Kuukausi

Kuukausi. Niin pitkä ja toisaalta niin lyhyt aika, aivan kuten elämäsi 16 vuottakin.

Ostin uuden pöydän, mutta se odotti kuistilla pari viikkoa, koska halusin ottaa sen vasta sitten kun sinua ei ole. Vähän kuin vaihdossa. Ei siksi että se mitenkään korvaisi sinua, vaan siksi, että silmän mielestä ainoa muutos ei olisi sinun pedin puuttuminen.

Tältä näyttää kuoleminen:

Viimeisenä iltana pidettiin grillibileet. Sinä et löytänyt paikalle. En ole paljoa mun grillinrötisköä käyttänyt joten se kohta pihasta ei ollut mitenkään tuttu sinulle. Et nähnyt meitä, et kuullut meitä, etkä sitten löytänyt meidän luokse, vaikka ovi oli auki ja aina välillä kävit pihalla pyörimässä. Harkitsin että haen pannan ja remmin ja noudan sinut, mutta se olisi voinut ahdistaa sinua, niin annoin sitten vaan olla. Toimitin lopuksi makkarasi sinulle sisälle.

En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Hävitin petisi heti kun palasin klinikalta kotiin. Pakkasin sen jo valmiiksi kun olit ulkona ennen lähtöä.

Sitten oli aika lähteä, viimeisen kerran autoon. Autoon meno oli jo pitkään vaikeaa. Et nähnyt mihin hyppäät ja se hyppääminenkin alkoi olla fyysisesti raskasta. Silti susta oli aina ihanaa mennä sinne. Ja nyt mä pettäisin sut viemällä sut viimeiselle reissullesi. Olisitko tullut, jos olisit tiennyt, mihin ollaan menossa?

Klinikan pihassa yritin viedä sua vähän kadun puolelle, ja haistelit pitkään mutta et pissannut. Lääkäri kutsui meidät sisään, ja sanoin että yritin vielä pissittää sua mutta ei onnistunut. Sitten jäin tyhmänä miettimään, että mitä väliä.

Mulla oli kaksi kongia mukana, mutta et ehtinyt syödä kuin osan toisesta ja sitten sammuit jo. Menit pelkästä rauhoitteesta niin syvään uneen, että se osaltaan vahvisti päätöksen oikeellisuutta. Sinä olit väsynyt, tosi väsynyt. Istuin tuolilla ja katsoin vain, en laskeutunut alas. Olin ajatellut että pidän sinua tassusta kiinni, mutta ei se sitten tuntunutkaan oikealta.

Nostettiin sinut pöydälle, otin valjaat pois, istuin ja katsoin kun ell annosteli aineita ja kuunteli sun sydäntä, ja sitten se sanoi että nyt sydän ei enää lyö. Makasit selin minuun ja näytit rauhalliselta. Haluatko olla hetken kaksin, ell kysyi, mutta kuiskasin että me ollaan jo juteltu kaikesta niin kauheasti että ei ole enää mitään sanottavaa. En koskenut sua enää. Et olisi halunnut. Sä olit sellainen oman tiesi kulkija, ja uskon että tiesit kyllä että olen siellä, viimeiseen hetkeen saakka olin sun kanssasi, mutta turhat lääppimiset voi jättää sikseen.

Kotona lavastin Lakin kuvaan sun varusteiden kanssa. Lakki ja Paju ei missään vaiheessa ole millään tavalla osoittaneet että kaipaisivat sinua.

Mietin pitkään että olisin ottanut Lakin mukaan klinikalle. Silloin kun Sieni äkisti kuoli, sinä etsit sitä pitkään, joka kerta ulkona olit varma että se on jossain hoidossa ja nyt ollaan menossa hakemaan sitä kotiin. Ehdottelit että tuonne tai tuonne tai tuonne, odotit että se kävelee vastaan, tulee jostain pysähtyneestä autosta. Se oli sanoinkuvaamattoman hirveää. En halua sellaista enää koskaan. Pajulla ja sinulla ei ollut kummoiset välit, joten en epäillyt lainkaan, että se kaipaisi sinua. Lakki sen sijaan palvoi sinua loppuun saakka, ja pelkäsin että se voi odottaa että tulet takaisin. Sen olisi ehkä hyvä nähdä mitä tapahtuu.

