Koirien ja kameran lisäksi ulkoilutin kitapurjeitani, yritin meinaan aluksi hillitä tuota menoa. Menestys oli niin heikkoa että luovutin. Annoin sen juosta, jos se nyt tuosta kipeytyi niin ehtipähän kokea kuitenkin vielä yhden ensilumen. Onnellisuus huokui heistä hyvin hyvin väkevänä. Minusta ei tule ikinä olemaan kieltämään koiriltani tätä, ja sitten kun on aika että niiden terveys ei enää kestä tällaisia reissuja, tiedän, että on enää yksi tehtävä.

Pellosta onnettomuuspaikaksi

Eilen oli Kouvolassa vähän erilaiset peltojäljet, viimeisen koiran kanssa pois tullessa, ollessamme vain noin 15-20m päässä tiestä, ohi ajanut auto karahti pientareen puolelle ja heitti siinä silmiemme edessä 1,5 volttia kerien. Se ääni mikä siitä lähti, ja ne sekunnit kun se auto vaan lensi, tussahti maahan ja otti vielä vauhtia puoli kierrosta, se näky kun takakontti aukesi ja tavaroita lensi sieltä, se oli jotain niin epätodellista etten ole ikinä todistanut mitään yhtä karmivaa. Toimittiin hyvin järkevästi, E tyrkkäsi koiran mulle, lähti itse juoksemaan auton luokse, minä aloin kaivella puhelinta ja retuutin koiraa autoille. Puhelin ei vaan ollutkaan treeniliivin taskussa mukana, vaan autossa, mutta ohi ajaneita autoja alkoi pysähdellä ja karjaisin ensimmäisille että onko teillä puhelinta, soittakaa häkeen, mun on vietävä koira pois. Survaistuani koiran autoon nappasin sieltä toppatakkini mukaan, jos tarttee peitellä loukkaantuneita ihmisiä. Palatessani ihmisiä oli jo ainakin neljä autollista siihen pysähtynyt. Jonkun olisi ehkä kannattanut tässä vaiheessa jäädä vähän ohjaamaan liikennettä, tie oli ihan kauheaa sohjoa ja siinä olisi ollut äkkiä ketjukolarin paikka, kun yhä saapuvat jäivät hidastelemaan.

Loppujen lopuksi ihmiset ryömivät katollaan olevasta autosta ikkunan kautta omin jaloin ulos. Ambulanssi ja paloauto olivat paikalla hyvin nopeasti, ehkä viidessä minuutissa, poliisilla kesti pitempään. Hätäkeskus kielsi missään tapauksessa menemästä katollaan olevaan autoon, vaikka siihen jäi virrat päälle ja kuljettaja halusi sammuttaa autonsa. Airbagit eivät olleet lauenneet ja ne voisivat pienestäkin tärähdyksestä pamahtaa, ja siellä sitä olisi sitten liiskana. Jos bensaa vuotaa niin syttymisriskikin toki oli. Häke kysyi onko auto tyhjä, eli siellä ei ole ihmisiä eikä eläimiä sisällä, mikä oli jotenkin kauhean liikuttavaa. Kaksi kyydissä ollutta olivat päällisin puolin fyysisesti ihan ok, ja osasivat selittää mitä tapahtui: vastaan tulija ajoi kovin keskellä ja olivat vähän väistäneet reunempaan itse, jolloin auto oli loskamöykyistä hypähtänyt ja siitä se sitten lähti. Noin muuten he olivat epäilemättä shokissa ja puhuivat kohtuullisen järjettömiä, rouva oli ihan hysteerinen autossa olleista kaalikääryleistä ja olisi väkisin halunnut tarkistaa niiden kunnon. Auto meni tuhannen pillun päreiksi eikä siitä ihan varmasti tule enää kalua. Muistan, että ilmalennon alkaessa ajattelin, että nyt muuten kävi huonosti, eihän jumalauta noin voi edes tapahtua kuin elokuvissa...! Se näytti ihan yhtä epätodelliselta kuin jos dinosaurukset olisivat hyökänneet tieltä. Ihmeen vähällä he sitten selvisivät.

Muut pysähtyneet lähtivät, me lupasimme jäädä odottelemaan ambulanssia. Jos jotain muutoksia tulisi, joko auton suhteen (syttyy paloon?) tai kyydissä olleiden voinnin kanssa, pitäisi soittaa uudelleen häkeen. Kysyttiin sitten tarvitaanko meitä antamaan lausuntoa tms kun nähtiin koko homma, mutta paloauton ihminen totesi että ei tässä ole mitään epäselvää ja voimme lähteä. Niin me sitten mentiin, omalla autolla ollessamme nappasin kuvan ja sitten myös meni omat jalat ihan hyytelöksi ja ahdistuminen tuli. Ajatella, että joutuu väistämään liian keskellä ajanutta vastaantulijaa, minkä jälkeen oma elämä ei ole enää ennallaan. Luojan kiitos ei sattunut pahemmin, autoja nyt saa aina uusia, mutta kyllähän tuollainen säikäyttää niin että elämä voi olla aika erilaista sen jälkeen.

Käytin vielä tekemässä yönyli-jäljennostot eri paikkaan ja mentiin sitten E:lle, koirat sai olla pihassa ja juotiin kahvit itse. Meni sellaiset kolme tuntia onnettomuudesta kun oli aika lähteä kotiin. Siitä ei ollut tulla mitään, puristin rattia niin että kädet meinasi alkaa 100km matkalla krampata, ja purin hampaita yhteen niin että koko päätä kivisti. Pelkäsin hirviä, pelkäsin mun kaistalle eksyviä vastaantulijoita ja ihan kaikkea mahdollista. :( Muutaman kerran piti pysähtyä ravistelemaan käsiä ja rentouttamaan kroppaa. Kotona nakkasin naamaan pari särkylääkettä, mies oli lämmittänyt saunan valmiiksi. Sen jälkeen aika lailla sammuin sohvalle ja heräsin kahden aikaan yöllä, käytin koirat pissalla ja kirjoitin tämän. Painajaiset ei ole vielä tulleet mutta ihan varmasti tulevat.

Kotiin päästyäni tapaus olikin jo uutisissa. Siellä luki, että heillä oli kesärenkaat. Kesärenkaat?!? Sen jälkeen ahdistus muuttui raivoksi, miten kukaan voi olla niin typerä että lähtee tuollaiseen tielle kertyneeseen lumeen, loskaan ja paskaan kesärenkailla? Siinä tyrskyissä oli aika hurjaa ajaa nastoillakin! Mietittiin jo aiemmin, että jostain syystä he taisivat ajaa aika hiljaa, jos auto olisi tullut kovempaa eikä reunalla olisi ollut penkkaa mistä se pomppasi, sehän olisi voinut tulla vauhdilla suoraan meidän päälle, pitemmälle pellolle asti. Eihän tuollaista kellekään toivo ja vilpittömästi toivon että toipuvat henkisestikin mahdollisimman ennalleen, mutta eihän nyt jumalauta kesärenkailla ajeta tuollaisessa kelissä. Siinä olisi voinut viedä hengen joltain sivulliselta ja se on aivan anteeksiantamatonta.

No, noin muuten aamupäivästä meillä oli E & A kanssa kaksi tuntia hallivarausta, sitten käytiin rauniotalossa etsimässä pari tätiä, sitten Hesessä, sen jälkeen vielä E:n kanssa kahdestaan pellolla ja lopuksi vielä tehtiin ne metsäjäljet odottamaan että ottavat ne aamulla. Sää oli plus yksi, tuulta ja vesisadetta koko päivä. Hallissa ei jotenkin oikein ollut oma fiilis ihan kympillä mukana ja suunnitelmakin oli vähän puutteellinen, niin en tiedä tuliko siinä mitään kauhean järkevää tehtyä. Pellolla Sienelle vieraan tekemä 150 askelta (vajaa 1/3 ruokaa, pari kasaa, max 20 tyhjää peräkkäin), paras veto oli poissa mutta ihan ok. Pönelle koe, jossa oma jälki teki kulman ja harha tuli kulmasta hetkeksi oman jäljen päälle. Pöne oli puolen tunnin halliosuutensa ja rauniotalon jälkeen tosi kiva, koko alkujälki meni juuri sopivassa tilassa, vauhti oli ihanteellinen eikä tarttenut pidättää. Kulmaa se ei rekisteröinyt ja olisi vaan halunnut jatkaa väärään suuntaan harhaa pitkin. Normaalistihan suoralla olevat harhat ei ole sille lainkaan vaikeita, ja uskon että se johtuu siitä, kun koira ei ole muutenkaan hyvä kulmissa. Se ajaa jälkeä "putkessa" suoraan eteenpäin ja sitten kun tulee kulma, se menee sen metrin pari yli ja tajuaa että jälki loppui. Se ei ole lainkaan herkkä hakemaan niitä kulmia, niin jos jälki jatkuu putkena eteenpäin, se ei mitään sen yli tulevia harhoja edes huomaa. Takana tulleen E:n mielestä koirassa oli selkeä ero, kun se jäljesti harhaa väärään suuntaan. Päästin sen sinne ehkä parin metrin verran ja sitten vaan sinnikkäästi pidätin kun olisi vielä jatkanut. Siinä se sitten alkoi pyöriä ja lopulta löysi oikean suunnan. Vikalla esineellä ihan luokaton ilmaisu, otti suuhun ja kääntyi mua kohti. Sen verta pultteja se tästä otti. Ekalla esineelläkin kävi muuten jotain outoa, koira ajoi siitä yli. Onneksi muistin missä se oli ja pysähdyin siihen ja pistin koiran jäljestämään uudelleen. Keskiesineen ilmaisi askeleen verran liian aikaisin, senkin korjautin kohdilleen. Sehän hienoa että näin loppukaudesta saadaan tämäkin taas hajoamaan :P ! No en tiedä ollaanko tässä enää koskaan yhdenkään koiran kanssa mihinkään kokeeseen menossa, nyt on alkanut tuntua niin turhalta tällainen jäljestystottelevaisuuden kouluttaminen, niin hällä väliä.

