SM-kuvia

tältä se pujottelu tuntuukin, "blaah".. ehkä jätän senkin nyt vaan kokonaan pois.

"no nyt ne levisi, mitäs sitten tehdään?"

tosiaankin pidin räikeästi kiinni, ei tod ole tarkoitus.

Kuvat Sanni Lempiäinen

Koiratanssin SM-kisat Ylöjärvellä 27.10.2018

No, nyt se on tehty, minun ensimmäinen yksilö-SM-kilpailu! Auto starttasi 5.00 kohti Tamperetta ja Ylöjärveä. Edellisenä päivänä piti vielä ostaa uudet talvirenkaat miehen todettua renkaita vaihtaessa, että edellisistä yksi vuotaa. Milloinkohan sitä saisi opittua hoitamaan asian heti, muistan kyllä että keväällä niitä jo katsottiin että näillä ei taida enää yhtään talvea ajaa, mutta ei muuta kuin varastoon pois silmistä vaan... perjantai-illalla myöhään muistin myös käydä kentällä tarkistamassa että koirasta löytyy siru ja se toimii, edellisen kerran se on katsottu varmaan rokotusten yhteydessä 2017. Eihän sitä yöllä enää mistään saisi uusittua, mutta jos ei löydy, turha ajaa koko koepaikalle. Onneksi lukija piippasi välittömästi, siru on keskellä niskaa.

Perillä oltiin yhden pysähdyksen taktiikalla n. 8.45 kuten pitikin. Kävin ilmoittautumassa, vein kamat sisään ja sitten vain odoteltiin. Avajaiset oli muutama lyhyt puhe ja sitten meille esiintyi pari paikallista ihmisten tanssia/jumppaa harrastavaa ja juuri jotain isoja kisoja käynyttä 11-12v tyttöä. Kymmeneltä alkoi kehässä alempien luokkien suoritukset. Kisassa oli paikkoja se 40 ja SM-osallistujia oli 33kpl, niin loput seitsemän paikkaa jaettiin alemmille. Kymmeneltä alkoi myös pyöriä toisessa rakennuksessa SM-kisaajien eläinlääkärintarkastukset. Sinne piti mennä numerojärjestyksessä ja ottaa rekkarit ja rokotukset mukaan. Sieni oli numero 19 (VOI-koirakot alkoi siis numerosta 8, kun 7 ekaa oli alempia luokkia). Halliin pääsi sisään vain kun joku tuli ulos, jotta sinne ei tullut kohtuuton tungos, mikä oli kivaa pönen kaltaisia ajatellen. Useassa kohtaa myös muistutettiin, että koirat ei osaa käyttää Virkkua eikä ole ilmoittautuneet tännekään kisaan, joten ohjaajan tehtävä on toimia koiran edunvalvojana joka tilanteessa. Tarkastukseen sai viedä nameja mukaan.

