä olisin ehkä vain yrittänyt pakottaa, olla välittämättä, vaatinut että sen on siedettävä tollasta. Nyt mulla oli vain niin järjettömän paha mieli, että jätin viimeiset kerrat väliin kokonaan. Harrastamisen ei pitäisi olla sellaista. Harrastaessa koiralle pitäisi aina olla se kirkas, onnellinen, pätevin katse silmissään. Ei mikään ole sen arvoista, että se sammutetaan. Päätin samalla, että en treenaa sen kanssa enää missään yleisissä treeneissä, missä kuka vaan voi tehdä mitä vaan täysin varoittamatta. Jokainen treenatkoon kuten haluaa, edelleenkään ei ole tarkoitus syyttää ketään muuta. Se on minun ongelma, että minun koira ei kestä sellaista, ja että minä en halua pakottaa sitä altistumaan sellaiselle.

Loppusyksy on ollut hirveän rankka, ja lopulta väsyin kaikkeen. Kun ei ole aktiivisessa seurassa, ja kun on kauhean kriittinen siitä kenen kanssa ylipäänsä haluaisi treenata, ymmärtäähän sen, että seuraa ei kauheasti ole tarjolla. Siitäkin voi syyttää vaan itseään, pitkään mä kyllä yritin aina olla se joka järjestää ja ehdottaa ja pyytää treeniseuraa. Nyt riitti. Ensi vuodesta tulee erilainen. Olen varmaan tehnyt jonkinlaisen ympyrän ja nyt palataan alkuun, sillä erolla, että en enää janoa mitä vaan kursseja ja koulutuksia, vaan olen äärimmäisen kriittinen siitä mistä haluan maksaa ja mihin piskini viedä. Joka tapauksessa ei ole seuraa, ei hallia, ei juurikaan säännöllisiä treenikavereita. Ensi vuonna mä en aio kouluttaa mitään lajia yhdessäkään seurassa. En tunge yhteistreeneissä tai netissä neuvojani ja ajatuksiani kellekään, ellei erikseen kysymällä kysytä. Ensi vuonna aion keskittyä vain omiin koiriini ja omiin treeneihini. En ruinaa yhdessäkään fb-ryhmässä treeniseuraa. Jos joku muu järjestää, asia on eri, mutta totuus on että Sienen kanssa en edelleenkään tarvitse niitä random kaikki tekee mitä haluaa -treenejä ja pönen osaltakin häiriötreenien tarve lienee ohi sen lajivalintojen myötä. Minä olen se joka sitä treeni- ja höpöttelyseuraa kaipaa, mutta koska ei ole järin paljon ollut innokkaita, vika lienee minussa, minun kummallisissa menetelmissä ja vaikeassa asenteessa. Apu ja koulutus on kyllä kelvannut kymmenille ihmisille, ja ehkä siinä on perää mitä mulle taannoin sanottiin: olen niin pelottava omissa näkemyksissäni ja ehdottomuudessani että ei kukaan uskalla sanoa mulle mitään kommentteja mun tekemisistä. Hyvin mahdollista :) Mutta nyt mä en jaksa enää edes yrittää pyytää mitään. Keskityn vain itseeni ja omiin koiriini. Jospa se sisäinen rauha tästä joskus löytyisi. Vaikka sitten olisinkin yksin. Haku on kyllä edelleen auki, päätän keväämmällä uskonko itse pystyväni vielä löytämään yhteyden hakukoirani kanssa vai en. Mä niin toivoisin että voisin jatkaa sen ryhmän kanssa ja saisin kuulua johonkin.

***

Joulun pyhinä on superliukkaiden kelien takia keskitytty lähinnä sisähommiin ja innostuin ekaa kertaa koskaan opettamaan oikeasti noita temppuja. Videolla Sienen kumartamista ja lelujen koriin keräämisen alkeet, sekä töppösen vilkutusta. Tuo leluhomma on hauska, Sieni selvästi ymmärtää että ensin otetaan lelu ja sitten painetaan pää vatiin, mutta välillä järjestys on väärä ja kerran vatiin päätyy naaman sijasta jalka, ja minä vielä naksautan kun edestä ylhäältä se näytti ihan oikealta :D ! Rallykokeeseen on ilmottauduttu ja vaikeimpia juttuja treenattu. Olen tällä hetkellä tyytyväinen peruutukseen, valmis se ei toki vieläkään ole mutta olemassa kuitenkin ja radallakin realistiset mahdollisuudet onnistua. Sivuaskel vasemmalle koira oikealla saatiin myös nopeasti kuosiin, oikealla seuruun käännökset on hienoja joskin on riski että koira sekoittaa vihjesanan ja tekee jotain ihan mitä sattuu, käytännössä varmaan hyppää johonkin. Ennen koetta pitää vielä vahvistaa käytösruutua (mutta kun keston treenaaminen on niin tylsää...) ja sivulla seisomaan nousua (hyppää aivan liian korkealle ja kovaa -> päätyy vinoon). Jos tästä tulee koulari, sitten alkaa välittömästi mes-juttujen koulutussuunnitelman teko ja toteutus :) Meinasin silti pari kertaa vielä tunkea voittajaan nollakoirakoksi, se on ihan hyvää treeniä kun mitään möllikisoja täällä ei tod ole.

Tuonne.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Koiratanssi, tuo helpoista lajeista helpoin...

Jos rally-toko on naurettavan helpon pilipalilajin maineessa, koiratanssi on vielä pahemmin. Sitä ei tee kuin pikkutytöt, ja kehässä hypellään edestakaisin miten sattuu toivoen että koira hyppii about samaan suuntaan. Jos rallyssa saa ohjata koiraa käsimerkein ja toistaa käskyjä eikä sille tartte opettaa siis mitään, koiratanssissa ei edes yritetä tehdä mitään liikkeitä, hypellään vain.

Todellisuudessa vietikkäästi vasemmalla seuraavalle koiralle on ollut hirveän työlästä opettaa mitään muita kiemuroita kuin vietikkäästi vasemmalla seuraamista. Käsimerkit, joilla sen pitäisi vaihtaa puolta, on sen mielestä vain jotain häiriötekijöitä. Häiriötreenit aiheuttaa painetta mikä nostaa virettä entisestään, jolloin koira liimaantuu entistä tiukemmin vasempaan pohkeeseen, ja askeltaa entistä korkeammalle jolloin perse viistää maata. Ziljoona virhepistettä ylimääräisistä istumisista, kontrollivirheitä painamisesta ja kaikki ne väärin suoritetut tehtävät, mitkä jäi tekemättä, koska hänestä ne kaikki lukuisat käsimerkkini olivat vain häiriötä. Älä huido!

Rallyn jälkeen koiratanssi on ollut ihan silkka itsemurha. Päätin pari viikkoa sitten ruveta töppösen kanssa kuitenkin koiratanssiin. Sen jälkeen olen jo noin parikymmentä kertaa lopettanut. Koska ei tästä tule mitään! Olen niin ahdasmielinen urpo että mulla pitää olla laji, jossa on paksu sääntökirja, jossa määritellään tarkasti mitä pitää tehdä ja miten. Nyt kun saa tehdä mitä vaan, mullahan niitä toinen toistaan suuruudenhullumpia ideoita riittää. Kunnes yritän kouluttaa koiraa ja menetän hermoni täysin. Me ollaan töppösen kanssa ihan samanlaisia juntturoita: uuden oppiminen ei ole kivaa, on paljon kivempaa jumittaa siinä mitä jo osaa. Hassua, että vasta nyt tajusin, miten paljon nopeammin Sieni oppii. Onhan sille tosi paljon enemmän naksuteltukin ja se on "opetettu oppimaan". Mudia ei ole. Mudin vahvuus harrastuskoirana on jossain ihan muualla kuin uusien juttujen oppimisessa. Tässä on nyt useampi ilta jumpattu niinkin yksinkertaista juttua kuin kumartaminen. Mudin mielestä me varmaan edelleen tehdään tokon seiso-maahan-seiso -vaihtoja, palkka vaan tulee tosi kummallisesti... tai sitten kun sen pitäisi tuoda mulle esine ja tehdä sen kanssa itsensä ympäri kiepsahdus. Sen aivoihin mahtuu joko tuonti, tai kieppi. Ei molempia. Sitten kun minunkin pitäisi siinä samalla tehdä pyörähdys, koiralla jää sekä kieppi että tuonti ja se tollottaa silmät suurina mitäsäjustteit noudossaseistäänpaikoillaan!!
Toisekseen pelkkä ajatuskin siitä, että esityksessä myös minun tekemisiä arvioidaan ihan eri tavalla kuin muissa lajeissa, aiheuttaa jonkinlaista kiusaantunutta häpeäntunnetta. Mä olen maailman epämusikaalisin ja epätanssillisin ihminen enkä kuuna kullan valkeana esiintyisi missään sellaisessa jutussa ilman koiraa. Siksi mä olen varma, että tämä tekee koejännityksen hallinnalle ja henkiselle valmentautumiselle tosi hyvää. Jos nyt ei vedetä ranteita auki jo ennen kun on läheskään koevalmista. :D

