8kk

Pk-mittainen mudi siitä sitten tuli. Kotimittaus antaa kaikkea välillä 48-52cm, klinikan vaaka sanoi 15,0kg. Säkään vaikuttaa toki paljon se, kuinka ryhdikkäästi pentu seisoo. Virallisessa mittauksessa sitä varmaan jännittää sen verran, että se vähän niiaa, niin eipähän ole ihan törkeän ylikorkea. Oikeasti se on silmämääräisesti hyvin lähellä pönen mittaa. Kuva vääristää, ei niillä ole kokoeroa Lakin eduksi, mutta toinen nyt vaan on ryhdissä toisenkin edestä.

Esineruutua ollaan tehty ahkerasti metsälenkeillä; koirat puuhun kiinni, esineiden kanssa 50m päähän, parin metrin kaistaletta mutkitellen takaisin ja ei muuta kuin eka kehiin. Lakki saa yleensä olla eka ja pöne hakea loput 1-2 esinettä. Lakki ei haluaisi tulla, kun kytkisin sen oman vuoronsa jälkeen (on tehnyt samaa pari kertaa treenikentällä, ei halua tulla autoon). Lakki saa aina myös hullunkohtauksen kun sen pitää katsella pönen vuoroa. Joskus päästän sen pönen perään, mutta sitten pöne etsii ja pentu härvää perässä. Lakki pysyy tallatulla alueella hyvin ja tietää mitä tekee.

Tänään tehtiin ekaa kertaa H:n kanssa oikea esineruutu. Koirat odotti autossa, ja tallattiin joku ehkä 10-15m leveä kaistale, mihin tuli kolme H:n esinettä. Kannattaa toki vaikeuttaa kerralla montaa kohtaa :D Tein virittelyesineen autolla ja sitten vaan toin pennun alueen reunalle ja lähetin sen sinne. Meillä on samassa metsässä ollut hakutreenit ja pentu yritti hakea enemmän etukulmaa sivusta kuin suoraan eteenpäin, mutta kyllä se äkkiä korjasi alueelle. Irtosi hyvin ja esine löytyi nopeasti. Palkan saatuaan yritin vielä leikkiä, mutta se vaan kyttäsi niitä suuntia mitkä olisi olleet etukulmat jos tämä olisi ollut hakurata. Aika outoa oli, se hyvin harvoin kieltäytyy leikkimästä mun kanssa. Itse suoritus meni oikein hyvin. Nyt vähän rutiinia näihin ilman näköapuja tapahtuviin ja sitten kokeillaan ottaa kaksi esinettä.

Toinen mainitsemisen arvoinen asia on pitkäkestoinen käsikosketus. Toisten mielestä nouto (pito) on vaikein ja työläin asia kouluttaa. Siinä pitäisi pystyä nostamaan kriteeriä niin millisekunti kerrallaan, että pääsisi haukkaamisesta oikeaan pitoon. Mun koirille se on ollut helppoa opettaa, mutta inhoan sitä kouluttajana, kun siinä jotenkin se ohjaajan ja koiran suhde on niin isossa roolissa ja jos he eivät puhu samaa kieltä, ulkopuolisella ei oikeastaan ole mitään jippoja neuvoa.

Yksi juttu mulle, mikä on saanut tuskan hien tirskumaan jo Sienen aikoina, on sen sijaan pitkäkestoinen kuonokosketus. Tunnen sen saman tuskan mitä toiset kokee noudon kanssa, en vaan pääse tökkimisestä kestoon, ja koko aihe turhauttaa itseä niin että se tuskan hiki erittyy jo kuin vain ajattelee sitä. Niiiin raivostuttavaa katsella omaa huonouttaan!! Mokoma paska temppu, katoaisit maailmasta, kun en osaa sua.