Sisään päästyämme ekana oli sirunluku ja samalla katsottiin rokotukset, tämän teki avustajat. Sitten piti kävellä kujaa kohti eläinlääkäriä, jotta hän näkee koiran liikkeitä. Päässä oli pöytä, mihin isotkin koirat toivottiin. Sieni hyppäsi kehoituksesta itse siihen. Lääkärintarkastus tuntui olevan eri koirille vähän erilainen, ensin kysyttiin koiran ikää ja onko viimeisen kuukauden aikana saanut jotain lääkkeitä, meiltä kokeiltiin imusolmukkeita kaulalta, selkää päällipuolelta, kuunneltiin sydän ("no ei sitä ainakaan jännitä yhtään, tosi rauhallinen syke", mihin minä, että ohjaajaa jännittää sitten koirankin edestä, jolloin ell nauroi että onneksi ohjaajan sydäntä ei kuunnella!) ja sitten ell halusi nähdä hampaat. Osalta kysyi saako katsoa itse vai haluaako ohjaaja näyttää, mutta Sieni oli jo pussannut sitä sen verran, että kysymättä katsoi itse. Kerroin, että yksi hammas on ollut pitkään lohjennut (tai tarkalleen ottaen siitä puuttuu pala, siinä on kuoppa, ei halkeama) ja menossa poistoon, loppusyksylle on suunniteltu toimenpidettä ja on tarkkailtu ettei vaivaa niin että tarttee lääkitä ennen sitä. Siitä sanoi, että on joo tosiaan sen näköinen että kannattaahan se poistaa. Sitten se oli siinä. Juoksua ei kokeiltu eikä kysytty onko leikattu (toisaalta juoksuiset saa osallistua SM-kisaan viimeisinä, miksi kukaan jättäisi ilmoittamatta jos juoksu alkaa?), tassuja ei katsottu, osalta oli katsonut myös ainakin korvia ja vissiin silmiäkin mutta ei meiltä. Koko homma oli ohi minuutissa ja vaikka halli oli pieni, ahtauden tunnetta ei tullut, jopa pöne olisi varmaan selvinnyt ihan ok. Itse kisahalli oli kyllä sitten tosi paljon täyteen tungetumpi ja siellä oli välillä kiusallista liikkua koiran kanssa, välillä meinasin että otan pönen hetkeksi sisään, mutta enpä viitsinyt. Osalla ihmisistä on tosi ikävä asenne ja he pitävät koiriaan irti ja antavat niiden haahuta. Minäkin treenasin Sienen kanssa pari juttua koira irti, mutta se oli koko ajan hallinnassa eikä sellainen mielestäni haittaa. Päivän lopussa Sieni söi tervetulopussukasta tullutta purutikkua mun vieressä meidän häkin edustalla, niin siellä sitten erään koira haahusi tutkimassa ihmisten kasseja, onneksi omistajansa nappasi sen pois kun se oli metrin päässä Sienen perseestä. Kerkesin jo miettiä että katsonko vaan miten käy, vai avaanko suuni ja sanonko nyt ikävänä the ihmiselle että ottaisitko sen nyt vaan kiinni kun mun koira ei varmaan halua jakaa eväitään.... jotenkin vähän tuntuu että sellainen monessa lajissa tyypillinen "etsä tiedä kuka mä oon" -asenne on läsnä myös tanssissa, ja toisilla on suurempia oikeuksia pitää koiriaan kuten pitävät ja muut sitten sopeutuu. Eihän siitäkään koirasta ollut meille lopulta mitään haittaa, mutta itselleni on aina ollut tärkeää että kukaan ei koskaan meidän takia joutuisi edes miettimään tuleekohan toi tuolta tänne, niin aika erikoiselta tuntuu toisten huolettomuus. Samaa näkee kyllä ihan lenkeilläkin, oli koirat irti tai hihnassa.

No, Sienikin sai olla autossa aamupäivän, Toppapompat päällä ja edellisenä päivänä varastosta kaivetut lampaantaljat alla tarkenivat hyvin vaikka mittari oli nollassa. Kehään tutustuminen oli aikataulun mukaan 11.20 kaikilla 19 freestyleohjaajalla, mutta päästiin aloittamaan melkein 15min etuajassa ja viime tipassa ryhmä jaettiin puoliksi, niin että kumpikin porukka sai 10min aikaa normi 15min sijaan. Aika tungos oli välillä silti mallata omia linjojaan. Koiraa en ole koskaan vienyt kehään tutustumiseen eikä siinä nytkään olisi mahtunut tekemään mitään ilman hermojen menetystä. Kehiksen jälkeen oli sitten taas odottelua, nyt alkoi jännittääkin aika lailla. Ennen meitä oli muutama ennakkosuosikki ja aivan käsittämättömän huikeat ohjelmat vetivät, esim. kiistaton ykköspallin valtaaja tänäkin vuonna: Nadja ja Flow, linkki Youtubeen jonkun muun kuvaamaan videoon (tulee kun löytyy, sen esityksen kuvasi joka toinen katsoja). Se jonka mielestä koiratanssi on pikkutyttöjen piiperrystä, on hyvä ja kouluttaa koiralleen tuollaiset itsenäiset poispäin ohjaajasta olevat temput, ärsykekontrollin niihin ja vielä opettelee ajoittamaan kaiken juuri musiikkiin. Huh huh!