Toissapäivänä opetin koiraa nuolaisemaan mun naamaa vihjeestä. Sehän tekee sitä hirveästi ilman vihjettä, silleen aika söpösti ja nätisti. Nyt kun Meillä Oli Treenit, intensiivisyys oli hieman eri luokkaa. Totesin tarvitsevani piilarit ennen kuin kannattaa jatkaa. Eilen oli ohjelmistossa sitten käsistä tekemäni renkaan läpi hyppääminen. Mudi ei oikein tajunnut, niin kannustin vähän. Sitten lähti. Sekä koira, että mun nenä. Totesin, että emme voi ottaa tällaistakaan temppua. Koiran selän takia en voi pitää "rengasta" kovin korkealla ja jos olen kyykyssä, saan turpaani. Seuraavaksi siirryin tassutemppuihin, ja vaihteeksi jotain onnistuikin eli vilkutus tuli nopeasti. Kumartamisen suhteen luovutin, siitä ei tosiaankaan tule mitään. Koira ei tajua, ei vaikka olen houkutellut namilla, estänyt kädellä mahan alta maahan asti vajoamisen jne. Kosketuskepillä en saa oikeaa liikerataa ja vaikka se on paljon saanut palkkaa oikeasta asennosta (kun olen ensin jotenkin vahingossa saanut sen ohjattua siihen), se ei vieläkään ole ymmärtänyt syytä. Kokeilin Sienellä. Ohjasin sen kaksi kertaa tyhjällä kädellä oikeaan asentoon, kättä siis seisovan koiran etujalkojen väliin maata kohti vieden. Koiran kumartuessa seuraamaan kättä naksautin ennen kuin takaosa ehti hievahtaakaan. Kolmannen se teki itse, ja sen jälkeen on tarjonnut sitä aina kun menin samaan paikkaan samaan asentoon. Tänään tein sitä myös toisella matolla, suorilta ei onnistunut mutta otin vauhtia alkumatolta ja siirryin toiselle, niin sitten meni. Sitten aloin jo liittää vihjettä "kum". "Kumarra" meni selvästi "maahan"-sanan kanssa vähän sekaisin, joten poistin kriittisen "ma" -tavun. Sitten olen opettanut kummallekin jalasta tehdyn "silmukan" läpi hyppäämistä. Jostain syystä varsinkin Sienestä nämä jutut on kauhean hauskoja, joten heräsi ajatus, pitäisikö senkin kanssa ruveta koiratanssimaan. Ihan kun sillä ei olisi lajeja ihan riittämiin jo! Juttu on vaan niin, että lajit joissa arvostellaan nopeutta, intensiivisyyttä jne (pk, toko), aiheuttaa mulle edelleen riittämättömyyden tunnetta Sienen kanssa. Lajit joissa sillä ei ole niin väliä ja motivaatio ja yhteistyö voi ilmetä muillakin tavoin, on mulle ihan erilaisia. Siksi rally viehättää, ja samoin uskon että koiratanssi voisi sopia meille tosi hyvin. Laji pitäisi viime kädessä valita koiran mukaan. Sieni haluaa lajin, jossa minä ihailen sitä, se on sille tosi tärkeää. Sienen esityksessä olisi tietenkin sieniä ja kori ja metsää ja ja ja...

Mutta ei suotta sanota, että koiratanssi on lajeista vaikein, ja että voittajaluokan esitys saattaa hyvin sisältää sata erilaista käskyä, jotka koiran pitää ensinnäkin osata erottaa toisistaan ja toisekseen suorittaa kaukanakin ohjaajasta, itsenäisesti, ohjaajan vastakkaisesta liikkeestä tms häiriintymättä. Jos joku on vielä sitä mieltä, että sitä nyt tekee kuka vaan, ole hyvä ja kokeile :)

maanantai 19. joulukuuta 2016

Koiran kanssa vaeltamaan

Yli viikonlopun mittaiset reissut tässä:

Patvinsuo 09/2011
Susitaival 08/2014
Yllätysreissu 06-07/2015
Syöte 11/2015
Koli 06/2016

Eikö yksin vaeltaminen pelota? No ööh, mitä siellä pitäisi pelätä? Murhaajia? Mörköjä? Eksymistä? Pimeää? Loukkaantumista? Ikinä en yksinyksin lähtisi yhtään mihinkään, olisin varmaan niin huolissani kaikesta ja vähän liian yksin, että nautinto jäisi vähiin. Koiran tai koirien kanssa tilanne on kuitenkin täysin eri, ja ilman ihmisseuraa reissussa oleminen on vaan jotain aivan huikean vapauttavaa. En mä koirien kanssa osaa oikein pelätä mitään. Pimeällä en mielelläni enää liiku, se tuntuu jotenkin ahdistavalta, mutta teltassa tai laavulla on täysin turvallinen olo. On totta, että koirista ei ole apua onnettomuustilanteessa, ihmiskaverista saattaisi olla. Toisaalta koirista on varmasti enemmän apua mielikuvitusmörköjä ja todellisia murhaajiakin vastaan, kuin mitä toisesta ihmisestä olisi. Mitä nyt kukin sitten yksin ollessaan eniten pelkää. Järki kannattaa toki pitää päässä ja ehkä miettiä joitakin asioita vähän huolellisemmin kuin jos on kaveri mukana.

Eikö koirien kanssa vaeltaminen ole kauhean hankalaa? No, on ihmisiä jotka kokee koiran omistamisen hankalaksi ja arjen järjestelyt työläiksi, ja on ihmisiä joille elämä ilman koiraa on täysin käsittämätön asia, ja koira-arki aivan normaalia elämää, ei mikään rasite. Jos koiran omistaminen tuntuu muutenkin rasitteelta, vaellus sen kanssa on varmasti ihan yhtä rasittavaa. Sen sijaan kun jo valmiiksi ajattelee elämää koirallisen näkökulmasta, ei koiran mukaan ottaminen ole sen kummempaa kuin elämä sen kanssa muutenkaan. :) Telttaa on pidettävä mukana, koska mihinkään laavulle et voi luottaa pääseväsi. Koirien tavarat vie tilaa omastakin rinkasta, eläinten juomista on tajuttuva ajatella ja joskus kannettava niillekin juomavettä, illalla taas täytyy varoa päästämästä niitä kastelemaan itseään tai tulee märkä yö teltassa - kyllähän ne täytyy monessa kohdassa ottaa huomioon ja tajuta suunnitella asioita ennakkoon, ja jos se tuntuu työläältä, sitten se on sitä. Omillani ei onneksi ole mitään alusta-arkuuksia enkä ole ikinä tajunnut edes miettiä mitään reittiä siltä kannalta, pystyykö koirani ylipäänsä tulemaan sieltä. Jos minä pääsen, kyllä nekin pääsevät. Työläämpää minulle olisi etsiä niille hoitopaikka ja tehdä kaikki järjestelyt sen tiimoilta, kuin ottaa ne vaan mukaan!



Rehellisesti voin minäkin kuvitella tilanteen, jolloin koiran mukana olo olisi suuri rasite: täysin kouluttamaton kauhea koira! Koira ei varasta ihmisen ruokia kun lasket kuppisi kannon nokkaan, koira ei syö mitään rinkassa olevaa eikä tuhoa tavaroita vaikka sen jättää hotelliaamiaisen ajaksi telttaan yksin, koira ei kisko ja hillu kuin sekopää kun yritetään kävellä tiettyä ihmisten määräämää vauhtia, koira ei säädä ja härvää kun ollaan leirissä vaan viimeistäänkin käskystä osaa hakeutua makuulle ja pysyä siellä, koira ei katoa kuin pieru saharaan jos sen vahingossa edes laskee irti. Pidän näitä itsestään selvyyksinä, mutta eipä ne taida kaikille olla :)

Tässä postauksessa joitakin vuosien varrella tehtyjä havaintoja ja vinkkejä.









Ruokaa kuluu enemmän kuin kotona. Nälkäinen koira kärttää koko ajan ihmisten eväitä, eikä se ole kenellekään kivaa. Suurin osa ruuasta kannattaa antaa illalla yötä vasten, jotta koiralla on yö aikaa sulatella, eikä sen tarvitse täydellä mahalla kävellä. Iltaruokana on nappulaa + kuivalihaa + mahdollisesti ihmisiltä jääneitä jämiä. Annan lisäksi pienen aamupalan ihmisten puurokattiloiden esipesun yhteydessä (hieman nappulaa tai kuivalihaa), ja lounastauolle varaan yleensä jotkut kuivatut saparot, kanafileet, possun korvat tms. Omat koirani syövät kotonakin extra energia -nappulaa, ja reissuun varaan sitä saman määrän kuin kotona. Tällöin kaikki muu tulee lisäenergiaksi.







Koirien kuivaliha turpoaa huomattavasti kun sitä keittää hetken. Kylmässä vedessä sille ei tapahdu oikein mitään. Lihan turpoamista kannattaa vähän testailla kotona ennen lähtöä, jotta välttyy reissussa siltä "meillä on ihan liian vähän ruokaa jäljellä" -paniikilta, joka osoittautuu turhaksi, kun lihaa malttaa turvottaa.

Mäkäräisten ja itikoiden määrää ei kannata ikinä aliarvioida. Eikä kuvitella, että kyllä niiden kanssa pärjää kun ei vaan välitä. Koiralle kaikki mahdolliset myrkyt. Bayvanticit laitetaan ajoissa eikä vasta matkan varrella tai maastossa, koska 48h varoaika vesistöjen suhteen on pitkä aika juottaa koiraa mukista, kun ei voi laskea sitä vaan ojaan. Jos teltassa on erikseen sisäteltta, kannattaa ne pakata niin, että sisäteltan saa tauoilla nopeasti pystyyn ja koirat ensimmäiseksi sinne turvaan.





Ensiapulaukku on sellainen asia, josta ei kannata tinkiä, vaikka sitä ei moneen reissuun tartteisi ollenkaan... sitten sen kerran kun tarvitsee, eikä juuri mitään olekaan mukana, ei erämaassa naurata yhtään. Punkkipihdit, kyytabletit (reilusti!), kipulääkettä, sideharsoa, kortisonivoidetta, Bepanthenia ainakin.

Ampiaiset

Mäkäräiset

Koiran rinkkoja minulla on vain yksi. Koiria on kaksi. Tähän mennessä ne ovat vuorotelleet rinkan kantamisessa, mutta tulevaisuudessa on kyllä tarkoitus hankkia toinenkin rinkka. Koiralle voi jonkun lähteen mukaan laittaa rinkkaan jopa 30% sen omasta painosta, mutta itse olen pitänyt 15kg/20kg koirilleni jotain parin kilon lastia ihan maksimina. Viikon reissun tavarat ei siis mitenkään mahdu koirien rinkkaan, vaan suuri osa tulee minulle. Toisen koiran rinkan hankkimalla saisi tilannetta vähän tasoitettua, toisaalta on ollut kauhean kivaa antaa niiden vuorotella. Olen vaihtanut rinkkaa joko niin, että toinen kantaa aina koko päivän kerrallaan, tai sitten niin, että joka tauolla tulee vaihto. Ilman rinkkaa oleva on sitten mahdollisuuksien mukaan saanut olla vapaana. Rinkka on hieman vedenpitävää kangasta, mutta mitään rankkasadetta tai uimista se ei kestä, joten tavarat tulee muistaa pakata vielä vedenpitäviin pusseihin. Erään kerran koiran nappulat pääsivät kastumaan rinkassa eikä ole kivaa, kun ne alkaa sitten homehtua...