Koska kaikki tietää että mua ärsyttää jättää asiat kesken siksi että joku ei muka suju, tartuin tähänkin uudelleen pari päivää sitten Lakin kanssa. Oon kouluttanut todella paljon motimutkaisempiakin juttuja niin jo nyt on perkele jos tällainen ei vaan onnistu. Ja kas vain, lempilauseeni, se syy miksi mun koirilla on niin paljon eri lajien tuloksiakin; if there's a will, there will be a way. :) video

Viimeistä vaille kolmoisvalio

Viime viikon kokeen jälkeen meni muutama päivä, ja laitoin sitten jossain mielenhäiriössä Pieksämäelle viestin, onko heillä hirveä jono ja vieläkö pääsee jonon jatkoksi. Olin jollain varasijalla 4 tms. En siis ollut edes yrittänyt ilmoittautua silloin kun oikea aika oli, kun ajattelin, että antaa olla rallyuran. Torstaina tuli viesti, että mulle on paikka, ja perjantaina treeneissä oli taas sellainen olo että ei s**tana kaikkeen sitä pitää rahansa ja vapaansa tuhlata. Lauantaina kello oli soimassa kuudelta, mutta olin hereillä reilusti aiemmin. Ihan turha kuvitella, että herra 12v voisi vieläkään mennä kokeeseen ilman että on käynyt tunnin metsälenkillä juoksemassa pahimmat höyryt pois. Koepaikalla se oli jotenkin vähän nuupea, mutta nyt en mennyt lankaan, vaan treenasin silti vähän aikaa. Rata oli niin meidän näköinen, että alkoi ahdistaa, siis ihan kauheat suorituspaineet. Enköhän mä taas väännä pikkusormen jossain kohtaa väärään asentoon ja tulee ylimääräisiä voltteja ja helppo rata kaatuu sellaiseen.

Pöne oli numerolla 18/29 (joo, mes-koiria oli hirveästi!) ja ennen omaa vuoroa kerkesin välillä lakata jännittämästä ja välillä tuntui että oksennus tulee kohta. Mukavaa tämä koiraharrastus, joo. Tuomari osoittautui todella kiltiksi ja esim. selvästä haukkumisesta läpi radan ei tullut virheen virhettä. Samoin siellä sai aika huolella notkistaa polvia ja ohjailla todella suurieleisesti, kun yleensä ylemmissä luokissa ohjauksen pitäisi olla jo varsin hillittyä. Sinänsä on kurjaa että arvostelu on eri tuomareilla niin erilaista, mutta päätin nyt sitten kuitenkin että ei tässä lajissa ole kyse siitä kuka tekee vähäeleisimmän suorituksen, vaan siitä, kuka tekee temput oikein. Päätin siis ohjata todella kädestä pitäen ja paljon suuremmin kuin mitä treeneissä teen, ja miten haluan koirani kouluttaa. Nyt ei ainakaan jää mun ohjaamisesta kiinni, keskityn pitämään kädet kurissa ja kun on jotain näytettävää, näytän niin että sokeakin huomaa.