Syy miksi jänistin, olin minä itse. Kuvittelin, että joko Lakki on klinikalla ihan cool, tai sitten toinen skenaario on se että se ei kestäkään sitä, käy sun viereen makaamaan, alkaa vinkua tms, ja sitä taas minä en olisi kestänyt. Mun mielestä on erittäin tärkeää yrittää olla lopetustilanteessa itse kohtuullisen tolkuissaan, koska hysteerinen omistaja takuulla ahdistaa koiraakin. Se on vaan purtava hammasta ja hoettava itselleen, että kohta tämä on ohi, ja sitten voi romahtaa. Jos Lakki olisi seonnut, mäkin olisin, ja siitä olisi tullut vain kauhea kaaos.

Luulen, että Lakki ymmärsi tilanteen ilmankin. Kukaan ei ole kertaakaan etsinyt sua mistään, eikä millään tavalla reagoineet mitenkään mihinkään.

Siirsin sun sängyn tilalle mummon jäämistöstä ottamani senkin, jonka sisäpuoli on täynnä mummon nuoruuden aikaisin kaiverruksia. On ollut tarkoitus jotenkin kevyesti entisöidä sitä, enkä mä edes tiedä mitä mä teen sillä, mutta se nyt on muutaman vuoden odottanut ja nyt sai paikkansa. Tuntui sopivalta.

En missään nimessä kaipaa sitä, että heilut pitkin asuntoa, että vaellat pihalla tietämättä mihin olet menossa, että et näe etkä kuule, että et osaa enää oikein mitään, että olet vanha ja väsynyt. Siltä mulla on jatkuvasti sellainen tyhjä olo. Syksyt on aina muutenkin raskaita, vajoan sellaiseen kaihoon ja uppouduin kaikkeen siihen mitä enää ei ole. Koko elämä tuntuu siltä, että millään ei ole mitään väliä. Tai kaikki meni pienoiseen kriisiin. Tässäkö tää mun elämä nyt on? Mun työ? Ihmissuhteet? Talo? Jopa talo on välillä tuntunut siltä, että no se nyt on mikä on ja se siitä. Ihan kuin värit olisi kadonneet kaikesta. Kuka minä olen? Kuka haluan olla tulevaisuudessa?

Video puoli tuntia ennen klinikalle lähtöä:

Ja tässä yksi video missä hän vaan heiluu sisällä, kuvasin tämän joskus vähän aiemmin kesällä muistoksi johon voin palata kun tarvitsen vakuutusta sille että tein oikein. Tällaista saattoi olla useita tunteja päivässä. Linkkinä, kun ei suostunut lataamaan suoraan bloggeriin. Videollakin se läähättää, tuollaista alkoi olla loppuaikoina paljon.

Leikittelen ajatuksella, että ottaisin pennun. Tai en oikeastaan sillä, vaan sillä, että mulle tulisi jostain uusi koira mutta ei pentu. Ei missään tapauksessa sisäsiisteysrumbaa, ei laumaan tutustuttamista, ei elukkaa joka ei osaa mitään meidän tapoja, ei stressiä siitä miten työpäivät menee, ei väsyttämistä aamulla että se jaksaisi nukkua päivän, ei ei ei. Oon niin väsynyt että kaikki tuollainen tuntuu kauhealta. Silti googlaan eri rotuja ja huomasin leikitteleväni ajatuksella jos ottaisi jonkun vanhan rescuen johon ei moneksi vuodeksi tartteisi sitoutua. Joo hyvä idea, pääsee taas lopettamaan yhden koiran! Jännää, miten ihmisen mieli alkaa keksiä ihmeellisiä tapoja täyttää elämässä ammottava tyhjiö, vaikka järki kyllä tietää hyvin että sille ei ole mitään tehtävissä. Mikään ei sinua takaisin tuo.

Mistä päästäänkin siihen että olisinpa osannut vielä enemmän nauttia siitä mitä silloin joskus oli, kun Paju oli vasta tullut ja sinäkin olit vielä järjissäsi ja kuuleva ja näkevä. Nautinhan minä, aika nopeasti se "mitä naapuritkin ajattelee jos otan kolmannen koiran" vaihtui ylpeydeksi siitä, että mulla oli naruissa kolme koiraa. Sitähän mä koko lapsuuteni olin haaveillut ja odottanut. Siinä oli kaikki.

Kyllä koirien omistaminen on paskaa, ja paskaa olisi myös olla ilman. Elämä on paskaa.