Pönen HTM-musiikkia ei vaan löydy, niin alan kallistua koiratanssissakin siihen että antaa olla. :( Ei ole sitten vaan minun laji, kun en onnistu keksimään edes sopivaa musiikkia. Youtuben selaaminen on aivan äärimmäisen turhauttavaa ja HTM-biisille on niin paljon kriteereitä: perustempo ei saa olla liian nopea eikä kyllä liian hidaskaan, mutta kappaleessa pitäisi olla myös selkeästi hidas ja vauhdikkaampi pätkä. Kappaleessa pitää olla myös jokunen "isku" mihin voi laittaa position vaihtoja. Mielellään ei sanoja lainkaan tai jos on, ne ei saa olla liian "hallitsevat", esim. joku rakkauslaulu koiran kanssa on vähän öööh... Pöne on kertaillut rallyn mes-luokan juttuja, ajattelin että jos ihan läpällä kävisi kuitenkin pari koetta sen kanssa katsomassa kanssa, jahka se on täysin kunnossa.

Torstaina Sienelle 210 askelta suoraa, jossa 45 askeleella ruokaa ja kolme kasaa: paalulla ruokaa, 10 askelta ruokaa, 30 tyhjää, kasa, 5 tyhjää, 10 askelta ruokaa, 50 tyhjää, kasa, 10 tyhjää, kasa, 15 tyhjää, 5 askelta ruokaa, 15 tyhjää, 50 askelta jossa 20 randomisti askeleella ruokaa, 10 tyhjää, esine. Maa oli todella karun näköistä, olisin väittänyt että se on jäässä, mutta paalu upposi kyllä ihan näpsäkästi. Kuiva sänki törötti pystyssä, mahtaako sellaisen tallaamisesta tulla kummoistakaan hajua... Tuuli oli kova, joskin puuskittainen. Traktorin uria meni yli kymmenen jäljen poikki, jälki itsekin meni osan aikaa urassa, kun se näytti vähemmän pahalta. Vanheni noin tunnin.

En ymmärrä mitä tapahtui, jälki meni aivan vituiksi! Koira tuli autosta riemusta ratkeamaisillaan ja paalulta lähtö oli vielä normaali. Ekalla tyhjällä pätkällä jo alkoi näkyä seilaamista ja toinen, 50 askeleen tyhjä, oli ihan kauheaa: tarkasteli melkein jokaista jäljen yli menevää uraa, nosti päätä ja veti hännän ihan luimuun. Ajattelin tietenkin ensin että jaahas, nyt se ei halua enää jäljestää kun tuli niin pitkä tyhjä. Yritin olla hermostumatta ja pidin sen vaan tiukalla, enkä antanut poukkoilla mihinkään, pysähdyin aina kun nosti päätä. Ne stopit tuntuu tietenkin aina paljon pitemmiltä kuin on, todellisuudessa se kyllä ihan kivasti laski nenän alas ja yritti aktivoitua eikä me seisty montaakaan sekuntia kerrallaan. Mutta oli kovin luimussa ja jotenkin siitä puuttui täysin se eteenpäin menevä veto, se vaan yritti vetää sinne, tänne ja tonne. Sitten kun ruokaa taas tuli, koira oli jotenkin ihan hämmentynyt että oho mistä toi tuli, eikä saanut lainkaan varmuutta namitetuilla pätkilläkään. Esineelle tullessamme se ei kuitenkaan ollut lainkaan helpottunut, vaan olisi taas mieluummin jatkanut eteenpäin, wtf!

Hain paalut vasta ihan lopuksi, ja silloin tarkistin että paalun oli syöyt mutta useita askelia oli jäänyt, keräsin namit pois itse. Luulen, että olosuhteet oli niin vaikeat ettei se oikein missään vaiheessa saanut jäljestä kiinni. Ehkä se ei ollutkaan mikään motivaatiojuttu "en halua", koska tarkemmin ajateltuna se oli ihan yhtä surkeaa sekä tyhjillä että namitetuilla pätkillä. Tottahan siellä nyt jotain hajua on, mutta kyllähän kivikova maa ja kuollut sänki jättää aika erilaisen aromin kuin märkä, rehevä, vehreä nurmi. Sieni ei ole tottunut tollaseen. Nyt on mentävä huomenna tekemään uusi jälki, jos löytyisi parempi alusta niin tekisin samantyylisen kokeilun.

Lopuksi pönen kanssa autolle tullessamme Sieni alkoi uudestaan jodlata ja olisi halunnut toisen vuoron. Ei sille nyt ainakaan mikään paska fiilis siitä jäänyt...?! Ihme homma.

Pönelle oli pilkottu 60 namia ja jäljestä tuli tällainen (en yleensä koskaan harrasta "teen vaan jotain"-treenejä, mutta tämä tarkoitus oli enemmänkin aktivoida koiraa kun kouluttaa sille mitään):

Alusta oli vähemmän kuollut kuin Sienen, oli myös vihreää eikä vain ruskeaa, ja tuolla lopussa tuo sininen lätäkkö on yllättävä uima-allas tosiaan, piti tehdä siihen hätäkulma kun meinasin upota. Ekalla esineelle asti laskin askelia jälkeä tallatessani ja olin kartalla, mutta sen jälkeen jotenkin hajosi keskittyminen ja loput oli ajatuksella kunhan nyt pellosta pois pääsee. Ekalle esineelle asti myös ajettiin aika nätisti, en muistanut kulman paikkoja ja ne oli kaikki tyhjiä, niin koira sitten meni enempi vähempi yli kaikista. Kävelin vaan löysillä sen perässä parin kolmen metrin päässä. Ilmaisu oli hieno, ja esineen jälkeinen kulmakin paras. Sitten sillä pitkällä suoralla alkoi tapahtui, koira alkoi poukkoilla niin että puutuin siihen, ja sitten ei menty enää nätisti löysillä vaan kiskottiin kuin hullut. Mä en halua että se kiskoo selkänsä takia, ja mitä enemmän alkoi hermoa kiristää, sen enemmän se kiskoi ja tappeli vain vastaan eikä enää jäljestänyt. Tokalle esineelle tuli niin vinosta, koska jäljesti kovin epätarkasti puoli metriä jäljeltä sivussa, että päätyi tosi vinoon maahan ilmaisemaan, korjasin sen ihan ystävällisesti mutta ajattelin sitten että piru, palkka pitää ansaita eikä saada säälistä, joten nostin pellosta esineen jälkeisen palkkapurkin taskuuni ja totesin koiralle että tällaisella suorituksella sitä ei syö kukaan. Laitoin kuitenkin pari nappulaa taskusta muutaman askeleen päähän jotta lähtee rauhassa, teen niin usein. Nyt koira kuitenkin oli sitä mieltä, että tässä mitään tartte maassa odotella, ja yritti karata nappuloiden perään. Siinä vaiheessa ärjäisin sille ihan huolella mitä se maahan tarkoitti. Ja senhän tietää että paine kun kertyy, se ei osaa parantaa, se alkaa säätää kahta kauheammin. Vikan esineen otti suuhunkin, joten purkki nousi kanssa mun taskuun ja toin koiran pois sanomatta sille enää mitään. Sille pitää tehdä huomenna helppo esinejälki.

Kotimatkalla mietin, että on se hassua opettaa jotain ei-luontevaa jäljestystekniikkaa ja sitten vielä hermostua kun koira ei tee kuten sääntökirja toivoisi. Pää alas, prkl. Mistä se sen voisi ymmärtää? Koska pidättäminenkään ei auta, en saa sillä tarkkuutta, saan vaan vetoa, eihän sitä kannattaisi edes tehdä. Mutta mitä muita vaihtoehtoja on kuin antaa koiran sitten haahuilla miten se haluaa?

***

Tarkoitus oli mennä vasta perjantaina aamulla, mutta lähdinkin ex tempore vielä myöhään to illalla tuohon lähi"pellolle". Päivällä tuli lunta ja kyllä ne kovat kohdat tosiaan oli jäässä. Eka kerta vissiin myös kun otsalampun valossa jäljestän! Sienelle paalulle ruokaa, 10 askelta ruokaa, 30 tyhjää, kasa, 5 tyhjää, 10 ruokaa, 50 tyhjää, loppupurkki missä koko iltaruoka. Hain koiran välittömästi jäljen teon jälkeen. Se oli taas hyvinkin iloinen. Askeleet näkyi juuri otsalampun valokiilassa, ja nyt koira myös jäljesti kuten normaalisti. Mikä lie ollut iltapäivällä. 30 askeleen tyhjä meni hyvin, mutta toisella pidemmällä pätkällä se kerkesi kerran nostaa päätä ja oli sen sekunninn ehkä vähän "öö, eiks täällä oo mitään", mutta veti kuitenkin koko ajan ja juuri silloin bongasi loppupurkin, mihin teki varsinaisen rynnistyksen.