Halliin sai mennä vaan yksi koira radalla olevan lisäksi, ja sisäänheittäjä heitti mut sinne vaikken olisi ihan niin aikaisin halunnut. Lähtöön meno ei tuntunut kovin hyvältä, ja ekalla kyltillä koira hieman jätätti ja pälyili, myös tuplasaksalainen oli pönen asteikolla hidas. Tsemppasin sitten aika rajusti, ja jossain kyltillä numero 10 huomasin ajattelevani että jumalauta jos oon oikeassa niin ei virheitä tähän mennessä (rallyssa on kyllä tosi vaikea itse ehtiä nähdä, jos sählä kerkiää vaikka tehdä ylimääräisen istumisen johonkin. Siksi maaliin tullessa ei kyllä koskaan tiedä miten meni noin oikeasti..). Pöne oli ruvennut kiihtymään ja istutin sitä kaikissa pysähdyksissä hetken. Siitä se vaikea kohta sitten alkoi: kyltit 12, 13 ja 14 peräkkäin oli melkoista pyöritystä ja meille todella kuumottava yhdistelmä. No se kosahti jo heti ekalla ja pöne kerkesi tehdä jonkun ihan oman voltin. Onhan meillä yksi uusiminen, ajattelin. Olin päättänyt jo etukäteen että jos uusin, teen sen kuin hidastetussa filmissä ja otan koiran sivulle istumaan uusimaan lähtiessä, en mene lennosta, kuten yleensä teen. Tuntui että kädet ja jalat tärisi kun keskityin niin siihen että nyt en anna sen tehdä mitään ylimääräistä. Molemmissa oikeissa saksalaisissa se hyppäsi kainaloon, toisessa potkaisi kylttiä mistä annoin meille päässäni -1, ja toisessa esti mua niin että siitä olisi kyllä saanut ainakin -1 kontr. Se myös kiljahti paristi, mutta jos ääntelyä ei lasketa... No vielä se 95 jäljellä, ajattelin, nyt älä tyri mitään. En ole varmaan koskaan tehnyt spiraalia niin huolella kuin nyt, hoin mielessäni koko ajan montako törppöä oon kiertämässä ja pidin katsekontaktin koiraan ettei se vasemmalle kaartaessa liukene oikealta selän takaa, mitä se varsinkin oikean seuruun alkuvaihessa teki paljonkin. Maaliin tullessa kädet tärisi ja mietin että nyt hihna varovasti taskusta, ettei se patukka tule kanssa esille, se unohtui vahingossa taskuun. Mietin että mun mielestä meillä on 95p mutta yritin olla ajattelematta sitä sen enempää, kun siellä tosiaan saattaa olla vaikka peruutuksessa istuminen -10 tms mitä en ole edes nähnyt. Palkkasin koiran ja vein sen autoon, ja hetki piti odotella että tulokset tuli taululle: 97p.

Hetken se tuntui hyvälle mutta sitten tuli taas se sama vanha.... mun mielestä esim. se kahden kokeen takainen 87p oli miljoona kertaa ehjempi suoritus ja kaikin tavoin enemmän sellaista kuin minä haluan meidän yhteistyön olevan. Tämä ei ollut mitenkään nättiä eikä taitavaa, tämä oli ohjaajalta epätoivoista paikkomista ja väkisin tuloksen runnominen, koira aluksi sulkeutuneena omaan ahdistuskuplaansa ja sitten taas hätäinen ja roiskiva. Kummallinen laji on.

Ei päästy edes palkinnoille koska rata oli helppo ja täysiä satasiakin tuli kolme.

Lakki on viime kuukaudet jaksanut odottaa autossa nätisti, mutta en tiedä mikä sille nyt tuli, reagoiko sekin mun normaalia kovempaan tulospainestressiin? Se silppusi oman alustansa häkissään ja oli ihan kierroksilla siellä koko ajan. Käytin sitä kolmesti tiellä pissillä ja kentällä touhuamassa ja leluun se kyllä keskittyi tosi hyvin, nameihin ei niinkään, vaan oli tosi levoton ja jotenkin sellaista ihme kiukuttelua ja kyttäämistä täynnä. Ei kiva. Se on kyllä muutenkin viime aikoina keksinyt että kun avaan kontin ja menen ottamaan jotakuta, se alkaa kaivaa veräjän ovea. Ovi loksahtaa auki kun sitä kovasti rynkyttää. Saatoin kerran tässä sanoa aika painokkaasti, että parasta olisi kun lopettaisit tuollaiset tavat välittömästi. Sen on selkeästi muutenkin treeneissä vaikeaa jäädä sinne kun pöne pääsee, odotusarvo on kasvanut niin korkeaksi. Pitäisi ehkä ihan varata vaikka joku täytetty kongi tms minkä se saisi kun pöne pääsee ja se ei. Kateusvietti on hänen suurin viettinsä ja se turhauman käsittely ei vieläkään ole hänen vahvinta alaansa, niin hirveä karjuminenhan siitä seuraa, kun ei oo aina hänen vuoronsa. :p

Nyt se olisi sitten viimeistä vaille kolmoisvalio, ensimmäinen harrastuskoirani. Aika, ole meille armollinen vielä.