Suomen säässä mikään ei ole varmaa, ja heinäkuussa lapissa nollakelissä paleltuamme totesin että jatkossa on aina riittävästi lämmikettä mukana, oli lähtösää millainen tahansa. Koirille tarkoittaa siis vähintäänkin solumuovimakuualustoja (normaali ihmisten alusta leikattu puoliksi, jolloin pituus on riittävä koiralle, ja näitä voi käyttää tauolla omankin takamuksen alla istuinalustana) ja kevyt-BoT-takkeja. Minun koirilla on molemmilla ihan reilusti karvaa, mutta kylmänsieto tuntuu olevan enemmän yksilö- kuin rotukysymys: omistani toisella on tosi herkästi kylmä, ja toisen en ole nähnyt ikinä palelevan, joten kylmemmässä säässä pakkaan niille vähän eri tavalla lämpimämpää takkia kanssa mukaan. Viluisalle fleecetöppöset on olleet hyvä lisä, lisäksi takin alle haalari, jolloin jalatkin ovat suojassa. Koirilleni on myös olemassa lasten kevyet makuupussit, jotka aukeavat niin, että ne saa heitettyä peitoksi. Koiran takit vievät yllättävän paljon tilaa rinkassa, ja joka kerta pakatessa joutuu punnitsemaan mielessään, voisiko ne jättää kuitenkin pois. Fakta on vaan se, että jos koiralla on kylmä, siinä teltassa ei sitten nuku kukaan muukaan, ja parin valvotun yön jälkeen ollaan murhan partaalla. Siltä pohjalta kannattaa siis varustautua, ja laittaa ne tarpeelliset takit mahtumaan johonkin.


Kylmä


Märkä koira palelee (ja kastelee kaikkien muidenkin varusteet). Koira on saatava kuivaksi ennen nukkumaan menoa, eli kesälläkään älä päästä sitä uimaan enää illalla, sateisina päivinä hyvä pyyhe on ihan ykkönen. Jotkut käyttävät koirilla sadetakkejakin, minä en omista sellaisia, vaikka joskus olen kaivannutkin. En vain tiedä mihin ihmeeseen nekin saisi mahtumaan! Lumiseen aikaan lumi taas on saatava varisemaan turkista pois teltan ulkopuolelle.


Ei, et voi tulla suoraan telttaan...


Varaudu tassujen kulumisiin, varsinkin kivikkoinen maasto tekee yhdessäkin päivässä helposti tepposet. Jos on etukäteen tiedossa kovasti kivikkoa, suosittelen tossuja.





Rinkkaa kantava koira on kytketty rinkasta, toisella on valjaat. Onni on suht samankokoiset koirat, joille käyvät samat varusteet. Toisaalta loppureissusta oma rinkka on niin keventynyt, että olen usein heittänyt koiran rinkan kokonaan sinne. Tällöin toiselle ei ole valjaita, vaan sitä joutuu taluttamaan pannasta. Jotkut koiran rinkat saa irti niissä olevista valjaista jolloin tällaista ongelmaa ei ole, minun halpis-Ezydogia ei saa. Joka tapauksessa molemmille koirille on aina mukana myös pannat. Olen todennut ketjun parhaaksi materiaaliksi: se on kevyt, se ei ala haista vaikka se kastuisi jatkuvasti, ja se on kestävä. Aiemmin käytin itse tehtyjä ohuita, kevyitä, olemattomaan tilaan pakkautuvia pistolukkopantoja, mutta ne eivät kestä yhtään vetoa ja yhden lukon pamahdettua x kertaa auki yli-innokkaan muulin nojatessa siihen, vaihdoin ketjuihin. Tarkoitus ei tietenkään ole vedättää pannalla. Aina leiriytyessämme otan kaikki valjaat pois, ja koirat ovat pannoistaan kytkettyinä, jos ne täytyy kytkettyinä pitää. Muuten minulla on mustekaloista itse tehdyt pienet jousto-osat (liika jousto on turhaa, kun eivät nämä varsinaisesti vedä) ja fleksit, sekä yksi monitoiminahkahihna varalla.


Välillä on venyteltävä antaumuksella :)

Vesipulloja ja kippoja laskiessa huomioi, että on reittejä, joiden varrella vettä ei ole ja koirallekin on laskettava kantovesi ja juomakuppi. En tarkoita, että koira ei voisi juoda ihmisen kupista, mutta jos ainoassa mukissa on kahvi, ainoassa kupissa mehukeitto ja ainoassa kattilassa puuro, minkä meinasit niistä uhrata koiralle...?








Kanssaihmiset 99,9% suhtautuu ystävällisen kiinnostuneesti, varsinkin rinkkaa kantava koira saa aina huomiota osakseen. Silti kaikissa tuvissa ja nuotiopisteissäkin koirallinen ihminen on minusta aina altavastaajana ja jos kuka tahansa (ennen tai jälkeen tullut) ei halua että koira on paikalla, kannattaa vain lähteä. Jos koiran paikalla olo on kaikille ok, varmista, että koira käyttäytyy mahdollisimman siivosti; kukaan ei jaksa kuunnella jatkuvaa räksytystä, ei halua kuolaavaa koiraa kerjäämään eväitänsä eikä jaksa hyppiä sen yli tehdessään ruokaa nuotiolla. Jos koira makaa nätisti ja rauhassa vähän syrjemmässä, ihmisten on helppo vain ihailla sitä, ja suhtautua suopeasti seuraavaankin koiralliseen vaeltajaan :)

Koirat on pidettävä kytkettyinä t. Sieni

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Menneet ja tulevat

2016

Sieni: rallysta AVOHYV, RTK2, 2x VOIHYV. Vikan sertin myötä FI MVA. Hausta 2x avoimen luokan 0-tulos.

Töppönen: rallysta VOIHYV, RTK3. FH-rotumestaruuskokeesta FH1.

Kaikki muu siis onnistui erinomaisesti ja saatiin mitä tavoiteltiin, paitsi paineistumisen takia täysin perseelleen menneet hakukokeet.

Tavoitteet? Ehkä ekaa kertaa ikinä ei tee mieli listata mitään tuloksia, mitä veren maku suussa pitäisi yrittää tavoitella. Sieni jatkaa rallya eli käy voittajaluokan kokeissa kunnes vika tulos napsahtaa, ja alkaa siinä ohessa opetella mes-liikkeitä. Se saa jatkaa myös tokoa ja jos tarpeeksi valmiilta tuntuu, mennään kokeeseen kokeilemaan. Pk-puolen osalta se tekee sitä mikä hyvältä tuntuu. Tällä hetkellä haku on edelleen sellainen huonosti rupeutunut haava mun mielessä, ja tekee mieli antaa sen olla, keskittyä peltojälkeen. Ehkäpä sitä ei koskaan oltu tarkoitettu pk-koiraksi, ja mikä pakko mun on ainakaan viedä sitä kokeeseen, kun se ei niihin itse halua.

Töppönen käy muutamassa rallykokeessa kokeilemassa mestariluokkaa ennen kuin lyön pillit pussiin lopullisesti. Luulen, että keskityn sen kanssa lajeihin, joissa ei ole muita koiria: peltojäljen rotumestiksiin osallistutaan joko uudestaan ykkös- tai rohkeasti kakkosluokkaan, ja sitten olen vähän miettinyt jos kuitenkin yrittäisi sitä koiratanssia. Ongelma on musiikin valinta, "ei tästä tule mitään" -turhauma on niin iso etten saa aikaiseksi edes yrittää etsiä jotain sopivaa.

Sitten tietenkin toivotaan terveyttä, onnellisia päiviä, huippuhetkiä niin arjessa kuin treeneissäkin, ja remmin yläpäälle edelleen jatkuvaa kehitystä ohjaajana. Toivon, että opin yhä paremmin nauttimaan matkasta ja unohtamaan määränpäähän kiirehtimisen. :)

maanantai 12. joulukuuta 2016

Kotikutoista etsintää

Minun koiristani varsin töppösen mielestä kaikki nenähommat on aivan äärimmäisen tärkeitä ja koiran hyvinvointia lisääviä. Joskus mietin, tykkääkö se niistä siksi, että se on niissä niin hyvä, vai onko se hyvä siksi, että se tykkää niistä (ja niitä on siksi tehty paljon).

Varsinaisen purkkiradan kanssahan me ei oikein päästy koskaan "valmiiksi" asti. Luovutin, koska koiran mielentila oli aivan liian sähellystä. Nyt minulla on aivan erilaisia keinoja siihenkin, ja vähän olen miettinyt josko sitä vielä yrittäisi. Ottaisin siihen ehdottomasti mukaan koiralle jonkun kohteen, maton tai häkin, missä se odottaisi välit ja lisäksi saisi halutessaan mennä itsekin tauolle. Tästä oli operantit koiraharrastajat -fb-ryhmässä juttua liittyen tilanteesta poistumiseen (=valinnan mahdollisuus, jota käsittelin vähän aiemmin omana juttunaan blogissa), ja eräs minun tuttu kirjoitti siellä, että käyttää vaikeissa tehtävissä mattoa. Alusta on lähellä ja koira saa milloin vaan siirtyä sinne "kesken kaikenkin". Tämä on heillä vähentänyt ääntelyä aivan oleellisesti.