Pönelle tein parkkikselle ohueen lumeen 4 esineen jäljen, välit alle 10 metriä. Eka oli hyvä, tokalla tosi vinossa ja vaikka olin päättänyt etten nillitä niin korjasin kuitenkin ja jätin palkatta, kolmannelle meno oli kauheaa ryysimistä ja siinä meni kaikki kanssa niin pieleen että otin vaan esineen pois. Viimeinen taas hyvin, pidätin tosi voimakkaasti ja käytännössä estin koiraa tekemästä mitään muuta kuin kauniin hissinä maahanmenon. Siirsin sitä vielä palkatessa parin askeleen päähän uutta toistoa varten, sekin oli hyvä. Voi voi, jotenkin muistan viime syksyltä että esineistäkään ei kannata tehdä mitään juttua, pitäisi vaan palkata kaikki ja palkan suunnalla yrittää korjailla.

Ja voi voi nyt muutenkin, kyllä on 50 askelta kaukana 1200 askeleesta. Esineistä pitäisi saada sille the juttu, koska jäljestys itsessään ei edelleenkään ole sellainen. 1200 askelta on pitkä matka uskoa että kyllä sitä ruokaa ihan kohta tulee :P Tai sitten toinen vaihtoehto, opettaa että jäljen päässä on aina se ruokakuppi, mutta jaksaako se sitäkään odottaa niin pitkään. Nyt varmaan joka tapauksessa, jos kelit vaan jatkuu, on käsillä se aika kun on pidettävä kriteeristä kiinni ja "painostettava" koira jatkamaan jos se meinaa lopettaa. Tarkoitan siis vaan pidättämistä jos nokka nousee ja odottamista jos koira meinaa passivoitua. Siinähän tuo sitten nähdään tuleeko tästä juuta tahi jaata. Jos ei, niin palataan sitten namijäljestämiseen koska se tuottaa meille molemmille joka tapauksessa iloa.

halfway there

Tänään harvemmin treffatun seurakaverin kanssa jäljestämässä, hän pyysi katsomaan heidän meininkiään ja kertomaan fh-kokeesta ja minähän menin. Pönellä näytin "Kuosmasen hämyn", Sienelle vieraan tekemä jälki jossa n. 160 askelta, paalulla ruokaa, matkalla yksi kasa ja lopussa toinen ja muuten nameja 30. Oli tarkoitus tehdä 120 askelta, mutta informaatiokatkon takia meni askeleet ja metrit sekaisin ja tuli vähän pitempi. Nollakeli, ei tuullut juuri nimeksikään, jälki vanheni reilun tunnin. Taivas että meinasi taas jännittää, se ei ole tehnyt vieraita peltojälkiä varmaan koskaan, ja mitä jos siitä ei tule mitään, ja nameja on nyt liian vähän kun jäljestä tuli pitempi, ja koira lässähtää, ja blaa blaa blaa. Autosta otettaessa hää oli jo aivan vietereillä, ja siirtymä (jälki oli tehty logistiikan vuoksi kauempaa kohti autoja) meni kuin kengurua olisi taluttanut. Jälki alkoi ja loppui tahallaan valitulta mullalta, välissä jotain nurmen ja heinän väliltä olevaa, alue on sellainen joutomaa. Ja sitten me vaan mentin. Se veti kuin hullu ja tekee nyt juuri sitä mitä koko kesä on haettu. Ai että oli liikutuksen kyynel silmäkulmassa, se oli vaan niin täydellinen <3 !

Puhuttiin siitä, kun paljon käy porukalla treenaamassa, mutta kommentteja tulee kovin vähän. Ja toisaalta päin vastoin, jos kysyy apua, niin yksi sanoo yhtä ja toinen toista ja sitten on aloittelija vain sekaisin. Mä sanoin, että juttu on nyt ja tulee aina olemaankin niin, että yhteen suuntaan kun kumartaa, toiseen pyllistää. On löydettävä itse itselleen se visio miltä haluaa oman koiransa jäljestyksen näyttävän, toki ottaen huomioon sekä koiran ominaisuudet että myös se, että aikuisella metsäjälkikoiralla on jo historiansa eikä sen kanssa voi enää aloittaa kaikkea nollasta kuten pennun kanssa, vaan menneisyys tulee aina kummittelemaan mukana. Että kyllä FH1-koularin saa jos koira jäljestää loppuun ja ilmaisee kaikki esineet, siihen mahtuu hyvin monenlaista intensiivisyyttä, tarkkuutta, vauhtia jne. Sanoin, että minulle on hyvin tärkeää että itse olen tyytyväinen, ja minulla on hyvin tarkka visio siltä miltä minkäkin pitäisi näyttää jotta voin olla siihen tyytyväinen. Aijjjumaliste pellolla me ollaan nyt juuri siinä ja nyt siitä on nautittava, koska kaikki tietää mikä on suunta silloin, kun paremmaksi ei voi enää mennä...

Mutta oikeasti, laajemmalti juttuhan on juuri niin joka lajissa. On löydettävä se mitä itse haluaa, ymmärrettävä mitä se on ja miten sinne päästään juuri sen koiran kanssa. Silloin ei tarvitse kysyä aina erilaisia neuvoja, ja silloin homma myös kohoaa aivan uudelle tasolle. Believe in yourself and you're halfway there - ja loppu on vain hyvin tehtyjen suunnitelmien mukaan treenaamista, kerta kerralta lähempänä maalia!

toukokuussa, kun hän ensimmäisiä kertoja veti jäljellä

Lauantaina oli hakutreenit taas upouudessa metsässä. Kiintorullan jätin autoon. Sienelle kuusi pistoa, 2. ja 5. tyhjät joista palkkasin itse, ykkösellä lelupalkka, 3. ja 4. kuljetti ruualla sivurajaa pitkin rataa eteenpäin ja kutoselle ääniapu lähetykseen. Treeni onnistui kuten pitikin, tyhjistä kakkosella olisi ehkä saanut käydä inasen syvemmällä (tallaus oli varmaan 60-70m syvä eikä koira mennyt ihan merkille asti), mutta en ruvennut puuttumaan, vitoselle teki sitäkin syvemmän ja laajemman piston ja sain tovin huudella että se tuli edes pois sieltä. Sieni sai taas kommenttia miten se voi olla niin äänetön tullessaan ukolle. Se ei ryskä metsän läpi, se liitää kaiken yli.

Haluaisin tehdä sille nyt (alkuun ainakin kentällä) sellaista risteilyn ja kiintorullan sekatreeniä, että se ainakin ekalla kierroksella vaan risteilee näkyvältä ukolta toiselle ja häivytetään kiintorullan närppiminen. Seuraavassa vaiheessa sillä voisi olla sekaisin suorapalkkaa ja irtorullaa ja sitten ehkä myös jokunen kiintorullan otto. Tällainen tuntuisi loogiselta rautalangalta. Luin tässä just yhden blogipostauksen missä käsitellään myös rullajuttuja (tekstin keskivaiheilla pari kappaletta), ja olen täsmälleen samaa mieltä että jos joskus vielä rullakoiran teen, homma tehdään alkuun vaaputtimella. Irtorullien kanssa puljaaminen on juurikin sitä virheen estämistä ja kiertelyä. Sientä on nyt vaan enää varmaan aika myöhäistä alkaa sotkea.

Viikonloppuna oli myös mökkikauden päättäjäiset ja torppa on nyt laitettu talviteloilleen. Mikä ei toki estä menemästä sinne edelleen, kaikki mausteet ym on vain tuotu pois ja on muistettava viedä mennessään mitä meinaa käyttää. Lauantaiaamuna tuli "ensilumi", jos sitä nyt siksi voi kutsua, ja hyvin loppusyksyinen sää oli muutenkin. Lauantai meni hakutreenien ohessa pihahommissa, sunnuntaina käytiin vähän karpalossa.

Hassuin asia ikinä tapahtui la-illalla, kun päiväuneni venähtivät ja jäin yöunille mökin sohvalle. Mies meni aittaan ja komensi Sienen mukaansa, kun ei kuulemma halunnut nukkua yksin. Yleensä siis koko porukalla ollessa koirat jää mökkiin, porukat nukkuu yläkerrassa ja me aitassa. Sieni oli muutaman tunnin nukkunut aitassa ja sitten herännyt, ja vinkunut niin pitkään ja kovaa, että sai herätettyä. Mies luuli että sillä on paskahätä ja laski sen ulos, mutta koira oli juossut suoraan mökin ovelle ja vinkunut siellä niin pitkään että päästettiin sisälle. Sitten se rynnisti mun luokse ja havahduin itsekin siihen kun se hyppäsi mun jalkoihin. Sillä oli vaan tullut ikävä ja se osasi ajatella niin pitkälle, että pääsi takaisin, voi suuäänien mestaria! <3 Kotonahan ne ei sängyssä nuku, vain mökillä on sellainen erivapaus.