Huutavan pennun kesytys

Pentuja kahdesti katsomassa käydessäni totesimme yhdessä kasvattajan kanssa, että tässä on yksilö jolla on oma visio siitä miten asiat menee, ja jos ei mene, hermo menee ja ääntä lähtee välittömästi.
Olimme sitten tietenkin pennun kanssa eri mieltä myös siitä, että pentu ei voi tulla mukaan vessaan, ei suihkuun, eikä muutenkaan olla koko ajan minun kanssani. Ekoina päivinä en edes yrittänyt jättää sitä sen enempää kuin pois vessasta. Jälkeen päin olen miettinyt, olisiko pitänyt, olisiko se auttanut pentua tajuamaan että täällä uudessa kodissa on tällaiset huoneet ja sitten on myös tilanne että ollaan ilman ihmisiä.

Lakki oli vilkas, hyvin tomera, määrätietoinen pentu. Se sai hullunraivarit kun sen olemista millään tavalla rajoitettiin, ihan sama ilmiö jostain kohtaa kiinni pideltäessä (esim. kynsien leikkuu), kannettaessa sylissä, hihnan loppuessa, häkissä, portin takana. Se oli toisaalta hyvin itsenäinen, irtosi ulkona kauas ja tutki paikkoja jos itse jäin seisomaan ja juttelemaan kaverin kanssa. Se leikki alusta asti itsekseen kotona, joskin vain silloin kun se oli samassa tilassa mun kanssa. Sitä raivostutti suunnattomasti, jos olin eri tilassa. Ihan sama, oliko se yksinyksin vai miehen ja/tai toisen koiran kanssa. Se halusi olla mun kanssa, ja jos ei saanut, alkoi huuto.

Myöhemmin mietin sitäkin, mistä tällainen käytös johtuu. Mudeilla tämä ei ole mitenkään harvinaista, keskusteluryhmästä löytyy paljon juttuja että pentu huusi ekat pari viikkoa. Jostainhan se kumpuaa. Vaikka Lakki ei alun perin mielestäni ollut "eroahdistunut", ei tuollainen raivoaminenkaan ole "normaalia" ts. jotainhan sen koiran päässä on vähän vinksallaan kun se ei osaa käsitellä tilannetta muulla tavalla. Sinänsä ihan sama mistä se johtuu, koira pitää saada ymmärtämään että yksin jääminen on aivan normaalia. Sen on opittava luottamaan siihen että ihminen palaa kyllä, ja toisaalta se on saatava tykkäämään siitä että se jätetään.

Vessan oven takana se oppi odottamaan nätisti, taisin ekat päivät jutella sille oven läpi että täällä ollaan enkä vedä itseäni vessasta, mutta portit ja huoneiden ovet oli kauhistus. Protestointi oli aluksi silkkaa vitutusta, ei ahdistusta, mutta aikansa karjuttuaan pentu kyllä lietsoo itse itsensä enemmän tai vähemmän hysteeriseksi ja sävy alkaa muuttua enemmän hädissään olevaksi. Sitä kokeiltiin kieltää, kokeiltiin opettaa shhh-suhahdus ja vesipullon suihkaus (kasvattajan ohje edellisen koiran kiljumisiin, ja siihen se tehosi aikoinaan yhdellä kerralla), kokeiltiin vaan jättää ja antaa huutaa (mutkun se jaksoi mun työpäivänä huutaa kolme tuntia ennen kuin lopetti...), kokeiltiin jättää jonkun herkun kanssa, kokeiltiin nostaa se portin taakse ja päästää pois ennen kuin ehti edes tajuta olevansa siellä. Samaa tehtiin ovien kanssa. Pentu huoneeseen, ovi kiinni, ovi auki. Kokeilin heitellä portin yli nameja ja kyllä se sen aikaa oli hiljaa, mutta kyttäsi lentäviä nappuloita ja sinkoili niiden perässä pitkin lattiaa, ja oli kaukana rennosta ja siitä että voisi puuhailla siellä jotakin omiaan.

Muutaman viikon jälkeen totesin, että nyt on todella otettava järeämmät aseet käyttöön. Käytin sekä sammuttamista (huutamalla ei saa mitään) että palkkaamista (yksin jääminen on ihanaa kun silloin saa jotain hyvää).