Kotona tehtävistä hommista hajuerottelun myötä jäi kuitenkin yksi ihan helppo harjoitus. Annetaan lähtöhaju, ollaan piilotettu vastaava haju, koira saa etsiä ja ilmaista. Käytän lähtöhajuina ihan mitä tahansa, viimeeksi otin balsamiviinietikkaa, sitä ennen tiettyä shampoota, tuoremehua, jotain yrttimaustetta... ihan mitä vaan mitä kotona ei leijaile ihan valtoimenaan, jotta hajun lähde olisi selkeä. Vihjeellä "haju" koira laittaa kuonon korkeaan lasiin ja imppaa siellä olevaa hajua, joskus saatan palkata sen pari kertaa siitä, tai sitten vaan lähetän suoraan "etsi". Eri ihmisten hajuilla tehdessä tuntui, että pitäähän sen nyt haistella kunnolla, ja siksi palkkasin tosi monta kertaa sisään hengittämisestä kuono lasissa. Jonkun etikan nyt haistaa itsekin, joten koira varmaan tietää mitä se etsii jo ennen kun kuono on purkissa lainkaan. Lisäksi en tiedä, onko etikkahuurujen haistelu kauhean kivaa, niin en vaadi mitään kovin pitkiä hönkäilyjä. Jotta homma ei mene ihan hirveäksi ryntäilyksi, etsimään saa kuitenkin ampaista vasta luvalla. "Etsi!"

Löytö on ollut pienessä avarassa kipossa tai samanlaisessa juomalasissa kuin lähtöhajukin. Pönellä on suuri tarve päästä tökkäämään kuono sinne ennen ilmaisua, joka sillä on maahan meno. On ollut hauskaa tehdä sellaisia piiloja, joihin ei pääse käsiksi, esimerkiksi lipaston raollaan olevassa laatikossa tai sen verran korkealla, ettei koira yllä.

Rehellisesti en ole aivan varma, ymmärtääkö koira lähtöhajun merkityksen, vai etsiikö se vaan jotain "erilaista". Jos siis laittaisin tarjolle etikan lisäksi niitä mausteita, shampoota ja muita mitkä joskus on olleet kuumia ja mitä meillä ei missään piiloissa normaalisti ole, ilmaisisiko se ne yhtä sujuvasti kaikki. Luultavasti! Tämähän olisi tietysti helppo kokeillakin. Hajuerotteluradalla ongelma oli juuri se, että erottelu näytti välillä sujuvan tosi hyvin ja välillä koiran toimissa ei ollut mitään järkeä, vaan se ilmaisi ihan mitä sattuu. Niin tai näin, koira on kauhean onnellinen ja ihan muutama etsintäkin tuottaa sille hyvän mielen ja hieman tekemisentarpeen tyydytystä.

lauantai 10. joulukuuta 2016

Rallykokeessa

Ilmoitin Sienen sitten kuitenkin kaverin yllyttämänä äkkilähdöllä rally-tokokokeeseen. Koe oli tosi vajaa, ja lopulta meitä oli voittajassakin vain viisi. Tein päätöksen keskiviikkona, koe oli tänään. Peruutusta ja oikean puolen seuraamispaikkaa vadilla, ja matalammalla korokkeella, ja ilman mitään koroketta, on hinkattu kovasti. Rataa ja kokeenomaisuuksia ei lainkaan. Viimeisinä päivinä en tehnyt enää mitään sen kummempaa, turha silloin on enää palkattomia kokonaisuuksia alkaa ahertaa. Oli tarkoitus vain mennä kokeilemaan. :)

Ohjaaja oli jotenkin ihan kuutamolla jo kotoa lähtiessä: unohdin ekaa kertaa ikinä koiran palkat ja omat eväät jääkaappiin. Paperit ja oikea koira onneksi oli mukana niin ei muuta kuin ylimääräinen huoltoasemakeikka matkalle. Jotenkin en saanut skarpattua myöhemminkään, vaan koko koetta väritti omalta osaltani sellainen täydellinen kuutamolla olo. Radalla oli pujottelu edestakaisin ja spiraali oikealle melkein peräkkäin, ja hirveästi kylttejä siinä ympärillä, joten piti kauhean tarkkaan miettiä mistä välistä menee milloinkin (rallyssä minkä tahansa asian kiertäminen väärältä puolelta on iso virhe). Tällä pätkällä oli liikaa pyörimistä ja liian vähän pysähtymisiä, ja rataantutustumisessa tuntui että päässä pyörii jo. Alkoi jännittää.


kuvasta poiketen nro 6 pujottelu oli oikeasti pujottelu edestakaisin, kuvasta puuttuu myös yksi tötsän merkki


Halliin koira tuli ihan karmit kaulassa ja oli lentoon lähdössä. Hain sen suoraan rataantutustumisen jälkeen, oltiin nro 3. Siinä se on kyllä aivan ihana, että vieras paikka ja vieraat koirat ei sitä häiritse lainkaan ja sen voi tempaista suoraan sisään vaan. Lisäksi olen varma, että päätös olla treenaamatta juurikaan muiden kanssa on hyvä asia, nytkin koira tuntui tosi luottavaiselta ympäristön suhteen. Siihen sitten loppui minun suunnitelma, halli oli ahdas ja hiljainen ja olen pettynyt kehään menoa edeltävään toimintaani. Koira heitti volttia ja pidätti hengitystä ruvetakseen haukkumaan. Minä olin kauhuissani, että älä, nyt pitää olla hiljaa ja nätisti. Laitoin sen makaamaan, seisoin vieressä ja syöttelin harvakseltaan. Sitten vaan imutin sen kehän laidalle, oli niin ahdasta että vein sen namilla ettei se mene moikkaamaan lähellä ollutta koiraa. En kehdannut hyppyyttää, haukuttaa, edes kannustaa normaalilla äänellä. Kehässä remmin irroitusta odotellessa se piti kivaa kontaktia ja tuntui ihan hyvältä. Minua ahdisti ja ääni ei meinannut kulkea, ja pihisin sille "sivu" ihan tosi kummallisesti.

Se lähti kuitenkin ihan ok. Eka seisominen tuli yllärinä ja toistin käskyn ja livautin jonkun käsimerkinkin ettei kierry perään. Sieni teki kummallisia virheitä: istu-täyskäännös vasempaan-istu -kyltillä se loikkasi mun pysähtyessä metrin mun eteen ja sivu-käskyllä sitten peruutti (!) äkkiä takaisin sivulle. Mietin tässä pitkään pitäisikö uusia, mutta koiran rintamasuunta ei ollut väärä, eikä se ehtinyt istua mihinkään, koko koira vaan oli metrin väärässä paikassa kokonaan. En uusinut, onneksi, ei tullut virhettä siitä. Tuomari ei ehkä takaa nähnyt kovin hyvin, kyllä se musta oli ihan selkeä virhe. Pujottelussa ehti olla vähän haahuamista ja jouduin huolehtimaan koirasta sen sijaan että se huolehtii minusta, ja kun sitten kannustin koiraa, se reagoi siihen pelkän olettamani hienoisen skarppaamisen sijaan suorastaan pompottamalla seuruussa (wtf?!), ja siinä spiraalissa tuli sitten tosi epäsieninen virhe: kehuin sitä siinä kun meni hyvin, niin se hyppäsi ilmaan ja kääntyi siellä täysin poikittain ja oli taas jossain missä ei pitäisi olla, tästä sitten otettiin se -10 TVÄ (rintamasuunta). 270 vasemmalle koira tuijotteli eteensä toimihenkilöä ja oli vähän hajamielinen, silti hyvä käännös meille. I-s-m -kylttiä en ole tainnut ikinä muistaa edes harjoitella, seisomaan jo pomppasi aika korkeasti ja laskeutui vinoon, maahan mennessä vinoutui vielä vähän lisää. Molemmat vasempaan oli siisti ja oikean puolen seuruu ylipäänsä ihan hyvän tuntuista, ei siis pelottanut koko ajan että kohta se lipeää vasemmalle. Eteentulo jees ja oikealta oikealle istumaan tulo ihan superhieno treeneihin nähden (sotkenut takaa vasemmalle menoon). Liikkeestä maahan -kyltillä epäilytti vain mukaan lähtö, en ole tainnut harjoitella niitä oikealla ollenkaan, mutta hyvin meni, samoin loppu. Maalissa se taas oli enemmän ilmassa kuin jaloillaan. Käytösruutuun mentiin vähän ilman mitään käskyjä ja siellä tuplakäsky maahan menoon, kun oli ajatuksissaan. Asento oli siis sivulla maaten ja siinä sitä kerittiin ihmetellä parina ollutta ranskanbulldoggia joka innoissaan korisi menemään, välillä piti tosi hyvää kontaktia ja välillä haisteli maata, mistä oletettavasti PY -1. Tätäkin vissiin niinkun joskus kannattaisi treenata! Koin vaikeaksi kun en oikein tiennyt kuinka paljon mä sitä kehuisin, mihin katsoisin jne. Aika tuli täyteen kun pari oli eteentulokyltillä ihan meidän kohdalla, niin en viitsinyt ruveta vapauttamaan, vaan makuutin siihen saakka, että alkoivat lähestyä maalia. Sitten vapautin, kumarruin vähän taputtelemaan koiraa ja nousin ja otin askeleen lähteäkseni, kunnes muistin että ei hemmetti, ei saa mennä ennen kuin toinen on kytketty! Nostin katseeni ja pariahan oltiin vasta kytkemässä, joten astuin askeleen takaisin ja kommentoin ääneen että eipäs mennäkään vielä. Huh, onneksi en kerinnyt poistua pitemmälle, olisi tullut hylätty koko hommasta. Nämä on just niitä juttuja, mitä treeneissä tulee aivan liian harvoin tehtyä, koska "ei tarvitse, muistan kyllä kokeessa". Ylipäänsä ratarutiinia ja kokeenomaisia alkuja, siirtymiä, käytösruutuja ja pois siirtymiä tarvitaan nyt ohjelmistoon. Kehästä ulos mennessä se myös tasan tarkkaan tiesi että nyt on palkan aika, ja kiskoi kuin hinaaja. En ollut näyttänyt sille palkkaa niin ei se tiennyt mihin ollaan menossa, mutta kiskoi sitten vähän joka suuntaan. Tähänkin saatava nyt joku rutiini ennen kuin ongelma leviää radalle, ja olisi myös ihan kauhean kiva jos löytäisi möllit, missä voisi palkata sen kesken radan.