***

Tässä vielä muutama viikon takainen Sieni & co eräiden treenien jälkeen :) Kyllä jokaisella koiralla pitäisi olla a) kaveri b) paikka missä toteuttaa tätä.

Koe-eläimet pellolla jälleen

Pönelle tuli joskus kesällä vahingossa tehtyä jälki, missä epäiltiin, että loppusuoralla oma jälki meni jonkin aiemman vieraan harhan päällä jonkin matkaa. Epäily syntyi ihan koiran toimista, se rupesi yhtäkkiä kovasti tarkistelemaan ja oli kovin hämmentyneen oloinen, hän joka ei yleensä hämmenny mistään. Se ei myöskään ole riistasta lainkaan kiinnostunut, joten sellainen selityskään ei käy. Omaa jälkeä tehdessä en huomannut mitään, mutta jälkeä ajettessa kaveri huomasi että se mun loppusuora menee joidenkin outojen merkkien välissä. Mietittiin silloin pitäisikö ne tempaista pellosta pois, mutta ei oltu varmoja onko ne unohtuneita paaluja/harhan merkkejä vai mahdollisesti jotain viljelijän juttuja, niin annettiin olla. Joka tapauksessa silloin tuli idea tehdä pönelle tahallaan jälki, missä harha menee osan matkaa oman jäljen päällä ja erkanee sitten. Koska pöne on huono kulmissa, helpompaa on ehdottomasti että harha tekee kulmat ja oma jatkuu vain suoraan. Jälki oli kaikkinensa reilu 200 askelta, yhteinen osuus 50 askelta. Harhan tekijä tuli niin että marssittiin yhteinen taival perkäkäin. Ruokaa oli paalun lisäksi pari kasaa ja muutama yksittäinen siellä ja täällä, esine harhan päättymisen jälkeen ja toinen lopussa. Kulmat oli namitettu.

Harhan alkuun koira ei reagoinut mitenkään, sen aikana se ehkä tyhjäsi nenää pikkasen pontevammin, harhan pois lähtöön reagoi päätä nostamalla kuitenkaan pysähtymättä. Esineen ilmaisi puoli metriä sivussa tuulen alla, tuuli oli erittäin voimakas. En tehnyt mitään, niin huomasi sitten itse erheensä ja korjasi lähemmäs. Luulen, että moinen hätäily johtui kuitenkin oudosta harhasta ("huh täällä on esine"), ei ole sille tyypillistä ilmaista liian aikaisin. Ensi kerralla kokeillaan tehdä harhat kulmiin, niin että harhan liittyessä omaan jälkeen omakin jälki tekee kulman eikä mikään jatku suoraan.

Sieni sitten, Sieni oli koe-eläimenä ja tein sille vaikeimman jäljen ikinä. Jälki oli 350 askelta pitkä ja ruokaa oli 155 palaa: paalulla 5, 5x10 kasat ja askelille jäi siten 100 palaa. Huomasin vasta piirrosta koneelle siirtäessäni, että en osaa laskea 45+45 eli jälki oli todellisuudessa pitkällä sivulla 170, ei 150 askelta pitkä, ja yhteensä 370 askelta. Edes minulla ei ole yleensä ihan näin tarkkoja kaavioita, mutta tässä kikkailtiin nyt nimenomaan ruuallisten ja ruuattomien askelten suhteilla ja eri mittaisilla tyhjillä pätkillä. Siispä, tadaa:

Kuvassa luvut ovat askelia ja suluissa olevat luvut ruoan määrä, ekalla sivulla siis sadalle askeleelle 40 namia. Isot luvut ovat koko sivun mitat ja pienemmät eri pätkien osuudet. Olipahan ähellys tehdä täsmälleen ohjeiden mukainen jälki! Mulla oli purkissa kokonaisuuden 155 namia, ja otin siitä aina kullekin pätkälle tulevan määrän treeniliivin taskuun ja sitten vain laskin askelia ja pidin huolen, että pätkällä tulee kaikki taskussa olevat käytettyä. Tuuli oli tosi kova Sienelläkin, askeleet olin polkenut normaalia voimakkaammin että edes paikoin näki missä ne menivät. Jälki vanheni reilun tunnin. Ja kyllä, jännitti ottaa koira ja lähteä ajamaan, mitä jos se ei jaksa a) näin paljoa tyhjää b) näin pitkää ylipäänsä c) ufot laskeutuu d) jotain muuta menee pieleen...!

Sanalla sanoen Sieni oli niin super etten ikinä ole osannut edes uneksia moisesta. :O Se veti ihan koko jäljen ja nyt kotona mulla on oikea käsi, jolla pidätin, kovaa vauhtia kipeytymässä. Pitkillä tyhjillä tapahtui täsmälleen se mitä on opetettu: häntä nousee ja vauhti alkaa kiihtyä. Tekniikka säilyy kuitenkin, eikä ollut eroa oliko tyhjää 10, 20 vai 30 askelta. Eka kulma oli tyhjä, siinä jonkinlainen pieni hämmennys ja kerkesin juuri itse miettiä että kohta pitäisi tulla kulma, kun oltiinkin jo siinä, meni ehkä askeleen pari yli ja oikaisi siitä. Tokassa oli ruokaa ja sen teki täydellisesti. Esineelle huono (hidas) ilmaisu, jätin muistaakseni noin kymmenen tyhjää ennen sitä, mikä ei ole riittävästi. Toisaalta positiivista, että koira olisi ehdottomasti mieluummin jatkanut jäljestämistä. Tiedän että 350 askelta on vielä tosi kaukana 1200 askeleesta, mutta olen silti erittäin tyytyväinen sen suoriutumiseen. Ennen kaikkea siihen, että tässä on nyt koira jossa näkyy täysin asiat mitä sille on osattu opettaa ja mitä ei ole osattu, ja hitto että olen ollut taitava kouluttamaan! Sitä saa mitä vahvistaa! Sieni <3

Syy pellolla käyntiin

Mietin usein töissä, että tänään lähden kotiin tultuani kentälle, pellolle tms. Kotona tulee sitten hyvin usein se "ääh, ei millään jaksaisi" -olo, ja alkaa selitellä itselleen että jos seuraavana päivänä sitten. Eilen mietin ihan tosissani mitä ihmeen järkeä on ajaa 15km/suunta, pyllistellä kylvämässä makkaraa peltoon, hakea koira ja antaa sen kävellä syömässä ruuat, ja ajaa sitten takas kotiin...? No, vastaus on alla olevilla videonpätkillä (äänet päälle, ei kuitenkaan täysille kannata laittaa):

Suuäänien mestarihan se siinä ei malttaisi odottaa omaa vuoroaan <3 Ai että mä niim rakastan sen juttelua, varsinkin tilanteissa joissa se haluaa jotakin ja ääni on motivaation merkki. Se hiljenee tehdessään täysin ja siinä se pointti onkin: pönenkin saa helposti kiljumaan mutta sillä se jää päälle ja se vuotaa. Sieni juttelee. Oleellinen ero.

Sieni teki vain 120 askelta suoraa, jossa 70 ruokaa. Tein tahallani isojen traktorin urien yli ja etsin huonoimmat kohdat. Muutamassa tällaisessa paikassa haki kulmaa mutta ratkaisi hienosti, ja sehän ei hakiessaan siirrä etujalkojaankaan, kääntää vain päätä. Sieni on noin lyhyen jäljen jälkeen silmin nähden pettynyt "joko se loppui" ja se on paljon työläämpää saada tulemaan pois, kuin pöne.

Pönelle noin 400 askelta, tyhjä paalu, kasa 15. askeleessa, kolme kulmaa jossa ruokaa 3 askelta ennen ja jälkeen. Muutama yksittäinen nami siellä ja täällä, kävi nimittäin jo se mitä odotin: olettaa namin tarkoittavan kulmaa ja alkoi hakea pari kertaa turhaan. Ihan lopussa joku ihme härö, viimeiset parikymmentä askelta oli hyvin namitettu ja ihan pari metriä ennen esinettä oli varma että siinä on kulma, ja ruuasta huolimatta pyöri aika rankasti. Sanoinkin sille lopulta aika napakasti että että ei sinne, ja sain sen etsimään jäljen edestäni. Esineen ilmaisi tästä huolimatta siivosti.