Perusasiat:
-radio päälle
-paljon sallittua puuhaa, leluja, luita ym. Kannattaa hankkia niin paljon leluja, että niitä voi kierrättää ja joka päivälle on "uusia".
-pyri jättämään pentu vain kun se on valmiiksi väsynyt ja todennäköisesti nukahtaa pian
-yhdistä lähtöön jotakin ihanaa eli anna pennulle esim. kongi
-pyri olemaan niin vähän aikaa poissa, ettei pentu kerkiä huolestua ja alkaa äännellä. Aluksi puhutaan siis sekunneista. Ihmisen paluu on voimakas vahviste joten ajoita se siihen hetkeen kun pentu käyttäytyy kuten haluat. Kyttäämistä ja odottamista ei haluta vahvistaa eli olisi hyvä että koira vielä puuhailisi konginsa kanssa, eikä pidätä hengitystä sinua odotellessaan.
-kokeile jääkö pentu mieluummin koko asuntoon vai rajattuun tilaan (esim. yksi huone). Häkki ei ole sallittu pitopaikka pitempään yksinoloon!

Ensinnäkin estin pentua juoksemasta mun perässä huoneesta toiseen. Suljin siis aina oven kun vaihdoin huonetta. Jos huuti, jäi huutamaan. Kävin tosi paljon vaan pyörähtämässä toisessa huoneessa ja tulin heti takaisin (tietenkin edellyttäen että pentu oli hiljaa, sen huutaessa ei koskaan saa mennä takaisin). Palatessa en myöskään huomioinut koiraa mitenkään, ajatuksena siis turruttaa se siihen että ihminen nyt hyppää edestakaisin mutta siinä ei ole mitään kiinnostavaa. Tein samaa myös portin kanssa, laitoin siis portin kiinni mennessäni ettei pentu päässyt perään. Pitkään, siis kuukausia, se keskeytti sen mitä ikinä olikaan tekemässä ja tuli mun perässä ovelle/portille istumaan. Pitkään se myös jaksoi siellä äännellä, mutta pikku hiljaa se alkoi jäädä pois.

Aloin myös opettaa sille paikoilleen jäämistä vain kieltämällä sitä seuraamasta mua. Tällöin koiralla on selkeä tehtävä mitä siltä odotetaan. Yksi ilta olin jo tullut makkariin, kun huomasin, että eteiseen jäi valo. Pentu nukkuu mun sängyn vieressä lattialla omalla peitollaan, ja tietenkin kun lähdin sammuttamaan valoa, se pomppasi ylös ja olisi tullut perään. Kielsin sitä tosi nätisti ("a-a") ja ohjasin sen petiä taputtamalla takaisin sinne. Eleen se ymmärsi alusta asti luonnostaan. Kun se kävi petiinsä, silitin sitä kerran ja sanoin sille jo aiemmin yksin jäämisessä käyttämäni "oota siellä". Tätä me sitten toistettiin liki kymmenen kertaa, harmi etten älynnyt laskea tarkkaa määrää. Vähän meinasi jo tuskan hiki alkaa nousta, mutta päätin etten hermostu vaan voitan tämän ystävällisenä mutta päättäväisenä siitä että toimimme kuten minä haluan ja voin käydä noin kolmen metrin päässä ilman että se nousee pedistään.

Aluksi en päässyt askeltakaan kun se nousi. Sitten sain pikku hiljaa mennä askeleen pitemmälle. Kun homma lopulta onnistui, palatessani sanoin vain samaan neutraaliin sävyyn "hyvä" ja silitin sitä kerran kuten siihenkin asti.

Portin kanssa ratkaiseva askel saattoi olla se, että rakensin lattiatyynystä ja keittiön tuolista (=pöytä) itselleni toimiston ja siirsin läppärin siihen. Siis portin eri puolelle kuin missä pentu on. Istuin siinä tekemässä omia juttuja. Vähän se siinä vinkui mutta jotenkin kun olin niin lähellä mutten kuitenkaan saatavilla, se rauhoittui nopeasti ja meni omiin hommiinsa, muistaakseni nukkumaan.