En tiedä pitäisikö olla tyytyväinen vai ei. Pisteitä jäi siis 85p jolla toinen VOIHYV, mutta se mielentila oli kyllä kaikkea muuta kuin tasainen ja tavoiteltu.. kauhean kiva, että koiraa ei mun jännitys/sekoilu haitannut niin että se olisi yhtään ahdistunut, enemmänkin se oli sellaista ettei se vaan oikein keskittynyt, vaan oli silleen "mitäs tuolla on" -tyylillä lähdössä joka suuntaan. Mikä on kyllä sekin tosi epätyypillistä sille. Ja oli ne loikat kesken kokeen myös jotain mitä ei ole ennen nähty, ja ahdistustaustalla pitänee kuitenkin olla iloinen että osa kokeesta meni näinkin kovaa ja korkealta? :D Olisihan se saanut 95p jos en olisi kehunut ihan niin tunteella eikä se olisi hypännyt siitä kesken spiraalin... toisaalta jotenkin kaikkinensa tämä virepuoli alkaa muistuttaa pelottavasti sitä mitä töppösen kanssa on, ja kammottaa ajatuskin että Sieni alkaa samanlaiseksi!

Omalta osaltani en ole tyytyväinen taaskaan aloitukseen, halliin ja kehään menoon ja koiran valmisteluun omaan vuoroon. Se kaikki vähän niinkuin vain tapahtui ilman että tein mitään tietoisia juttuja. Halliin tultiin ihan riemusta ratkeamaisillaan, mutta odotellessa kerkesi tasaantua ja herätys ennen omaa vuoroa oli olematon. Miksi en opi? Ahtaissa, hiljaisissa halleissa koirien ja ihmisten keskellä ei vaan muka kehtaa lämpätä niin kuin normaalisti tekisin. Ja ajatella jos kehässä olevakin häiriintyy ja kaikki katsoo! Parempi kun ei siis juuri kuiskausta kovempaa sano mitään. Tämä on ensi kokeen ainoa tavoite, kunnollinen treenien kaltainen kehään meno. Valitsen vielä vähän tilavamman koepaikan niin eipähän tarvitse ihan kehän reunalla riehua. Ja sitten teen etukäteen tarkan suunnitelman missä ja miten koira odottaa ja miten otan sen sieltä. Mattoa tai häkkiä kannattaisi hyödyntää odotteluun, tai jättää se käy siihen -makuulle niin että poistun itse. Ei vaan kehtaa, ellei joku pidä kiinni, tai saa koiraa sidottua johonkin rakenteeseen. Mun seisominen vieressä ei tee hyvää sen vireelle, se rauhoittuu liikaa. Jos olen kauempana, se odottaa ihan eri mielentilassa.

Mutta oli se hei kuitenkin mun koirien paras voittajaluokan virallinen tulos koskaan! :) Jos näistä jompi kumpi, niin kyllä se on Sieni, joka tästä lajista voi valioitua. Ruvettava vissiin messin uusia juttuja sille pikku hiljaa opettamaan...

torstai 8. joulukuuta 2016

Valinnan mahdollisuus

Tästä aivan erinomainen, ajatuksia herättävä blogikirjoitus: Pohdinnassa koiralähtöisyys kouluttamisessa. Erityisesti jäin jumiin toiseksi viimeiseen kappaleeseen, jossa puhutaan koiran valinnan mahdollisuudesta treeneissä.

Minähän kokeilin. Aloitin kohteilla: tasapainotyyny, nurin päin oleva pesuvati ja takajalkakoroke (litteä hyllylevy). Sieni otti selvästi keskimmäisen joka oli suoraan minun edessä: ensin se oli tyyny, sitten siirrettyäni kamoja vati. Takajalkatargettia se ei ottanut vaikka laitoin sen keskelle, vaan valitsi sitten tyynyn. Yllättävää, sitä ei ole tehty ikuisuuteen. Yrittikö se sanoa, että kaipaa vaihtelua? Hyvin se muisti, että tyynylle laitetaan takajalat, vadille taas etujalat. Pöne sinkoili tyynyn ja vadin välillä, painottaen huomattavasti enemmän vatiin. Siihen se tarjosi pelkkiä takajalkoja tai yritti mahtua kokonaan vadin päälle.

Sitten otin noutokapulat: tunnari, 650g pk-kapula ja pieni metallikapula (jota kumpikaan ei ole nähnyt ainakaan vuoteen, miten se löytyikin kaapista nyt!). Kumpikin valitsi ensin tunnarin. Useaan kertaan. Kun otin sen vaihtoehdoista pois, pöne tarjosi metallia, Sieni puista kapulaa. Tässä oli kyllä iso riski, että ne mielsi sen vain arkisen anna-käskyn kertaukseksi. Olen kummallekin opettanut noudon alkeita ja erilaisia materiaaleja pentuna juuri niin, että minulla on läjä kaikenmaailman tavaroita lattialla, itse istun vieressä naksun ja namikipon kanssa ja koiran pitää nostaa kaikki tavarat yksi kerrallaan mulle. Treenin päätteeksi tyhjä kuppi ja naksutin jäi lattialle, ja mennessäni päästämään pöneä portin takaa Sieni toi mulle selän takaa vielä jotain: sen naksuttimen. Tämä entisestään viittaa siihen, että se piti tätä vain nostotreeninä. :)

Kentillä tätä näkee aika paljon. Agilityssä on erittäin yleistä, että koira ei missään tapauksessa saa itsenäisesti (=ilman lupaa) suorittaa yhtäkään estettä. Tokon puolella taas kentällä saattaa olla valmiiksi laitettu vaikka ruutu, ja koira hilppaista suoraan sinne. Ohjaaja sitten kutsuu sitä pois ja höpöttää, että ei me nyt tehdä ruutua, oli tarkoitus aloittaa jäävillä. Koiran perään saatetaan karjaista rumastikin, että mihin kuvittelet meneväsi, nyt heti pois sieltä. Koiran omia valintoja ja toiveita pidetään "tuhmuutena", jolle semihyväntahtoisesti naureskellaan, että heh heh, se on niin hulluna tohon ruutuun, mutta sen pitää tehdä sitä mitä minä haluan ja luopua ruudusta ja blaa blaa. Tai mihin itse olen syyllistynyt koko syksyn: peltojäljen paalulle mennessä ei saa vielä itsekseen jäljestää, vaan tullaan nenä ylhäällä ja aloitetaan jälki vasta käskystä. Koska muutenhan se saattaa jäljestää jotain muuta ja sitten jälki-käskyllä vaihtaa ja se on kamalaa, ehdottomasti nou-nou! (No shit hei, hitonko väliä, jos homma toimii? Koiramaailma on täynnä tällaisia suurina totuuksina esitettyjä neuvoja joissa ei varmaan sitten kuitenkaan ole pohjimmiltaan mitään järkeä. Niitä kun vaan tarpeeksi toistellaan, kaikki alkaa uskoa niihin ja niin se sitten vaan on.)

Suunnitelma on hyvästä ja itsekin olen kannustanut kaikkia kurssilaisiani ym aina tekemään mahdollisimman tarkan suunnitelman etukäteen. Ja myös pitäytymään siinä, se kuuluisa "jos vielä yksi yritys" on niin usein ollut huono idea. Mutta suunnitelmahan on täyttä mielivaltaa, minun päätös siitä mitä minä haluan treenata!

Yllä olevasta linkistä löytyy linkki toiseen blogiin, jossa linkki tutkimukseen, joka vapaasti suomentaen ja lyhentäen meni jotakuinkin näin: vihreä on kuuma kohde, punainen kylmä, erottelu sujuu 100%. Kuumasta aina palkka, kylmästä ei tapahdu mitään, ei edes negatiivista rankkua (kuuman kohteen poistoa). Lintujen piti ensin valita kahdesta avaimesta: ykkönen avaa tilanteen, jossa tarjolla neljä kohdetta, joista vain yksi vihreä (kuuma) ja kolme punaista (kylmää). Kakkonen avaa tilanteen, jossa kolme vihreää (kuumaa) ja vain yksi punainen (kylmä). Tämä on niin sanottu vapaan valinnan tilanne, jossa on useita oikeita ja lintu voi itse valita niistä minkä tahansa. Noin 70% kerroista lintu valitsi tämän mieluummin kuin ns. pakotetun valinnan tilanteen, jossa oli kolmen kylmän joukossa vain yksi kuuma, joka oli pakko valita palkkion saadakseen. Koska vahvisteiden määrä oli kummassakin tilanteessa sama, tämä todistaa sen, että valinnan mahdollisuus on itsessään palkitsevaa ja siksi linnut suosivat tätä tilannetta.

Äärimmäisen kiehtovaa!

Koira on kuitenkin aika kaukana puluista, ja yhtään tarkemmin mietittynä eihän sen elämässä ole mitään täydellisen vapaita valintoja. Se on syntynyt ihmisen kotiin ihmisen tekemään pentulaatikkoon ihmisen päättämästä yhdistelmästä, sitä on pidetty kädessä kymmeniä tunteja ennen kuin sen silmätkään ovat auenneet, ihminen päättää mitä ja milloin se syö, missä ja milloin se ulkoilee, ainiin ja onhan se narussa aina ne ulkoilut, ja niin edelleen. Aikuisena sen voi sitten metsässä päästää irti ja sanoa sille "vapaa", ja istua kannon nokkaan miettimään miksei se lähde mihinkään. Jonkun muun rotuiset koirat varmasti lähtisikin teillensä, mutta paimen istuu ja katsoo takaisin. Mihin se muka haluaisi mennä? Eräänkin kerran olen miettinyt, että valtava uskollisuus on oikeasti lähinnä vain surullista. Viitaten nyt enemmän johonkin oikeisiin eläinsuojelutapauksiin. Koiraakin saa kohdella tosi huonosti, jättää ruokkimatta, pahoinpidellä mömmöissä ollessaan ja silti se ei ikinä lähde pois. Ehkä se ei osaa ajatella sellaista valintaa?