Hakuilemassa tauon jälkeen

Sienellä oli tänään hakutreenit tuttavien omassa metsässä, meille ventovieraassa paikassa. Maastoa tuntematta on aina hieman haastavaa suunnitella treeni, mutta halusin alkuun hetsausta, suoria pistoja ja yhden tyhjän mistä palkkaisin itse koiran tullessa ilman rullaa. Kiintorullaa en laittanut sille ollenkaan, joten virheen mahista ei ollut. Lopulta plääni oli tässä:

Alku meni hyvin, koira oli myös leikkinyt molemmilla aivan raivoisasti kiskoen, eikä ollut lainkaan hämillään (varoitin, että saattaa olla että odottaa ruokaa ja lähtee siksi huonosti leikkimään). Olin pyytänyt että varastaa lelun koiralta tai pyytää irroittamaan, mutta toiselta koira oli onnistunut nyysimään lelun ja toinen ei ollut vissiin saanut sitä irroittamaan (?!?), niin lopulta koira tuli kummaltakin lelun kanssa takaisin keskilinjalle. Patukoita se ei yleensä kuljettele, kun ne ei ole sille niin arvokkaita, mutta nytpä toi. Kolmonenkin meni kuten suunniteltiin, mutta nelonen ison kivenlohkareen kolossa tuotti sitten ongelmia. Ekalla teki ihan hyvän laatikon jättäen kiven ja piilon sen keskelle, eikä saanut hajua. Olisi pitänyt palkata se tyhjänä ja jatkaa suunnitelmaa, mutta päätin kuitenkin laittaa koiran uudelleen vähän turhan kaukaa, palaamatta riittävästi alkuun päin. Siitä se sitten aivan selvästi sai hajun kutosesta, kaarsi rataa eteenpäin ja karkasi sinne. Annoin mennä, mitäpä sitä perään enää huutelemaan, periaatteessahan koira oli mielestään juuri tarkistanut aiemman alueen ja jatkoi ihan oikein rataa eteenpäin. Koira oli ollut vähän ihmeissään kun ukko oli ollut kyykyssä valmiina peräänjuoksuun lähtemiseen eikä normaalisti piilossa :D Tyhjä (5) jäi nyt sitten tekemättä ja seiska kipitti asemiin koiran tullessa kutoselta pois, käytännössä se sai katsoa seiskan menoa ja pistin sitten perään vaan.

Ehkäpä pitäisi miettiä vähän enemmän mikä on treenin tarkoitus, mitä koiran halutaan oppivan tai mikä on tavoite. Jotenkin nyt jäi sellainen olo, että tulipahan tehtyä, mutta oliko tässä oikein mitään järkeä. En tiedä onko tässä koko haussa nyt enää ylipäänsä mitään järkeä, mutta jos sitä meinaa uudelleen käynnistellä niin pitäisi varmaan miettiä aina teema kerrallaan. Motivaatio, suorat pistot, laatikot, tyhjät, ilmaisu, umpparit, palkattomat, kokeenomaiset (ohjaaja ei tiedä missä ukot on), pitkät radat jne. Ei vähän kaikkea sekaisin.

Lopuksi puhuttiin H:n kanssa taas kerran siitä mun murheenkryynistä, ikuisuusaiheesta nimeltä vauhti. En voi sille mitään että vauhti on niin tärkeä asia ja haluaisin että sitä olisi paljon, aina, kaikkialla. Ei Sieni mitenkään hidas ollut, mutta kokonaisuutena sillä oli vain "oikein kivaa", ei "ihanaa parasta". Leikkimisestä kyllä yllätyin aika kovasti - ehkäpä sillä voisi nyt ekana olla pari motivaatiotreeniä missä apuja käytössä ja lelupalkat?

pk-liivitkin lahosi matkalla ja koiralle jäi vain valjaat!

Miksi sillä on minulle niin hirveän suuri merkitys, miltä koira näyttää? Mikään arvostelukysymys se ei ole, tuomarinhan pitäisi arvostella vain sitä mitä hän juuri sinä päivänä näkee. Yleensä tuomari nyt ei varmaan muistakaan vaikka sama koira olisi joskus aiemmin hänellä ollut, tai jos sattuu oman seuran tuomari tms muuten tutumpi, hänkään ei saisi antaa arvosteluun vaikuttaa sen miltä koira yleensä treeneissä näyttää, vaan pitäisi pitäytyä siinä mitä se juuri tänään ilmentää. Olen ihan hirveän herkkä sille, että se ei mennyt nyt aivan täysiä, kulmakarva oli vähän kurtussa, lipaisiko se kerran huuliaan tai nyökkäsikö kontakti vähän (kontakti on sen vahvuus ja sen hiipuminen on huono merkki). Mutta se vaan on sellainen itseään toteuttava kehä: kyttääminen saa aikaan kaikkea sitä mitä ei haluaisi nähdä. Tai jos meillä on treeni ja koira suoriutuu oikein hyvin, miksi en voi olla vilpittömän tyytyväinen, vaan mieleen jää olisi se voinut mennä vähän kovempaakin? Onko vauhti aina motivaation mittari? Miksi motivaatiota ei riitä se määrä, että koira tekee sille annetut tehtävät halukkaasti ja omalla vauhdillaan, miksi sitä olisi pitänyt olla vielä hyppysellinen enemmän? Miksi mä haluaisin että koirasta aina paistaisi se tunteen palo ja se suorastaan omistautuisi sille mitä siltä pyydän? Treenaaminen ja koiran kouluttaminen on itselleni hirveän tärkeä asia, ja koska olen vielä niin saakelin perfektionisti ja järjestelmällinen, on vaikeaa tyytyä 90 prosenttiin, kun tietää että voisi saada myös täydet sata.

Tänään paikalla oli myös pari erittäin kiihkeää koiraa, toinen vasta aivan alussa ja se juoksi jonkun 100m syvän piston ja rallasi menemään aivan kaasu kiinni hirttäneenä, vaikka ohjaaja huusi perkeletänne! niin että metsä raikasi. Tai sitten lelulla palkattava koira, joka vetää niin, että käsi meinaa lähteä sijoiltaan ja josta suorastaan tirskuu se vietti, voima, vauhti ja kaikki mikä meiltä puuttuu, ja se vaan survoo sitä lelua että ota vielä kiinni, ota kiinni, ota kiinni, vedetään lisää. Tällaisia koiria ei voi kuin tuijottaa suu auki treeneissä, että vau, siinä sitä on ainakin mistä ammentaa. Totuus on kuitenkin että minä en ikinä, ikinä maailmassa jaksaisi sellaista koiraa arjessa ainakaan tässä elämäntilanteessa. Aijjumalauta että olisi rasittavaa. Haluaisin koiran, joka on treeneissä sellainen ja autolle palatessa se muuttuisi kiltiksi, huomaamattomaksi, maailman helpoimmaksi sieneksi. No mutta kas, eihän sellaisia ole olemassakaan.

Erittäin epäsienistä rallya

Koko viikko maanantain jälkeen on mennyt hiljaiseloa, edes kotona en ole treenannut mitään, ja varsin vähällä lenkitykselläkin ovat olleet. Tänään ajettiin akupunktion jälkeen mökille ja sitä ennen M:n kanssa treeneihin mökkipaikkakunnan kentälle. Teemana oli yllä oleva rata. Tiesin että alku on meille vaikea, koira varmaan haluaa karata putkeen heti ekalla kyltillä ja peruutus oikealla ei suju ainakaan kovin hyvin, lisäksi mietin mahtaako se muistaa liikkeestä istumista. Olin ajatellut palkata pari kertaa radalla ja tehdä käytösruutuun siirtymän, ottaa asennon ja palkata lopuksi sieltä.

Koiran otin autosta ja mietin, että aiemmin ko. kentällä se on välillä vähän ahdistunut ihmisistä ja/tai ylipäänsä, siellä joskus ammuttiinkin kun se oli vielä ongelma. Se oli nyt kuitenkin erittäin lennokas ja annoin sen hypellä kentälle. Se katseli aika paljon kylttejä, mutta palkkasin pari kertaa kontaktista ja nopeasti se oli pyytämättä sivulla haukkumassa. Siitä sitten aloitin. Sitten tapahtui jotain mistä aina olen sanonut, että niin ei ikinä tapahdu: koira vaan räiski menemään kaikkea mahdollista kuuntelematta lainkaan, esim. kakkosella se ei edes yrittänyt peruuttaa vaan pomppasi eteen ja samalla vauhdilla vasemmalle sivulle. Sama toistui useaan kertaan ja lopulta tapahtui jotain mitä ei myöskään ole aikoihin tapahtunut: mulla meni hermot aivan täysin ja koska se ei ollut reagoinut nättiin käskytykseen yhtään, vaan heitti vaan voltteja ihan hulluna, sanoin sille varsin rumasti että nyt j******a ja nappasin valjaista kiinni. Ja siitäkös se sitten pahastui ja seuraava kierros tehtiin hieman luimussa olevan koiran kanssa. Se oli jännä tilanne kaikkinensa, se oli niin korkeassa vireessä että sen tekninen osaaminen ei sille tasolle yltänyt, ja sellaista ei ole kyllä koskaan tapahtunut. Siksi en ehkä itsekään osannut toimia, olis pitänyt vaan laittaa se autoon eikä väkisin yrittää vääntää kylttejä hermostumiseen asti. Olis myös pitänyt aluksi lämpätä vähän eikä mennä suoraan radalle, mutta oletin että koiraa ehkä vähän ahdistaa, ja se oli täysin päinvastainen, niin enpähän osannut toimia lainkaan. Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää!

Tauon jälkeen sitten käytiin vielä samaa rataa, palkkasin tosi paljon tekniikasta. Nyt oli muutenkin vire kohdillaan ja koira tuntui hyvältä muttei kiehunut yli. En yleensä koskaan tee samaa rataa kuin tasan kerran, mutta tämä oli kyllä kaikkinensa ihan wtf-treeni...