Monta kertaa päivässä laitoin sen portin taakse ja istun lattialle ja heittelin sille nameja. Tein samaa myös niin, että olin jaloillani, menin nurkan taakse, tulin heittämään namin, menin taas pois. Namien väleihin sain nopeasti jonkun 10-15s aikaa, jolloin se oli hiljaa mutta istua napotti odottamassa.

Lisäksi käytössä oli kongi, johon sain vinkin lorauttaa hieman (kookos)öljyä. Se ei täytä mahaa mutta jaksaa kiinnostaa pitkään. Konginkin kanssa aluksi meillä oli liian iso aikuisten malli, johon pienen pennun oli hankala yltää. Kun se v***n jauheliha ei tule ulos sieltä, ja se perkeleen porttikin on kiinni, niin siinähän raivo vain kasvoi. Pentu kasvoi nopeasti ja ostinkin pari pennulle sopivampaa aktivointilelua, viis siitä että ne jää pian sitten pieniksi.

Myös erilaisia luita oli, joskin meni aikaa löytää sellaisia mistä irtoaa riittävästi syötävää että ne jaksaa kiinnostaa (esim. possun sorkka oli liian vaikea), mutta joita ei kuitenkaan minuutissa tuhota (kuten kävi kuivatuille kauloille, possunkorvasuikaleille jne. Pienelläkin pennulla on valtava puruvoima!). Kuivatut poron luut osoittautui parhaiksi, niitä sai mm. Peten koiratarvikkeelta kun miehen sedän meille itse kuivaamat hirven luut loppui.

Hullunraivareihin puutuin kyllä kieltämällä oven takaa / portin takaa niin että pentu ei nähnyt minua. Ihmisen palaaminen on aina valtava vahviste, joten vaikka ihminen tulisi torumaan, pentu sai silti mitä halusi. Siihen sekopäiseen karjumiseen siis rykäisin "ä-ä" ja/tai napautin seinää jollain kovalla tms. Mun mielestä ei ole huono idea, että koira kuvittelee, että valvon sen tekemisiä jatkuvasti vaikkei se näe mua. On toiminut todella hyvin myös esim. pöydältä varastamiseen, siis ei ole koskaan ollut sitä ongelmaa koska lavastan senkin aina pentujen kanssa. Tarkoitus ei kuitenkaan ole pelästyttää pentua, vaan nätisti vaan sanoa, että tuollainen ei ole sallittua.

Portin kanssa asia edistyi nopeasti ja jo 11,5-viikkoisena se pääosin jäi nätisti portin taakse. Jos pentu oli valmiiksi väsynyt, se meni nukkumaan. Jos ei ollut, se saattoi vähän vinkua, mutta se oli niin hiljaista ettei se kuulunut edes kunnolla toiseen huoneeseen, jos radio on päällä. Siihen käytin vain sammuttamista; kukaan ei reagoi siihen mitenkään. Onneksi pienet pennut nukkuu paljon, ja aina se lopulta sitten vajosi uneen. Pyrin avaamaan portin hiljaa pennun nukkuessa, siis niin, ettei se huomaa, vaan portti vaan on auennut hänen uinaillessaan.

Seuraavaksi piti siirtää sama ulko-ovelle, koska ulos lähteminen oli asia erikseen. Tein porttitreenin kanssa samalla ehkä noin viisi toistoa päivässä sitä, että pentu on valtoimenaan asunnossa ja saa tulla eteiseen katsomaan kun lähden. Sitä ärsytti se selkeästi vähemmän kuin jos se oli portin takana eikä nähnyt eteiseen. Puin kengät, otin avaimet, astuin rappuun, suljin oven, avasin oven, tulin takaisin, riisuin (ja menin pesemään kädet koska tämä oli korona-aikaa). Tässä en huomioinut pentua mitenkään enkä antanut sille mitään ennen lähtöä. Tarkoituksena turruttaa sitä siihen, että ei ole kovin kiinnostavaa vaikka ihminen ramppaa ulko-ovella.