Tavoitteellinen lajiharjoittelu on äärimmäisen kurinalaista. Liikkeet ja tehtävät on todella tarkasti määritelty, joissain lajeissa myös ohjaajan toimintaa arvostellaan, tai teknisen osaamisen lisäksi koirakon yleistä olemusta ja tekemisen näyttävyyttä. "Meidän pitää harjoitella jääviä", kuuluu tosi usein. Jos koira osaa ruudun, mutta jäävissä on ongelmia, niinhän se vaan on, jos kokeet on mielessä. Vaikka se koira kuinka selvästi valitsisi itse mieluummin sen ruudun. Minäminäminä. Eihän tässä ajatella lainkaan sitä mitä koira haluaa, vaan sitä mitä minä haluan. Tai mikä minusta on tarpeellista, ehkä minustakin olisi kivempaa treenata ruutua, mutta meidän täytyy saada jäävät liikkeet edistymään. Motivoitunut koira toki tekee ihan mielellään myös niitä jääviä, ja iloitsee saadessaan palkkaa, siksi kukaan ei varmaan koskaan ole järin tullut ajatelleeksikaan koko asiaa.

Tälle tielle kun lähtee, lopulta pää meinaa räjähtää. Koko koiran pito on eettisesti erittäin arveluttavaa. Omakin olemassaolo on. Parastahan olisi, että kaikki maapallon ihmiset vaan räjäyttäisivät itsensä, loppuisipahan nälänhätä, sodat, sairaudet ja kaikki muu paska ja maapallo pelastuisi. Todellisuudessa maailma ei ole mustavalkoinen, ja marttyyriasenne on äärimmäisen rasittava. Harmaan sävyissäkin on aika paljon skaalaa, ja tässä on nyt aihe jota mun täytyy pureskella enemmänkin. Elmon ja Jaimen blogissa oli esitetty vaihtoehtona antaa koiran valita lelu jota tänään käytetään, ja jotain sellaista on varmasti helppo ottaakin ohjelmistoon. Tai antaa valita jollain konkreettisilla jutuilla, niillä agiesteillä, kohteilla, ruudulla, hypyllä jne. Sen sijaan en äkkiä keksi, miten osaisin kysyä koiriltani, haluaako ne mieluummin treenata seuraamista vai jääviä.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Kouvolassa

Eilen tehtiin taas jo perinteeksi muodostunut Kouvolan keikka. Siellä koulutetaan koiria koko päivä, käydään välillä pikaisesti lounaalla ja illalla vähän pitemmän kaavan mukaan uudestaan syömässä tai ainakin kahvittelemassa, jonka aikana sosiaaliset koirat saa juosta aidatulla pihalla. Epäsosiaali odottaa autossa. Eilen alkoi pakkanen kiristyä, joten pihapainit ei olleet kovin pitkät.

Sienen tärkeimmät aiheet oli peruutus ja oikean puolen seuraaminen (vatitreeni). Näitä halusin saada eteenpäin. Lisäksi hyödynsin vieraamman paikan ja tein pihalla yhden setin ruutua, ja sisällä yhden otoksen tunnaria. Mudin aiheena oli puolenvaihto edestä + eteentulo + saksalaiset täyskäännökset, olin havainnut, että sotkee niitä toisiinsa. Ongelma selvisi kyllä jo viikolla kotona, kun kokeilin kunnon käsiohjauksella. Ei sotkenut enää. Rallyssa saa käyttää käsiapuja, mutta kyllä nekin pitäisi kouluttaa koiralle ja pitää selkeinä ja erilaisina, tai muuten käy juuri näin. Olin muutamassa treenissä ehtinyt jo syyttää koiraa, että sun pitää kuunnella eikä vain säätää, mutta kysehän oli täysin minun virheestä. Epäselvä ohjaus. Lisäksi pönellä oli ohjelmistossa myös peruutusta poispäin ja oikealla sivulla, sekä rallyn ratakokeilu, eli päättymätön ympyrärata jossa ei ole maalia.

Sieni aloitti peruutuksella. Kotona poispäin peruutus sujuu hyvin jo ainakin 3-4 koiran mittaa, se on suora ja reipas. Olin tiedostanut, että muualla sitä ei ole juuri tehty, ja että kotona meillä on aika ahdas kohta missä sitä mahtuu treenaamaan. Avarassa treenitilassa peruutus olikin tosi paljon vaikeampaa ja palattiin etäisyydessä jonkun verran taaksepäin. Tätä pitää nyt yleistää muualle ja nimenomaan avarampiin tiloihin, missä seinästä ja huonekaluista ei saa tukea.

Rallyn voittajaluokassa on kuitenkin vain peruutus ohjaajan vasemmalla sivulla, poispäin tarvitaan vasta mestarissa. Siksi keskityttiin enemmän sivulla peruutukseen. Oikealla sivulla peruutus on myös mestarissa, sitä tehtiin lyhyt setti vain kokeiluna. Vasemmalla sivulla peruutuksessa kriteerinä oli suoruus, eli alustalle päätyminen. Käännettiin alusta pituussuuntaan, jolloin siitä tuli juuri n. koiran levyinen, eli pienikin vinous aiheutti ohi menemisen. Avustaja naksautti kun koira päätyi alustalle. Tämä näytti aika kivalta, mutta tarvitsee vielä vahvistusta ja sitten liittämisen muiden temppujen yhteyteen.

Oikean puolen vatitreenissä liitettiin vihjettä (päädyin samaan kuin oikean puolen seuraamisivhje, mietin kyllä, olisiko kääntymiselle hyvä olla eri sana), madallettiin alusta isoksi pyöreäksi purkin kanneksi jolloin etutassujen paikalla pitäminen alkoi hajota ja koko liike muuttui erilaiseksi - todettiin, että etutassujen alustalla pitäminen täytyy pitää kriteerinä. Nyt on tehtävä ensin vähän isompi hiirimatto tms alustaksi ja sitten treenattava etutassujen alustalla pysyminen. Kokeilin myös sellaista, että pyörittiin kierros alustalla, seurattiin metri toiselle alustalle ja pyörittiin siinä, toimi. Lisäksi edestä oikealle sivulle siirtymä alustan avulla, se toimi tosi hyvin!

Ruutua pihalla, aloitin ehkä jostain 10m kohdilta ja ekan toiston ongelma palasi. Pyysin koiraa ensin katsomaan "missä ruutu", jolla se kyllä katselee vähän kaikkialle, mutta ei ruutuun. "Ruutu-vihjeellä lähti haahuilemaan ja haistelemaan, kutsuin pois, toisellakin toistolla teki aika huonon päätyen kuitenkin vasemmasta sivusta sisälle, siitä kehuin, nyt kolmannella meni ihan hyvin, joskin hitaasti, ruutuun. Siitä palkka ja sitten lisättiin etäisyys muutamalla harppauksella varmaan liki sinne 23 metriin, teki silti suoria, vauhdikkaita ja hyviä ruutuun menoja. Appari palkkasi. Koira ei reagoi odota-käskyyn kauhean terävästi, sitä pitää treenata erikseen. Nyt se valui usealla toistolla takanauhan päälle ja jopa ulos asti, näissä appari palkkasi ruudun keskelle. Tämä on vähän tällainen ikuisuusprojekti, vähän aikaa sitten tuppasi jäämään vähän turhan eteen, ja nyt se menee vähän turhan taakse. Ehkäpä pitäisi tehdä vähän taas palkan vientiä, jolloin sen saa täsmälleen mihin haluaa (ruudun keskelle tai hieman taaemmas). Tähän ekan toiston "ai mikä ruutu, neverheard" -ongelmaan ratkaisuksi opettaa oikeasti katsomaan ruutuun. En vaan oikein tiedä miten sitä lähtisi opettamaan, muuten kuin laittamalla sinne jonkun valmiin palkan houkuttimeksi?

Tunnarissa vieraan hajuiset väärät (7kpl?), iso ympyrä. Oman appari toi mulle ja muuten kokeenomainen alku, paitsi en vieläkään kääntynyt. Mun koira ei osaa pysyä paikallaan jos itse käännyn sen vieressä. Palkka nostosta, luovutustakaan ei edellleenkään ole. Nyt oli tosi reipas ja aloitti haistelun järkässä klo kuudesta edeten myötäpäivään, ja otti oman kello kahdestatoista heti, jättäen loput väärät tarkistamatta.

Pönen erotteluhommat meni hyvin, kun tosiaan tiedostan itse käsimerkkini ja käytän niitä selkeästi. Takaakierron saksalaisiin voisi opettaa pelkälle sanalliselle vihjeelle, nyt siinä on käsimerkki lähinnä itseni takia, koira ei tunnu sitä paljoa kaipaavan.

Peruutus taas ei sujunut lainkaan. Olen kotona peruututtanut sitä petiinsä, se tajusi jutun juonen vahingossa, vaikka mitään takajalkatargettia sille ei ole opetettu. Sienen targetti ei toiminut ja mistään ei tullut oikein mitään. Luovutin.

Rallyn ratatreenissä tehtiin sille rata, jossa oli aika vaikeat kyltit, puolenvaihtoja, eteentuloja, merkki, i-s-m oikealla, valkovuokko jne. Kylttejä oli neliön sivuilla aina vain kolme, eli nurkissa käännökset ja keskellä joku muu tehtävä. Yhteensä eri kylttejä oli siis 18 ja sitten molemmat oikeaan -käännöksellä rata alkoi uudestaan. Ongelmat tuli hyvin esiin. Koira osaa laskea, ja joskus n. 10 kyltin jälkeen sen hengitys kiihtyy ja se alkaa olla sitä mieltä, että nyt olisi korkea aika tulla sen palkan jo. Tekeminen menee huolimattomaksi ja se mokaili jotain ihan helppoja juttuja, tyyliin käännöksen i-90 vasempaan-i (koira oikealla), eteentulon oikealta oikealle paluun ja takaa puolenvaihdon, samoin edestä puolenvaihto piti uusia useaan kertaan. Merkkiä ei meinannut löytyä ja sieltä paluu oikealle seuruuseen oli vaikeaa. Pitäisi varmaan opettaa se laskemaan kahteenkymmeneenviiteen ja treenata sellaista rataa, alkuun ihan helpoilla kylteillä. Kokeilin nytkin helpottaa niin, että jätin kaikki muut kyltit tekemättä, paitsi puolenvaihdot, ja käännökset oli vain tavallisia 90 käännöksiä että pysyin radalla.