Itse olin kirjoittanut ihan turkasen pitkän esittelyn, kysyin etukäteen kuinka pitkä se saa olla ja sain hyväksynnän tälle:

"Sieni on 7-vuotias pitkäkarvainen hollanninpaimenkoira, joka tuli minulle toiseksi harrastuskoiraksi erityisesti pk-lajeihin. Tiesin kyllä, että pitkäkarvaholskuilla on maine ei-niin-hyvinä harrastuskoirina, mutta eihän ne nyt koiraa kummempia voi olla kouluttaa, ehkä ihmisiä ei vaan ole kiinnostanut kisata? Minä päätin muuttaa tämän.

Jo ensimmäisen vuoden aikana osoittautui, että kaikki mitä olin aiemman koirani kanssa oppinut, ei toiminut holskun kanssa lainkaan. Pitkäkarvaholsku on toisaalta itsenäinen ja itsepäinen herkkäsielu, joka menettää kiinnostuksensa jos jankutat liian helppoja juttuja tai yrität neuvoa liikaa. Toisaalta koira ei kestä minkäänlaista pakottamista ja vanhanaikaiset "vaadi sitä tottelemaan" -tyyliset neuvot saavat koiran heittäytymään täysin yhteistyöhaluttomaksi. Lisäksi oma koirani on aivan suunnattoman herkkä ja kiltti. Pelkästään se, että ajattelen että nyt ei mennyt oikein, saa koiran ahdistumaan.

Parin vuoden kuluttua olin lopettamassa kaikkia harrastuksia, koska koiran motivaatio oli kovin tuulella käyvää, eikä tekninen koulutuskaan oikein edennyt. Pelkäsimme molemmat aivan hirveästi virheitä ja kaikkea sitä mitä sitten tapahtuu. Lopulta koira ei oikeastaan halunnut tehdä mitään, ettei vaan ainakaan tee väärin. Onneksi pääsin operantin ehdollistamisen kurssille. Meille avautui siellä aivan uusi maailma, ja löysimme meille toimivat koulutusmenetelmät. Ei ole olemassakaan virheitä, on vain mahdollisuuksia yrittää uudelleen. Ei enää koskaan ikinä milloinkaan niitä "kyllä sen pitää kestää kieltämistä" jne tyylisiä ohjeita, joita inhosin. Koira on ehkä maailman anteeksiantavaisin eläin ja pikku hiljaa Sienikin suorastaan syntyi uudelleen. Jouduin myös kantapään kautta oppimaan, että ohjaaja ei voi pakottaa koiraa haluamaansa lajiin. Koiran on saatava itse valita sellainen laji, jossa se kokee olevansa parhain pieni eläin. Tanssiessaan jokainen on täydellinen juuri sellaisena kuin on.

Sanotaan, että aina ei saa sellaista koiraa kuin haluaa - joskus saa sen, jota tarvitsee. Sieni on opettanut minulle itsestäni, koirista, kouluttamisesta, asioiden hyväksymisestä, sanomisten ja ajatusten hallinnasta, läsnäolosta ja pyyteettömästä rakkaudesta enemmän kuin kukaan koskaan olisi voinut. Sillä on kiistatta monipuolisimmin eri lajien harrastustuloksia koko maamme pitkäkarvaholskuista, joten ehkä sitten kuitenkin matkan varrella olen myös onnistunut siinä missä moni muu ei. Kasvanut tuollaisen koiran arvoiseksi ohjaajaksi. Löytänyt toimivat koulutusmenetelmät. Koskaan enää minulle ei tule riittämään, että yksikään koirani tekee mitään vain siksi kun käsketään. Sen on tehtävä siksi, että se itse haluaa. Tuloksetkaan eivät tule pakottamalla, ei vaikka kuinka haluaisi. Ne todellakin pitää ansaita.