Väsyneenä on paljon helpompaa jäädä nukkumaan. Pennun väsyttäminen ei kuitenkaan ole mikään ihan nopea projekti; oma pentuni nukkui yöt niin hyvin, että päikkäreille unta ei niin paljoa riittänyt. Se myös latautui valitettavan nopeasti ja vaati aika paljon touhua, ennen kuin se oli oikeasti väsynyt. 45min metsälenkin jälkeen se ei siis todellakaan ollut valmis nukahtamaan, vaan kotiin tultua meni ainakin toinen 45min kun kouluteltiin ruoka-annoksella milloin mitäkin, leikittiin ja touhuttiin. On siis ehdottomasti hyvä idea aluksi jättää pentu vain kun se on oikeasti väsynyt, mutta kannattaa vähän kokeilla minkälainen määrä väsyttämistä on omalle pennulle sopiva määrä, eikä vain kuvitella että kyllä sitä nyt jo puolen tunnin lenkin jälkeen pitäisi nukuttaa. :)

Harjoitukset on tärkeää pitää lyhyinä ja panostaa onnistumisiin. Välillä tulee kuitenkin tilanteita, että pentu on pakko jättää. Tein toisen koiran pissatukset niin, että pyysin että mies viihdyttää pentua sillä aikaa. Jos mies ei ollut kotona, sitten vaan jätin pennun siksi viideksi minuutiksi. Tällöin laitoin sen aina suljetun oven taakse yhteen huoneeseen, jotta pystyin kontrolloimaan sitä, että emme tule takaisin niin kauan kun se huutaa. Joskus kävi niin, että rappuun ei kuulunut mitään, ja tulin sisälle, mutta eteisessä kuulin, että vinkuuhan se. Silloin oli vielä toinen ovi kiinni enkä koskaan avannut sitä, ennen kuin pentu oli kunnolla vaiennut.

Meni kuukausia niin, että asia ei oikein tuntunut etenevän. Koronan tuomat lomautukset osui minulle hyvään saumaan, kun ei ollut pakko jättää pentua yksin, ja oli aikaa harjoitella. Tällaisissa asioissa on tärkeää muistaa seurata myös koiran palautumista; liikaa ei kannata treenata. Sinnikkäästi vain jatkoin harjoituksia. Työstin samalla raivoreaktiota sylissä kantamiseen, hihnan loppumiseen jne. Pennulle piti opettaa, että vastustamalla ei pääse, vain rentoutuminen ja "luovuttaminen" tuottaa halutun lopputuloksen.

Uskon, että meillä auttoi aika ja rutiinin muodostuminen. Pikku hiljaa yksin jääminen alkoi sujua. Pentu oli ollut meillä pari kuukautta, kun palasin töihin. Maksoin Digital Dogsitterin ekaksi kuukaudeksi, ja se oli todella hyvä ohjelma tapahtumien vakoiluun. Ekana työpäivänä jännitti melkoisesti, mutta meillä oli oltu oikein asiallisesti. Pitkään se oli aina kantanut kaikki tavarat eteiseen, eli selkeästi odottanut minua ovella, mutta ohjelma kertoi että mitään ääntelyä ei ollut, niin en murehtinut asiaa. Nyt pennun ollessa 7kk se tulee eteiseen, kun teen lähtöä, ja odottaa kärsimättömästi että saan kamat päälleni ja annan sille jo aiemmin esille eteisen hyllylle odottamaan ottamani kongin, purutikun tms. Tavoite siis saavutettu; koira tietää että tulen takaisin, ja lähtö on mukavaa koska silloin saa aina jotakin hyvää. Eteiseen ei siirry enää mitään leluja eikä puruluita, joten pentu viettää aikansa muualla kämpässä.

Makkarissa nukkumisesta ollaan montaa mieltä. Jos koira nukkuu sängyssä, sieltä ehkä olisin opettanut sen pois. Meillä ei ole koskaan saanut tulla sänkyyn ja Lakki nukkui mun sängyn vieressä lattialla. Kokeilin yhden yön niin, että estin sitä portilla tulemasta makkariin. Myös mökillä oltiin näinä aikoina, siellä on parvi mihin koirat ei pääse. Nämä tilanteet se hyväksyi todella helposti, mutta se on alusta asti ollut hyvä nukkumaan öisin ja mun mielestä sillä on ymmärrys siitä, että öisin nukutaan. Päivisin ei nukuta, ja portilla rajaaminen estää pentua osallistumasta johonkin tosi kivaan, mikä ottaa päähän. Palasin siis päästämään pennun takaisin makkariin, mielestäni eri huoneissa nukkumisesta ei ollut hyötyä. Päin vastoin - jos koira ei koskaan saa olla ihmisensä luona, miksi koko koira on edes otettu...?