Huomaa, että liian vähän treenattu pitkiä ratoja, radalla on kiireen tuntu ja ahdistaa jos on monta vaikeaa tehtävää peräkkäin. Jos niitä on päättänyt tedä yksittäisinä ja palkata jokaisesta, oma fiilis on paljon varmempi. Mutta eipä karannut putkeen, ja istui nopeasti ja sujuvasti. Itsellä edelleen ongelmia jättää koiralle tarpeeksi tilaa ja ekalla hyppykierroksella se potkaisi ainakin kolmea-neljää kylttiä. Sillä on laaja kääntösäde ja esim. seisomaan nousussa se tulee aika pitkälle eteen, lisäksi oikealla seuruussa sivusuunta pitää huomioida. No on tässä vielä pari viikkoa aikaa treenata :P

Pöne sai kerran tehdä radan läpi, peruutus oikealla ei mene silläkään, lisäksi joku muu bugi tuli, mutta en uusinut enkä mitään. Sen seuruu on kyllä vaan niin hienoa, radalla on aivan erilaista olla kuin Sienelle, kun tietää, että se pysyy jalassa liimaantuneena kaikki kurvit ja kaarrokset. Sienen vahvuudet on tässäkin ihan muualla.

Kuudes aisti

Helppoa on aina jälkeen päin sanoa, mutta sanonpahan silti: tiesin ettei kaikki ole vielä loppuun käsitelty. Haluttomuus kokeilla hyppäisikö koira autoon kumpusi jostain, mitä en ehkä osannut sanoiksi pukea. Yksi mitä olin muutamaan kertaan katsonut, on se, että se saattoi kesken kävelyn tms vilkaista nopeasti sivulleen, kääntää päätä melkein reiteensä asti, ja nimenomaan ehkä alaviistoon kohti polvea tai enemmänkin jalan sisäpuolelle, mahan alle. Ei edes päivittäin, mutta enemmän kuin yhden kerran, mikä ylittää heti sattuman mahdollisuuden ja saa huolen itämään mielen perukoilla. Koska koira on näennäisen ok, en antanut itseni miettiä asiaa sen enempää, mutta kaipa se vaivasi enkä halunnut hyppyyttää sitä autoon.

Tänään siis kolmas akupunktio. Pyysin vilkaisemaan ensin oikean etujalan pattia, toivoin että se oli kohdassa mihin kolme viikkoa sitten laitettiin neula ja joku vaaraton paise siis vaan. Huomasin sen meinaan jotakuinkin sen akupunktiokerran jälkeen. Ei ollut ei, neula oli ollut paljon alempana. Pattia on seurattava. Sehän nyt hienoa taas, siltä on leikattu vasemmasta etujalasta kahdesti sama patti, ekan kerran jälkeen se siis kasvoi heti takaisin. Seuraavaksi leikellään sitten vissiin oikeaa etujalkaa...

Sen jälkeen ell halusi että koira seisoo ja hän kokeili sen mahan puolelta jotakin. Ja koira kiljahti ja sai raivarin ja oli silmin nähden kipeä. Ei ole loppuun käsitelty ei, kyseessä oli iliopsoas-lihas ja mitä ilmeisimmin se on jossain määrin revähtänyt. Siitä linkkiä aiheesta.

Neulat antoi laittaa nätimmin kun viimeeksi, selkeitä reaktioita useasta muttei tapporaivaria saanut yhdestäkään. Neulojen jälkeen sai vielä laseria. Ensi viikolle varattava hieroja ja saatava lisää laseria ko. alueelle. Akupunktio 3-4 viikon kuluttua. Koska koira voi varsin normaalisti ja tekee normaaleja toimiaan kotona ja ulkona, kipulääkkeitä ei ole syytä ottaa uudelleen käyttöön, sain kuitenkin varuiksi lisää ja jos yhtään vaikuttaa siltä, aloitettava uudestaan ensisijaisesti tulehduskipulääke, jos ei riitä, myös Gabapentiini. Tärkeintä on antaa lihakselle aikaa parantua ja välttää kaikkia sellaisia liikkeitä missä se rasittuu, joten hyppäämistä edelleen vältettävä, samoin liiallista riehaantumista ym. Äkkiliikkeet on pahimpia, ja juuri sellaiset hypyt missä ponnistus epäonnistuu kun alusta upottaakin, on liukas tms. Kotona sohvalle menosta puhuttiin, voin kyllä estääkin sen, mutta päädyttiin että katsotaan sohvan eteen kunnon matto mikä ei luista yhtään, lisäksi jos keksii jonkun "portaan" niin sellaisen voisi laittaa. Autoon hyppäämistä ei missään tapauksessa pidä vielä kokeilla, vaan matkustettava edelleen pelkääjän paikan jalkatilassa. Kysyin miksi se metsässä kuitenkin on hyppinyt ja hillunut, ja ell sanoi että joko ei vain näytä kipua tai sitten koira osaa välttää pahinta kipua - kumpikaan ei ole missään tapauksessa hyväksi joten palaamme varmaankin pitämään mudin fleksissä metsässä ja lenkkeilemme umpimetsän sijaan poluilla. Ei sitä mihinkään kauheaan ryteikköön ole muutenkaan vielä viety, mutta tosiaan tilanteet missä koira ponnistaa vaikka vain matalan esteen yli, ja vaikka suopohja antaakin enemmän periksi kuin koira luuli, on juuri niitä missä sitten sattuu. Lihaksen pitäisi kyllä toipua "itsestään" mutta aikaa se voi ottaa kauankin. Voi voi voi, ja vielä kerran oi voi. :(

Sitä ei nyt kukaan osaa edelleenkään sanoa, mikä tapahtui ensin, mikä oli syy ja mikä seuraus.

Pöne painoi 17,4kg ja Sieni 20,2kg. Laihis tuottaa vihdoin tulosta. Avainsana on ollut keitetyt ja soseutetut höttökasvikset tuomassa tilavuutta nollakaloreilla ja raaka liha.

Totuuden hetket pellolla

Pellolla. Tuuli erittäin navakasti, vettä ei kuitenkaan onneksi tullut, mutta maa oli hyvin märkää, paikoin jopa hieman lillua. Pellot oli siis kosteaa multaa, jossa tosi paljon renkaan uria, kuivunutta sänkeä ja uutta vihreää sekaisin. Askeleet ei näkyneet ja laskut meni täysin sekaisin. Sienen jälki oli ehkä arviolta n. 350 askelta, ruokaa reilu 100 + joitakin kasoja. Jälki vanheni 1,5h. Esineitä oli kaksi, ekaa ennen oli 25 askelta tyhjää, toista ennen vähän vähemmän. Sienellä oli nyt enemmän tyhjää kuin koskaan aiemmin, lisäksi renkaiden urat ja kova tuuli vaikeutti hommaa kovasti.

Sieni ulvoi autossa ihan hulluna jo kun tein jälkiä. Sitten käytiin odotellessa vähän lenkillä, ja istahdin sen jälkeen vielä hetkeksi autoon odottelemaan että saadaan pönenkin jälki tunnin ikäiseksi. Sieni kiljui kontissa ihan raivona, sellaista kiukuttelua. Aluksi tämä oli hauskaa ja mahtavaa että nyt sitä virettä ja tahtoa on saatu, se ei siis ennen ole ikinä missään ollut tuollainen, mutta jukoliste että oli mennä hermot ja olin ihan juuri karjaisemassa sille, että nyt kita kiinni. Sen jälkeen ei sitten olisikaan enää kellään yhtään kivaa, niin hillitsin itseni ja lähdin aloittamaan pönen kanssa. Kyllä siitä riemu repesi sitten kun tatti pääsi omalla vuorollaan.

Mua ahdistaa tehdä sille vaikeampia treenejä. Nytkin jälkeä tehdessä mietin, kun siellä oli paljon 7-8 askeleen tyhjiä, että mitä jos tämä on liian vaikea ja se ei selviä tästä. Miksei selviäisi? Pönelle lompsin menemään, mutta Sienelle tekee aina mieli polkea askelia että että näen ne itse, ja laittaa hirveästi nameja, että tiedän sen olevan vielä jäljellä. Kyllähän se nyt haistaa jäljen ihan samalla tavalla kuin pönekin. Eniten ahdistaa siis varmasti se, että kun ruoka vähenee, laskeeko motivaatio samaan tahtiin, ja mitä sitten teen jos se ei jäljestä enää? No kävelen vaikka takas autolle ja haen esineet toisen koiran avulla? Me aletaan olla siinä pisteessä, että on pikku hiljaa ruvettava vähentämään ruokaa ja siinähän sen sitten näkee onko koira oppinut jäljestämään vai syökö se vaan, Jos se vaan syö, ei hommalla ole tulevaisuutta, joten sama se on saada selville nyt kuin ensi kaudella. Se on vähän sellaista itsepetosta roikkua niissä joka askeleessa olevissa nameissa hamaan tulevaisuuteen saakka.