SM-kisaosallistuminen tämän koiran kanssa on minulle henkilökohtaisesti suuri juttu. Pääsimme paljon pitemmälle kuin ikinä osasin edes unissani haaveilla! Mitä ikinä tapahtuukin, tiedän, että kultaisin koirani yrittää aina parhaansa. Jos jokin ei onnistu, peiliin voi mennä ihan rauhassa etsimään syyllistä. Minä haluan katsoa sitä silmiin, hymyillä sille, unohtaa muun maailman ja tuntea kuinka meidän ajatuksemme kohtaavat. Mikään titteli milloinkaan ei voi tuntua yhtä hyvältä kuin ne pienet hetket, kun tuntuu että ei enää ole varma mihin loppuu minä ja mistä alkaa sinä. On vain me, koira lukee ajatuksia ja ohjautuu kevyesti kuin tuulen henkäys. Kiitos Sieni että olet kestänyt minua kaikki ne alkuvuodet ja pakottanut minut kasvamaan siksi ihmiseksi, joka olen nyt. Maailmassa ei koskaan voi olla toista niin kultaista, iloista ja onnellista koiraa kuin sinä olet. Olet parasta mitä olisin koskaan voinut saada ystäväkseni."

Kehään pääsi kahdelta puolelta ja kumpaa tahansa sai käyttää oman valinnan mukaan sekä menoon, että poistumiseen. Toiselle reunalle vaan pakkautui aika paljon ihmisiä, puskin heidän läpi eikä tajunneet silti oikein väistää ja antaa tilaa. Jätin koiran kehän laidalle makaamaan kuten aina, ja vein rekvisiitat paikoilleen. Sitten oli aikaa vielä viedä koira vähän kauemmas, syöttää vikat namit ja palata. Kuuluttaja ei meinannut saada luettua meidän juttua loppuun, kun liikutukselta ei ääni kantanut. Saavutus se on sekin, oli siinä muutama ihminen yleisössäkin jotka hymyili meille ja mutisi itsekseen että voi että :) Sitten sitä mentiin ja tein kuten olin luvannut, hymyilin koiralle ja uhrasin ajatuksen sille, että nyt sitä ollaan tässä kehässä minne moni ei koskaan pääse tai uskalla.

video

Jännästi koskaan mikään ei mene kuten pitäisi. Kummankin sienen hakuun koira lähtee väärältä puolelta ja mun pyöriminen näyttää siksi tyhmältä. Jälkimmäisen sienen haussa olisi pitänyt ehtiä pyöriä puoli kierrosta enemmän, nyt olen naama kohti koiraa eikä se ole eläessään hypännyt käsien läpi niin, ei hyppää nytkään. Koriin vienti ja erottelu on tullut varman tuntuiseksi ja onnistuu nytkin hyvin. Sitten teen liian tiukan kurvin ja sienet melkein lentää korista koiran kääntyessä kanssa turhan rajusti ennen kuin otan korin siltä. Korin ympäri pyörimisen väliin oli lisätty yhteishyppy, mutta oli tarkoitus joku peruuttaa askel tai astua vähän sivuun ennen sitä. Nyt vaan hypättiin ja tajusin jo koiran ollessa ilmassa, että se putoaa suoraan koriin. Kaikki räjähti ja siitä alkoi kiusalliset hetket, koiralla oli tosi vaikeaa kun sitä himotti vaan kerätä ne takaisin ja mua pelotti ettei sen jalkaa sattunut. Sen jälkeen piti olla tassutemppu, elvytysliikettä (hyppii mun vieressä mun istuessa), takaa kiertoja, oikealle olalle, alas-istu, vasemmalle olalle. Nyt siitä jäi vähän kaikkea pois kun kumpikaan meistä ei tiennyt mitä pitäisi tehdä. Piti myös aika räikeällä käsiavulla auttaa se kiertoon, että tapahtui edes jotakin...