Tässä linkissä myös tosi hyviä ohjeita.

MESHYV93, 3.

 

Lähellä, mutta niin kaukana... 93p meiltä vielä 92 ja 94 välistä puuttuikin, eikä millään niistä "tee mitään".

Pöne oli nuori mies kun silloinen seuramme sai nämä hallit. Epämääräinen kylmä kalustovaja vaihtui puolilämpimiin isoihin halleihin. Se oli valtava edistysaskel. Satoja, satoja treeni- ja koulutustunteja, jossain vaiheessa kuin toinen koti. Olin koko lapsuuden halunnut koiraa ja sinä olit sen unelman toteutuminen. Mun harrastusnälkä oli aivan kyltymätön. Myöhemmin sitten lähdin seurasta, mutta koira palaa sinne tuttuihin halleihin aina yhtä mielellään.

Pöne suoritti osan radasta kahdella jalalla ja päästi muutaman intokiljaisun. Mun päänsärky on taas kauheassa tilassa, lääke ei auta mutta tekee mahankin kipeäksi, ja aamulla satoi kaatamalla. Oli niin kylmä että kaivoin koirallekin takin autoon. Piti ihan muistuttaa itseäni, että ei se koira ole virkussa surffaillut, eikä nettipankissa tätä maksanut. Se olin minä, minä halusin tänne. Sain kasattua itseni ihan hyvin. Sinä olit siinä, tutut pärskähdykset vihaamastasi sateesta huolimatta, askel kuin kouluratsulla, aina ei jalat tapaa maatakaan. Sinä olet ollut mun suurien unelmien toteutuminen, niin hienoja hetkiä, niin paljon kaikkea. Tuomarin kommentti "ihanan innokas koira <3" sai sitten liikutuksen kyyneleet valumaan. Siinä on kaikki millä on mitään väliä. Mä en osaa tätä rallya, en vaan osaa ohjata niin että ei tyrittäisi joka kerta jotakin.

***

Lakki pääsi käymään ekaa kertaa noissa halleissa, oli vähän jännää ja oli niin haudanhiljaista, etten kehdannut itsekään mitään tehdä. Toisella kerralla oli Vilja mukana ja ääntä enemmän, niin aivan eri meiningillä. Oli hyvä oivallus Jaana Pohjolan teksteissä, liittyen turvallisuudentunteeseen, että jos toisen koiran läsnäolo rohkaisee pentua niin tottakai sitä kannattaa hyödyntää. Tavallaan ajattelen että aina ei voi olla yhdessä ja että pennun on tärkeää oppia seisomaan omilla jaloillaan, mutta just uusissa tilanteissa on ihan hyväkin jos joku näyttää reipasta esimerkkiä. Siirryttiin ulos odottamaan kisakirjoja ja pennut kerkesi leikkiä yli puoli tuntia. Hienosti kesken leikin Lakki myös keskittyi mun kanssa hetkeksi pujottelemaan ym ja leikki lelulla aivan normaalisti, ja sai jatkaa sitten nujuamista. Ihmisiin ja vieraisiin koiriin se ei suhtaudu oikein mitenkään, ja tosi kivasti tarjoaa myös kontaktia sekä kesken leikin, että kun oltiin erillään.

Nosea

Tänään ajettiin Lappeenrantaan nosettamaan. Paikka olikin paljon pienempi kuin oli luultu, mutta sai siellä silti ihan kivat erilaiset alustatreenit tehtyä. Sivuilla lukee, että kesällä 2020 valmistuu "nosework-keskus", mutta emme nähneet mitään siihen viittaavaa. Sellaisille voisi olla vuokraajia muuallakin Suomessa.