Urat oli vaikeita ja koira tarkasteli paljon, lisäksi tuuli painoi koiraa sivuun jäljestä, aivan kuten pöneäkin. Sienen kuvassa tuuli tuli vasemmasta alanurkasta, ja toinen suora oli vaikein. Sen sijaan aivan selkeä havainto on se, että pitemmän tyhjän tullessa koira ei todellakaan meinaa lopettaa "ei täällä oo enää mitään", vaan se alkaa kiskoa yhä kovempaa. Tuo eka esine, jota edelsi 25 askeleen tyhjä, oli myös ihan sairaan hieno, nopea ja luotisuora ilmaisu! Sienen ilmaisut on olleet ihan luokattoman hitaita kun se ei ole halunnut ilmaista, vaan jatkaisi mieluummin, mutta nyt riittävän vaikea jälki + riittävästi tyhjää ennen esinettä teki tehtävänsä :) Kokonaisuutena olen erittäin tyytyväinen koiraan, se pysyi aktiivisena koko ajan ja työsti jälkeä niin että tuhina vaan kuului! Sille voisi nyt erikseen tehdä muutaman pitkän suoran (jotka on oikeasti luotisuoria, mun kävely on helposti mitä on...) urien yli ja vahvistaa suoraa, lisäksi pari lyhyttä jälkeä joissa päämääränä koko ruokakuppi. Sen jälkeen voisi sitten tehdä jonkun oikeasti pitkän, sanotaan joku 600 askelta, ja katsoa miten se sen selvittää.

Luulen, että sen osalta pellolla on aivan ensiarvoisen oleellista, etten ole koskaan nyppinyt, kieltänyt, painostanut, ollut vihainen. Olen ollut puuttumatta sen tekemisiin ja kävellyt vain perässä, tämän kevään jälkeen vain pidättänyt ja laittanut sen vetämään. Jos se yrittää tehdä jotain mitä ei haluta, en vaan päästä, mutta olen liinan päässä aivan eleetön ja hiljaa ja edes ajattelematta "nyt prkl". Tässä on koira joka on helppo paineistaa ja silloin se vajoaa passiiviseksi. Sen kanssa täytyy joka treenissä kiinnittää edelleen huomiota siihen, että koira saa jäljestää, sen ei pidä tehdä sitä.  Jos se ei joskus halua jatkaa, se saa sitten mennä autoon. Sellaistahan sen aina pitäisi olla, joka lajissa - niiden on tarkoitus olla hauskoja harrastuksia myös koirille, mutta ihmiset oikeuttaa kaikenlaista palautteen antoa ja pakkoa koska sen pitää sitä ja tätä. Hitsi että olin ylpeä Sienestä!

Pönelle oli arviolta n. 500-600 askelta, jossa teemana kulmat. Kulmat oli ennen ja jälkeen 3-4 askeleen matkalta namitettu, muuten jäljellä vain jokunen yksittäinen nami ja muutama kasa. Tuuli tuli kuvassa "ylhäältä" ja kovasti joutui pönekin varsinkin sivutuulessa tekemään töitä pysyäkseen jäljellä. Jarruttelin sitä aika paljon. Tuo kaari oli vahingossa aivan loistava, se oli niin työlästä jäljestää sivutuulessa että koira hidasti itse! Eka esine erinomainen, nopea ja suora, toisella meni jostain syystä voimakkaasti vinoon katsoen minua, ihan noin se ei normaalisti ikinä kyllä tee. Kulmat onnistui yhtä lukuunottamatta tosi hyvin. Pöniäinen nyt on sellainen kone.

tyytyväinen prof kotimatkalla!

Miksi kohtuus ei riitä

Yhdistyksessämme pidettiin eilen rally-tokopäivä, jossa aamulla oli lajiintutustujien osuus ja iltapäivällä jo lajia harrastaneille tutustumista ylempien luokkien kiemuroihin. Minun vastuulla oli iltapäivä. Kaksi ryhmäläisistä oli avo-luokassa kisanneita, yksi alossa kisannut ja loput vasta ensimmäistä virallista starttiaan odottelevia, enempi vähempi koevalmiita. Aika monta tuntia siellä kentällä tuli pyörittyä, ja oli taas kauhean virkistävää kouluttaa ihmisiä, joita tämä koiraharrastusmaailma ei vielä ole myrkyttänyt. Enemmän, kovempaa, näyttävämmin. Miten koko ryhmä iloitsi kun jonkun koira saatiin istumaan suoraan tai ohjaaja ymmärsi miten se molemmat vasempaan täyskäännös pitäisi ohjata ja mitä siinä tapahtuu. Illalla kotona palasin taas kerran miettimään sitä, miksi mikään ei riitä, aina pitäisi olla se nopein, parhain, henkeä salpaavin koirakko, jos ei osaamisella niin koiran leiskuva asenne toki antaa sekin aihetta ihailuun. Kohtuus ei ole mistään kotoisin ja "ihan hyvä" on suoranaista vittuilua. Ei saisi olla tavallinen, pitäisi olla parhain.

demonstroin vatitreenin ja palkan suunnan Sienellä

Mutta kaikki ei voi olla parhaimpia, ja osa ei sitten kuitenkaan oikeasti edes halua. Itse en missään tapauksessa ole kiinnostunut mistään valiotason ylittävistä jutuista, edustusjoukkueista jne, en missään lajissa. Valioksi asti kokeissahan kuitenkin minun lajeissani riittää se, että on riittävän hyvä, ei tarvitse olla paras. (Onkohan agility ylipäänsä ainoa laji, jossa pitää voittaa/sijoittua tietylle palkintopallille sertin saadakseen?). Koko ajatuskuvio on siis täysin tarpeeton ja ohjaajan itse itselleen aiheuttama. En kuitenkaan ole ainoa, joka siitä kärsii. Alussa ollaan vielä kauhean onnellisia "jee, se meni maahan pelkästä sanallisesta käskystä ilman käsiapua" ja sitten joskus myöhemmin alkaa se nillitys, kun pitäisi olla suorempi, nopeampi, näyttävämpi. Ei osata olla enää tyytyväisiä siihen mitä on, ja mitä itse ollaan osattu koiralle opettaa, vaan kaivataan aina vaan parempia suorituksia. Se on oikeastaan ihan kauhean surullista, kun hauska harrastus ja suuret onnen tunteet alkaakin muuttua riittämättömyydeksi.

Tätä tekstiä aloittaessani yhtäkkiä tuli mieleen, että sama ongelmahan koskee näyttelyitä ja näyttelytulosten ohjaamaa koiran jalostusta. Kohtuus ei ikinä riitä, halutaan vähän enemmän sitä, tätä ja tuota. Koska se vaan on enemmän ja enemmän on ihmismielen mielestä helposti parempi. Se on myös helpompi määritellä ja nähdä kuin "kohtuullinen", siis jos puhutaan vaikka karvan määrästä. "Eniten" on silmin arvioitava fakta, mistä on helppo olla samaa mieltä.

Tässä on yksi tätä aihetta inspiroinut blogiteksti, minkä luin vasta vähän aikaa sitten: vaikeasta koirasta hyväksi koiraksi. Aihe on tärkeä, ja jokaisen kannattaisi oikeasti joka treenissä yrittää nähdä itsessään ja koirassaan ne hyvät asiat, ei vain huonoja! Sieni ei ole nopein eikä näyttävin, mutta se ei myöskään ikinä ääntele, se on äärimmäisen häiriövarma (ulkoisille häiriöille) ja keskittymiskykyinen vieraissakin paikoissa, eikä se juurikaan sähellä ja tarjoile omia "kivoja" ideoita vaan suorittaa asiat täsmälleen niin hyvin kuin ne on sille opetettu. Siinä on ihan hirveästi hyvää ja sellaisia isoja kokonaisuuksia, mitkä toisille taas tuottaa suuria ongelmia, esim. juurikin tuo ääntely.

***

Rallyn osalta on tehty puolenvaihto edestä - vauhdista eteen (istumaan) tulojen erottelua ja ihan muutama täsmätreeni on tuottanut hienoa tulosta. Eteen seisomaan tulo onnistuu paremmin vasemmalta, syystä että oikean puolen perusasentoon hakeutuminen on hyvin vahva ja koiran on vaikeaa lähteä oikealta poispäin. Suoruus on vielä vähän hakusessa, homma on oikeastaan siinä vaiheessa että koira pyörii niin kauan kunnes sanon "hyvä" ja sitten se odottaa seisten hetken ennen palkkaa. Satunnaisia yksittäisiä istumisia se on tarjonnut tässä, ja kunhan vahvistan vielä vähän eteen seisomaan tuloa liikkeestä ja molemmilta puolilta, seuraavaksi ohjelmassa on eteen seisomaan ja istumaan tulojen vihjeiden erottelu. Tuntuu, että rallyssa homma luistaa ja osaan nykyään tehdä sellaisia treenejä, mitkä on tehokkaita :) Paitsi onhan siellä vielä se hemmetin peruutus mikä ollaan vähän jätetty unholaan, mutta jos siihen tarttuisi vaikka sitten näiden jälkeen...

Haussa se juoksi perjantaina vielä yhdet rullatreenit kentällä. Kiintorulla oli semikireällä kaulassa, ekalla ukko näytti irtorullaa ja kutsui koiraa, toisela näytti vain irtorullaa ja kolmas ja neljäs ilman mitään apuja. Ei ollut aikomustakaan ottaa kiintorullaa, ja uskon että se oivalsi mitä halutaan. Tällaista samaa pitäisi varmaan seuraavaksi tehdä avarassa metsässä. Tänään olisi ollut pitkän radan/kahden kierroksen koko päivän mittaiset maastotreenit, mutta en mennyt. En usko, että ennen talvea on juurikaan pointtia tehdä etsintää, koirasta se nyt varmaan olisi ollut hauskaa mutta näkisin hyödyllisempänä tuon rulla-asian käsittelyn. Jos tässä nyt vielä kerkiää "normaaleja" treenejä olla niin kaipa sitä voisi jotkut hetsatut etsinnät käydä tekemässä.