Lopuksi tehtiin sille merkin erottelua kylttitelineistä. Tässä ei ollut oikein mitään järkeä, treeni oli liian vaikea ja onnistumisprosentti surkea. Olisi pitänyt vahvistaa ensin pelkkää merkkiä ja sitten aloittaa tosi maltillisella etäisyydellä kylttitelineen kanssa. Nyt iskettiin ne noin metrin päähän toisistaan, merkki ja 1-2 telinettä. Koira on kyllä äärimmäisen sinnikäs ja jos se päätti että teline on merkki, se saattoi mennä sinne kymmeniä kertoja aina yhtä sinnikkäästi, vaikka palkkaa ei vääristä tullut ja käytettiin myös neg.rankkua (merkki pois tarjolta). Siinä me sitten tuijotettiin toisiamme ja naurettiin ääneen ja mietittiin että onko se saakelin tyhmä vai erittäin sitkeä vai mitä, ja eräs se vain kiersi telineitä. :D No ainakin juoksutettiin se liki tainnoksiin, en tiedä oppiko se tästä mitään ja paska treenihän se oli, mutta väsytetty mudi on aina kiva mudi!


Pönen pallit

Pönen elämässä on nyt suuria muutoksia. Se on aina suhtautunut narttuihin jotenkin sairaalloisesti. Sillä ei ole lenkkikavereita, koska urosten kanssa se ei tule toimeen ja narttuja se vaan raiskaa. Ei usko minua, ei nartun omistajaa eikä narttua itseään, tai saattaa hetkeksi lopettaa kunnes aloittaa taas uudestaan, ja jatkaa vaan kunnes ilmiriita on käsillä. Narttu kun tarpeeksi pontevasti sanoo, niin tämä siis murahtaa takaisin, että älä sä mulle kuule ala, ja sitten ollaankin helposti jo tappelussa. Minä olen antanut sille kovaa kyytiä, samoin joskus jonkun nartun omistaja. Kaikkea se "väistää" vain palatakseen jatkamaan, ja luulen, että se pitäisi piestä hengettömäksi ennen kuin vaikutus olisi pysyvä. Sellaiseen ei tietenkään ruveta, ja kimppalenkit muutenkin onkin tosi kivoja ja rentoja tapahtumia kun yksi joutuu kurittamaan koiraansa koko ajan. Eh, mieluummin jätetään täysin väliin. Eihän se silleen edes seuraa kaipaa, on sillä Sieni jonka kanssa se saa tehdä koirajuttuja, eikä se vieraiden kanssa mitään leiki, eikä aikuisen uroksen minusta tarvitsekaan. Olisi silti kiva, jos se voisi tehdä kimppalenkillä omia juttujaan niin kuin se tekee Sienen kanssa lenkilläkin, koska minusta olisi kiva lenkkeillä enemmän muiden kanssa. No, kun ei, niin ei.

Naapuruston juoksuiset nartut on aina hyvin selvästi näkyneet meidänkin arjessa. No, niin kai monen uroksen, eikä siinäkään nyt niin mitään. Mudinartut on kaikkein pahinta, se tuntee rotutoverinsa kaukaa, eikä tosiaan tartte olla juoksuja tulossa tai menossa niin se sekoaa niistä täysin, ja tämä taas ei minusta ole enää mitenkään normaalia uroksen käytöstä. En koskaan esim. mennyt sen kanssa rotumestaruustokoon, syystä että jos kehässä olisi saman rotuinen narttu, omani ei tekisi mitään muuta kuin vinkuisi sen perään. Ja kyllä, voitte uskoa, että sille on sanottu rumastikin, jolloin se lopettaa sekunniksi, laittaa korvat luimuun, vinkuu ja aloittaa ahdistelun uudelleen. Ihan kuin se olisi jonkinlainen pakko-oire. Itsehillintä nyt ei muutenkaan ole tämän paras puoli...

Tänä syksynä ongelma on räjähtänyt käsiin. Se ei pysty keskittymään rallyssa omaan rataansa, jos käytösruudussa parin metrin päässä on narttu. Se vaan vinkuu. Viime viikkoina jossain naapurissa on ollut ne juoksut, ja herra kiljuu ulos lähtiessä kun on niin kiire, kotiin tultua hyökkää raiskaamaan Sientä ja kun se estetään (ei auta kuin portti, se jatkaa heti kun silmä välttää, ja Sieni inhoaa sekä raiskaamista että kieltämistä, joten jatkuvan kieltämisen sijaan ne on eristettävä portilla), se ottaa jonkun lelun ja vetelee sitä. Kun lelutkin kerätään pois ja koiran esim. käskee petiinsä, se makaa siellä ja tärisee ja vinkuu. Se käy niin hirveillä kierroksilla, että se räyhää ulkona kaikelle ja kaikille.
Mietin kastraatiota jo vuosia sitten, mutta pelkään että perusepävarma, terävä, epäsosiaalinen koira menee vaan huonommaksi ja sitten se on kyllä aivan hirveä. Mutta ei tämä voi näinkään jatkua, paitsi että tässä talossa kaikki muut on läpeensä kyllästyneitä, sillähän on ihan hirveä stressi itselläänkin. :( 

Maanantaina se sitten sai Tardak-antitestosteronipistoksen. Mikäli ongelmakäytös vähenee ja koira pysyy muuten edes jotenkin järjissään eikä ala pelkäämään kaikkea, pallit lähtee vielä tämän vuoden puolella. Ilmeisesti osalla tuo pistos on toiminut hyvin, osalla sillä ei ole ollut mitään vaikutusta, mutta oikea kastraatio on sitten saattanut auttaa tai olla auttamatta. Hormonitoiminnan muutos saattaa vaikuttaa "miten vaan", ja luonne voi joko muuttua tai olla muuttumatta. Tosin jo näin vanhalla uroksella moni asia saattaa olla ihan opittua, ja koira esim. jatkaa narttujen perään vouhotusta silkasta tottumuksesta, vaikkei se enää "haluaisikaan".

Vaikutus on meillä ollut aika lailla nolla... koira rauhoittui heti maanantaina, mikä ei voi johtua piikistä, sen vaikutuksen alkamiseen piti mennä vähintään pari päivää. Palautin ne kotona yhteen silloin ja siitä lähtien se on ollut ihan ok. Keskiviikkona treenien jälkeen otin ne kentällä autosta lähteäkseni lenkille, ja normaali innostus kääntyi siihen, että mudilla paloi pinna ja se runttasi Sienen tosi rumasti ja raivokkaasti ihan katolleen hankeen. Jotain tällaista mä juuri pelkäsin, että kiihkeästä ja ärhäkästä koirasta tulee vielä kauheampi. Tämä oli kuitenkin yksittäistapaus ja varmaan ihan sattumaa kuitenkin, koska ei ole toistunut, eikä se ole mitenkään pinna normaalia kireämmällä muuten. Perjantaina oltiin lagottoklubin hallivuorolla kuokkimassa, koska se oli juuri sopiva tilaisuus: halli täynnä ventovieraita koiria. Mudi ei murissut kellekään, yleensähän se sekä murraa että vinkuu riippuen vähän asetelmista. Nyt se vain vinkui. Pari kertaa kunnolla lelua saatuaan pystyi keskittymään omiin hommiinsa ihan ok, mutta heti kun laitoin sen tauolle käy siihen -makoilemaan, kitinä alkoi taas...

Vaihtoehtoja on nyt varmaan kolme:

1. antaa olla, toivoa että naapureissa ei kauheasti juosta jotta kotona säilyy joku rauha, lopettaa tavoitteellinen harrastaminen ja treenata vain keskenään ilman muita koiria. Rally-tokovaliota siitä tuskin ikinä tulee, RTK4 voisi saada niillä paskoilla 70p suorituksilla. Kisavireongelma on muutakin kuin ne nartut, joten olen varsin varma, että en saa sitä ikinä niin pakettiin, että 95 suorituksiin pystyttäisiin. Koska koira ei koulareita kaipaa, enkä mä tiedä onko mullekaan mitään väliä onko sillä RTK3 vai RTK4, niin mitä väliä. Ja onhan meillä vielä se peltojälki, mistä tavoitteena FH2.

2. yrittää kouluttaa koiraa. Muutama vuosi sitten kun vielä oltiin viikottaisessa tokoryhmässä, koira on voinut juosta pallonsa kanssa samalla kentällä narttujen seassa ja keskittynyt vain omaan tekemiseensä.. tokon paikallaolorivit on aina aiheuttaneet pientä kitinää mutta muuten ongelma ei todellakaan ole ollut näin paha. Auttaisi, jos koirahäiriötä olisi säännöllisesti. Enkä mä nyt sitten oikein tiedä, kun osa on sitä mieltä, että hallintaongelma ja sano sille että niin ei saa tehdä. Juttu on edelleen niin, että saan hakata sen kuoliaaksi ennen kuin menee perille. Missään muualla tilanne ei ole läheskään tällainen, vaan koira tottelee, enkä mä siksi oikein osta tota "hallintaongelmaa". Toisaalta sitten esim. vaikka jos olen pakannut ja sitten kun alan kantaa kasseja autoon, mudihan stressaa ja kiljuu ja on ihan paniikin partaalla että kai hää pääsee mukaan. Voin helposti kieltää siltä sen ryntäilyn ja käskeä sen istumaan tai makaamaan ihan mihin haluan, mutta sitten se istuu ja tärisee ja vinkuu silti. Hiljaa ja rauhassa en saa sitä olemaan, en mitenkään. Hallintaongelma? Mun mielestä kyse on koiran ominaisuuksien puutteesta. Se ei pysty. Narttumania on pahimmillaan hyvin saman näköistä, minkä takia olen edelleen siinä kannassa, että kyse on yliseksuaalisuudesta. Se ei pysty. Joku hormoni riivaa sitä niin, että se ei vaan pysty.