Kokonaispisteet tuli seinälle ja elin koko päivän siinä uskossa, että määrä ja vaikeus ei vieläkään riitä ja että lopun sotku vei taas taiteellisen puolen pisteitä. Illalla saatiin laput ja muistin heti, että koiran tullessa loppupuolella ex tempore syliin sen korin kaatumisen jälkeen, taisin aivan vahingossa silittää sitä. Luettuani tajusin myös että aivan vahingossa otin sitä tassutempussa jaloista kiinni, että se pysyi tukevammin. Teen joskus niin treeneissäkin, hemmetti kun on alusta asti päässyt moinen tapa juurtumaan minuun.

Mari Väänänen (YT):
Tekninen määrä 38, laatu 38, yht 76, taiteellinen kumppanuus 36, koreografia 38, yht 74, YHT. 150
"Hieman varovaisen oloinen ohjelma. Koiraan tarttuminen (tassut) on virhe, samoin koiran silittely voidaan katsoa virheeksi, ehkä tahatonta, mutta muista jatkossa. Lopussa jotain pientä epäselvyyttä."

Outi Tastula
Tekninen määrä 36, laatu 40, yht 76, taiteellinen kumppanuus 38, koreografia 39, yht 77, YHT. 153
"Rauhallinen ja miellyttävä sieniretki. ÄLÄ SILITÄ KOIRAA, pidä tassuista kiinni. Teknisesti vaativampi liike tai kaksi olisi nostanut pisteitä."

Hannele Parviainen
Tekninen määrä 40, laatu 40, yht80 , taiteellinen kumppanuus 39, koreografia 37, yht 76, YHT. 156.
"Lopun liikkeiden suunta oli hiukan väärään suuntaan. Tuomareille ei oikein näkynyt mitä tapahtui :) Koiran silittäminen kesken ohjelman vaikutti palkkiolta. Jatkossa ei kannata tehdä."

Palaute oli aika mykistävää, kellään ei paljoa muuta sanottavaa kuin että älä koske koiraan. Onhan se sellainen virhe mitä tällä tasolla ei pitäisi tapahtua. Nämä oli meidän viides tanssikisa, tiesin kyllä että niin ei saa tehdä, mutta hyvähän se on SM-kisoissa tyriä ekan kerran :D No ei tapahdu toiste. Jäi silti vähän kurja olo, eikö mitään hyvää ollut...  mulle on nyt edelleenkin vähän epäselvää mitä ne teknisesti vaativammat liikkeet on. Opetanko sen tekemään kaiken selän takana? Irtoamaan 20m päähän peruuttaen ja tekemään siellä? Muodissa tuntuu olevan tokomainen luotisuora eteen lähetys niin että ohjaaja liikkuu perässä, irtoaa vastakaiseen suuntaan tai heiluu paikoillaan, ja eteenmenon matkalla/päässä tehtävät pysäytykset selin ohjaajaan, sivuaskeleet edelleenkin luotisuoraan ja kaikenlaiset pyörähdykset ja voltit ohjaajan takana niin että ohjaaja pyörähtää samalla itse eri tai samaan suuntaan. Sieni ei osaa mitään tällaisia eikä ne ole sille lainkaan ominaisia. Onhan ne näyttäviä, mutta ei tunnu lainkaan meidän jutuilta.

Minä treenaan aivan liian vähän musiikin kanssa ja liian vähän kokonaisuuksia. Mulla on hirveän tarkkaan mietitty kaikki miten mikäkin pätkä menee, missä koira on ja missä minä olen. Sitten kun ei ole, pakka hajoaa. Mun on pakko ruveta tekemään paljon enemmän improvisaatotreenejä ja opetella siihen, että kaikki ei vaan kisoissa mene just niin kuin on suunniteltu. Me ollaan silleen tosi alkeistasolla, että moni asia onnistuu vain kun asetelma on just eikä melkein. Tällä tasolla ne pitäisi saada toimimaan oli keskinäinen sijaintimme mikä vain.