Haun valeilmaisut

Taustaa lyhyesti: Sienelle tehtiin 2016 alkukesästä kummallinen treeni, missä oli kaksi ukkoa samalla pistolla n. 40m ja 70m syvyydellä. Ekalla olisi kai "pitänyt" olla suorapalkka, mutta otin siihen ilmaisun. Toisella lähetyksellä koira ei ollutkaan ihmeissään miksi laitan sen uudestaan samaan paikkaan, kuten luulin, vaan meni ja teki elämänsä ekan valeen siihen missä 40m ukko oli ollut. Siitä sitten säädettiin, loppurata meni ok. Tämän treenin jälkeen koe oli vain parin viikon päästä, hyl ennen kuin päästiin edes alkuun, teki siis pelkkiä valeita. Sitten pari huonoa treeniä ja sen jälkeen ongelma näytti ratkenneen, uusi koe jossa saatiin yksi ukko ja sen jälkeen valeita -> keskeytys. Pidin pitkään taukoa ja välillä vähän treenasin, viimeisin treeni on joskus kesältä missä alkurata meni hyvin, kiintorullailmaisukin siellä taisi olla ja muutama tyhjä, sitten alkoi taas valeet ja koira paineistui pahasti siinä säätäessä. Rullaa ekan kerran tuodessaan se ei kuitenkaan tässäkään ollut mitenkään paineistuneen oloinen, joten olen edelleen sitä mieltä, että meillä tämä ongelma on alkanut itse aiheuttamastani väärinkäsityksestä (koira luuli, että haluan että se tuo rullan pelkästä hajusta/siitä missä ukko on joskus ollut muttei ole enää), ei paineesta. Siihen viittaa mielestäni myös se, että alokokeessa 2015 jännitin enemmän kuin ikinä, silti koira teki 200p maastot. Avoimen kokeissa en edes jännittänyt niin paljoa, joten miksi se nyt olisi keksinyt että paineessa voi ottaa rullaa...? Ilmaisuketju on huolella koulutettu eikä sitä ole ikinä palkittu rullan tuonnista ohjaajan luona, se osasi noutaa perusasentoon asti yhdellä käskyllä jo kun koko hommaa edes alettiin opettaa.

Pitkään koko homma oli vaan ahdistavaa, en päässyt sen yli, että itse pilasin koirani. En tiedä miksi tämä otti niin koville; onhan sille monta tottisliikettäkin uudelleenopetettu ja kaikki jopa varsin hyvällä menestyksellä. Jotenkin pk-puolella koko valeilmaisuun suhtautudaan hirveän pelokkaasti, sitä pidetään pahimpana mörkönä ikinä, eikä ohjaaja osaa suhtautua siihen neutraalisti niin kuin johonkin muuhun virheeseen. Jos koira ei mene eteenmenossa maahan, sitten vaan vahvistellaan maahanmenoa ja tilanne ehkä ensi kokeessa on erilainen. Tietysti valeissa on se huono puoli, että yksi maahanmenon väliin jättäminen ei nollaa koko koetta. Valeet nollaa. Siksi se on ohjaajan mielestä niin raskas ja iso virhe, sellaista ei kerta kaikkiaan saisi tulla. Lisäksi nyt taas asiaa pohdittuani ja usean ihmisen kanssa siitä keskusteltuani uskon, että osa valeiden kauhistelua on se, ettei ihmiset tiedä mitä niille pitäisi tehdä. Jos koira ei mene seuruusta tai eteenmenosta maahan, kaikilla vähänkään kokeneemmilla on useita jippoja mitä kokeilla ja selkeä suunnitelma kuinka asiaa treenataan. Valeet on monesti asia, jota yritetään sitten vaan kierrellä ja estää koiraa tekemästä väärin, samalla kun toivotaan parasta, että se itsestään unohtaisi sellaisen tavan tms.

Jos unohdetaan se, että ohjaajan päässä olevat tunnepuolen ongelmat tuottaa siihen sen paineen, ja mietitään asiaa teknisemmin, kysehän on vain kahdesta asiasta:

1) vahvista rullan ottoa maalimieheltä ja vain maalimieheltä. Tässä olisi varmasti erittäin selkeää, jos ennen rullan ottoa olisi jokin tietty kriteeri miten koiran tulee toimia. Kosketuskepin koskeminen, maalimiehen kiertäminen, maalimiehen kädessä olevan namin ottaminen on ne mistä eniten olen kuullut. Harmi, etten alusta asti tullut pitäneeksi kiertämistä kriteerinä. Irtorullilla se opetettiin kiertämään, mutta kiintorullan kanssa koira on niin nopea, että se saattoi tulla, ottaa rullan lennossa ja lähteä samalla vauhdilla. Lisäksi sillä ei ole olemassakaan mitään sanaa, mitä maalimies voisi sille siinä sanoa, kierrä-käsky ei käsitä käskyn sanojan kiertämistä. Koen, että tässä vaiheessa jo vuosia kiintorullalla ollutta koiraa on vaikeaa alkaa uudelleenohjelmoida. Pitäisi ainakin vaihtaa koko rulla erilaiseen ja opettaa se hyvin hitaasti ja hartaasti täysin eri käskyin. Muuten siinä käy niin, että koira tulee, ottaa rullan, maalimies alkaa käskyttää irti ja kiertämään ja koira on sekaisin kuin seinäkello ja pointti menee koko asiasta aivan lillukanvarsiin. Ainakin aluksi.

2) vahvista (tyhjältä) pistolta tuloa ilman rullaa. Eli palkkaa tyhjiä itse. Minulle tämä oli sellainen motivaatiopeikko ja koin, että pitää tehdä mahdollisimman kokeenomaista ja "palkatonta" (etten itse palkkaa jatkuvasti) ettei koira sitten kokeessa pety, kun nakkia ei tule koko ajan. Jälkeen päin uskon, että ei se olisi mikään ongelma ollut. Treenejä olisi pitänyt varioida paljon enemmän myös tässä suhteessa. Tällä kertaa teemana ne tyhjien palkkaamiset, ensi kerralla joku muu jne. Itse en viimeisenä vuonna palkannut tyhjiä varmaan yhtään kertaa.

Kiintorullaa se teki myös aivan liikaa. En enää muista miksi. Kai siinä oli olevineen joku ongelma, että jäi välillä sitten tallomaan maalimiehen päälle eikä ottanut rullaa salamana, kun etsi irtorullaa. Voi huoh sentään.

Maanantaina tein kentällä rallyhommien jälkeen neljä irtorullailmaisua, kiintorullaa ei ollut kaulassa lainkaan. Kun otin koiran autosta ja se näki mitkä välineet mulla nyt on, se ei meinannut nahoissaan kestää. Kyllähän se hyppi rallyjuttuihin lähtiessäkin, muutaman pompun. Pk-liiviä en saanut päälle kun se oli ilmassa ihan koko ajan ja kiljahteli vain. Ukko siirtyi jokaisen toiston jälkeen hieman ja me palattiin keskilinjalle, koira oli nämä kaikki siirtymät enemmän ilmassa kuin jaloillaan, niin siistiä tämä siitä oli. Olin ajatellut pikakelata ilmaisun alusta, ja siinä sitten autoin koiraa "hae", "sivulle" jne. Aivan turhaan, se oli niin nopea etten ehtinyt edes neuvoa. Se muisti ihan tasan tarkkaan kaiken. Keskiviikkona ihan hirveässä kaatosateessa lätäköiden keskellä oli-se-valaistu-mutta-pimeä-silti- kentällä (kiitos vaan urhealle ukolle - koira taisi olla ainoa jolla oli fiilis katossa...) ensin kolme toistoa irtorullalla ilman kiintorullaa lainkaan, sitten koira oli hetken autossa ja toiselle kierrokselle laitoin sille kiintorullan kaulaan. Rulla oli säädetty niin kireälle kuin sen saa, ja maalimies näytti koiralle irtorullaa. Silti onnistui nappaamaan vauhdissa kiintorullan pari metriä ennen ukkoa ja kiersi se suussa ukon ympäri. (Eli teki juuri sen mistä en vieläkään tiedä onko se ok vai ei, ja jos ei, niin mitä siinä sitten pitäisi tehdä kun niin tapahtuu?) Ukko yritti tyrkyttää irtorullaa ja koira olisi vaihtanut, jos olisi saanut kiintorullan sylkäistyä suustaan. Onneksi se sitten älysi pungertaa sen kanssa mun luo, niin aukaisin koko pannan että saatiin se pois suusta. Lätkäisin sen kuitenkin takaisin kaulaan, ja uusinnalle ukko huuteli vähän enemmän/näytti irtorullaa selkeämmin ja seuraavat 2 tai 3 toistoa menikin taas oikein hyvin.

Kaikissa muissa asioissa on niin helppoa ymmärtää, että vahvista haluttua ja jätä kaikki muu huomiotta. Saat sitä mitä vahvistat. Mutta jotenkin tämä rullahomma on kyllä edelleen omassa päässä aikamoisen sekavaa, enkä oikein osaa tehdä pitkän tähtäimen koulutussuunnitelmaa, enkä tiedä uskonko että tämä voisi korjaantua.