Korkea vire suojaa ulkoisilta häiriöiltä, ja pöne on helppoa saada korkeaan vireeseen. Tällöin se myös on ihan hyvin pystynyt keskittymään tekemisiinsä, tosin käytösruutua ei ole kokeiltukaan, ja luultavasti siinä ollaan niin tyhjän päällä, että kupla halkeaa ja vinkuna alkaa. Mä en vaan oikein haluaisi sitä rallyyn kovin korkeaan vireeseen. Rally on laji, jossa liian kiihkeät ja nopeat liikkeet kostautuu helposti, ja meidän tekniikka ei monessakaan liikkeessä kyllä kestä, jos vire nostetaan kovin ylös. Se on vähän niinkuin ojasta allikkoon.

3. kastroida se ja toivoa parasta. Ei sillä nytkään ole kavereita, sitä ei voi ottaa mihinkään ihmiskyläpaikkaan mukaan koska se helposti puree vieraita ihmisiä, koiraohitukset on ongelma jne. Miten se muka voisi enää mennä hirveämmäksi? Elämähän on kovin rajoittunutta jo nyt. Jos siitä kuoriutuu joku ilmestyskirjan peto niin jätetään vaan kimppatreenit väliin, koira kyläillessä edelleen kotiin ja jatketaan lenkkeilyä aamuyön pimeinä tunteina, kun muita ei tule vastaan...

torstai 1. joulukuuta 2016

Operantit koiraharrastajat

FB-ryhmä "operantit koiraharrastajat" on tarkoitettu operantisti kouluttaville kaikkien lajien (koe)tavoitteellisille harrastajille. Mikään täysin puhdas operantti kouluttaja ei tarvitse olla liittyäkseen ryhmään, mutta toisaalta ryhmä ei ole tarkoitettu niillekään, joilla ei ole aikomustakaan kouluttaa operantisti, mutta jotka haluavat vain lukea muiden juttuja :) Ja pelkkänä nimenä jäsenet-listalla roikkujien sijaan toivomme aktiivisia keskustelijoita!

Rally-tokokatsaus

Maanantain operantilla tokokurssilla aiheena oli tunnari. Se, mikä torstaina eri kurssilla meni siihen, että koira ei halunnut lähteä lainkaan haistelemaan kapuloita, koska ympäristö ahdisti sitä. Maanantaina meillä ei ollut mitään ongelmaa, vaan oma aikamme 2x 10min tehtiin pelkkää haistelua erilaisilla harjoituksilla. Lopulta tehtiin hajuerottelua muovisilla pikkueläimillä. Koiralla oli kiva vire ja se jaksoi ja jaksoi ja jaksoi, eikä edellisen kerran ahdistuksesta ollut jälkeäkään. Minä varmaan käyn jotenkin hitaalla, kun kesti vuosia ymmärtää tämäkin totuus: jos joku asia ei onnistu, useimmiten kyse ei varmaan ole siitä, että koirani ei osaisi. Useimmiten kyse on siitä, että se ei pysty. Silloin ei ole mitään hyötyä helpottaa harjoitusta ja auttaa sitä, vaan ennemminkin kannattaisi keskittyä siihen huonoon mielentilaan. On varmasti koiria, joita auttaa se, että ohjaaja menee lähemmäs kapuloita tms koiran tueksi. Sieni ei ole sellainen koira, eikä sitä ole oikeastaan opetettukaan tuollaiseen. Tästä lähtien jos koiraa ahdistaa ympäristö, unohdan koko harjoituksen ja leikin vain sen kanssa. Jos saan sen iloisemmaksi, vien sen autoon. Jos en saa, sitten ei mahda mitään. Kaikkien näiden vuosien jälkeen voin nyt kuitenkin todeta, että jos se ei halua lähteä tunnareille, mikään saattelu, kannustaminen tms ei asiaa auta. Ja minusta se tuntuu pahalta. Oikeammalta tuntuu kunnioittaa sen tunteita ja antaa sen valita itse. Jos ei pysty, ei edes hienovaraisesti auttamalla painosteta.

Päätös olla enää treenaamatta random ihmisten kanssa tuntuu tosi hyvältä. Tänään kävin itsekseni kentällä, ja koira oli taas niin liekeissä ettei meinannut nahoissaan kestää. Moni varmaan ajattelee, että sen pitää tottua muihin, ja että jos nyt valitsen pääasiassa yksin treenaamisen, tie nousee pystyyn eikä ikinä päästä siitä muiden sekaan. Mä en usko. Tämä on vähän sama asia kuin mitä Kärnä aikoinaan opetti hakuleirillä: jos koira arastelee vieraita miehiä, moni luulee, että silloin nimenomaan kannattaa laittaa kaikki mahdolliset maalimiehet miehiä, jotta koira tottuu niihin. Ennemminkin kannattaisi treenata koiralle hyvin varma ilmaisu ja maalimieskäytös sellaisilla ihmisillä, joiden kanssa koira on rento ja luottavainen, ja vasta sitten kun se toimii niillä, laittaa vaikeampia löytöjä. Lisäksi, mulle on oikeastaan ihan sama, jos en koskaan vaikka enää pääse mihinkään kokeeseen koirani kanssa, jos se nyt ei sitten enää siedä muita koirakoita kentällä lainkaan. Mikään ei voita sitä ilmettä, mikä sillä tänään oli. Sitä tunnetta. Koiralle se on ihan yhtä todellinen onnellisuus oli kyseessä sitten koe, yksityistreeni tai kimppatreeni.

Sieni täyttää keväällä kuusi vuotta. Se on koira, jollaista rehellisesti en olisi halunnut, mutta joka on silti aivan mieletön lottovoitto. Se on opettanut minulle ihan hirveästi, eikä matka ole vieläkään päättynyt. En edelleenkään aina oikein tiedä, onko se lintu vai kala. (Pitkäkarva)holskun tyyliin se on toisaalta itsenäinen ja jossain määrin alkukantainen eläin, eri tavalla kylläkin kuin mudi. Se on kiltti, herkkä ja kuuliainen eläin, mutta jos sitä ei kohdella asiallisesti ja ystävällisesti, se ei jää nöyristelemään, vaan kieltäytyy pelaamasta lainkaan sellaisilla säännöillä. Äkkiä luulisi, että kiltti koira tekee aina mitä sanotaan, mutta jos kohtelet sitä epäoikeudenmukaisesti, se heittäytyy yllättävän uppiniskaiseksi ja on varsinainen jääräpää.

Mudista on helppo sanoa, että se palkkautuu itse tekemisestä ja sille käy laji kuin laji. Se syttyy haasteista ja loppuun asti pääseminen on sille tärkeää. Suunnaton taistelu- ja "selviytymis"halu auttaa sen yli huonosti suunnitelluista treeneistä, ja se on antaa ohjaajan virheitä anteeksi varsin paljon. Holskusta en vieläkään oikein tiedä. Se on helppoa saada passivoitumaan ja liian vaikean tehtävän edessä luovuttamaan. En tiedä, onko kyse motivaation puutteesta, vai puuttuuko siltä vaan se hulluus mikä mudia kyllä riivaa. Vai onko kyse eniten siitä, että se ei siedä epäoikeudenmukaista kohtelua ja jos se ei ymmärrä mitä halutaan, se heittää hanskat tiskiin? Huono treeni kun on ensisijaisesti epäreilua koiran kohtelua.

Pääasiassa se on kuitenkin nykyään erittäin motivoitunut eläin. Se ei esitä samanlaista raivoa kuin hullu mudi, se ei ole räjähtävä, ei näyttävä, ei kiihkeä. Omalla tavallaan se on kuitenkin intensiivinen, sen vahvuus on sen mieletön kontakti ja aina ohjaajaa kohti auki oleminen, se tanssii kevyesti ja mikään, mikään maailmassa ei tunnu niin hienolta kuin katsoa sitä silmiin, nähdä sen hymyilevän ja tuntea kuinka olemme yhtä.

***

Rallystahan minun oikeastaan piti kirjoitella. Olin jo ihan hilkulla ilmoittaa äkkilähdöllä viikon päästä kokeeseen, mutta sitten toppuuttelin itseäni kuitenkin vielä. Peruutusta ei ole tehty radan osana kertaakaan, ja askel vasemmalle koira oikealla -kyltti on täysin unohtunut, en muistanut sellaista voittajassa edes olevan... oikealla seuruu on pelkällä vatitreenillä vahvistunut tosi paljon, mutta sitä pitää vielä hioa. Vati pitäisi häivyttää matalammaksi alustaksi, jotta sitä voisi käyttää radalla oikean puolen käännöksissä apuna. Tänään tein lyhyitä neljän voi-kyltin radanpätkiä, ja tuollaisella matkalla ei tunnu enää koko ajan siltä, että koira karkaa vasemmalle hetkellä millä hyvänsä. Käytösruudun istumista pitäisi kanssa vähän treenata, riski on jossain puolentoista minuutin kohdilla, että vajoaa maahan. Ihan hyvin olisi silti voinut mennä kokeeseen, ja olisi todella tehnyt mieli mennä katsomaan miten meidän kupla kestää, mutta ei sitten kuitenkaan kannata kiirehtiä. Mestariluokan uusia juttuja ei ole treenattu yhtään, ja nyt jos se kahdella kokeella kuukauden sisällä nousee messiin, siinähän sitä sitten taas ollaan ihmeissämme kun ei ikuisuuteen pääse kisaamaan. 6.1. on Jyväskylässä koe, jota olen katsonut, ja siitä sitten kuukauden-parin sisällä muutama eri vaihtoehto seuraavaksi kokeeksi, josta RTK3:sta voisi tavoitella. On kyllä tyhmää, että kolmen hyväksytyn jälkeen on pakko vaihtaa luokkaa, haluaisin kummankin koirani kanssa jumittaa voittajassa kisakokemusta keräämässä. Pönen suorituksista viisastuneena yritän nyt malttaa Sienen kanssa ja olla kisaamatta, ennen kun se oikeasti osaa ne jutut kunnolla.