Käytin töppöstä välillä kävelemässä ja aina autolle tullessa se veti ihan hulluna kohti hallia. Kukaan meistä ei ole koskaan ennen käynyt siellä, mutta jostainhan se tiesi että koirahalli se on ja olisi halunnut osallistua. Hassu eläin. Sieni hengasi jonkun tunnun hallissa häkissä oman vuoron jälkeen, ja lopuksi hain sen vielä palkintojen jakoon kun tapana kuulemma on. Erikseen taas kiiteltiin kaikkia osallistujia ja käskettiin olla ylpeitä vain siitä, että ollaan täällä. Jopa ne viimeiset sijoitukset on hieno juttu, sen alle jää kuitenkin ne kaikki jotka ei ole oikeutettuja osallistumaan tai ei uskaltaneet mukaan :) En nyt tiedä voiko olla järin ylpeä sijasta 14./19., mutta ehkä unohdan sen kauttamerkin tuosta pois ja otan vain SM14-2018. Palkintopallilaisten ja monen muunkin esityksiä katsoessa meni kylmät väreet, me ei kertakaikkiaan ikinä tulla olemaan läheskään sillä tasolla. Toisaalta pitkäkarvaholsku ei tässäkään lajissa ole bordercollie, joita mitalisijoilla oli HTM:ssä 2/3 ja FS:ssa 3/3. Vaikka nopeus ja intensiivisyys ei sinänsä ole minkäänlaisia arvostelukriteereitä, hitaammalle koiralle on vaikeampi saada mitään vau-efektejä. Sieni kyllä teki ne omat istu-maahan-hyppää-juttunsa oikein hyvin omalla temperamentillaan, mutta jos toisilla on suurin osa ohjelmasta selän takaa ohjausta, sadan metrin peruutuksia ja sellaisia juttuja jotka tapahtuu äänen nopeudella niin eihän me olla mitenkään samoissa lähtökohdissa :)

Loppujen lopuksi jäi kuitenkin hyvä mieli. Ennen omaa vuoroa jurotin keskenäni ja mietin lähinnä pitäisikö oksentaa, kun jännitys meinasi halvaannuttaa. Jännitys oli erilaista, pönen sairastuminen vei kaiken treenimotivaation edeltäviltä viikoilta enkä edes edellisenä iltana jännittänyt yhtään. Kyllä se sitten koepaikalla iski. Onnistuin kyllä välillä ajattelemaan, että meillä on ihan yhtä suuri oikeus olla siellä ja että vaikka ketään muuta ei kiinnosta katsoa meidän esitystä, minä olen ylpeä omasta koirastani. Olihan se ihan selvää että siellä oli ne ketkä kilpailee titteleistä ja me jotka ollaan vaan esiintymässä. Oman vuoron jälkeen oli sitten paljon kivempaa jutella ihmisten kanssa. Yksi holskuihminenkin oli katselemassa kisoja ja tuli kehumaan koiraa ja sanoi, että tunnistaa täysin kaiken mistä mun esittelyssä puhuttin. Oli hauskaa jutella hänen kanssaan. Kotona oltiin 22 jälkeen ja kaaduttiin sänkyyn. Uni lakkasi neljän maissa ja rupesin kirjoittamaan tätä. Kuvia otti paikan päällä useampi, tässä ekat kännykkäräpsyt (c) jokin toimihenkilö, tarkennan jos saan kuvaajan nimen:

Toiseksi ylin nauratti mua koko yön. Kuka hyppää suu auki?!? Ja miten se voi olla tollasella banaanilla muutenkaan? :D Voi Sieni, ihme lentokala <3 Harmi että se on kännykkäkuva, teettäisin tosta taulun.

PS. Jalka vaikuttaa säilyneen vammoitta. Ainekset katastrofiin oli kyllä.

Varvaskuvat

Pönelle oli varattu aika varpaiden rtg-kuvaan (hereillä) ja Cartrophenin aloitus. Aloitetaan lopusta, ja pois lähtiessämme lääkäri vielä sanoi, että suhtautui erittäin skeptisesti toisen lääkärin hänelle ajanvaraukseen merkkaamaan potilaaseen, joka pitäisi kuvata hereillä. Ei ole koskaan nähnyt koiraa joka oikeasti pysyy rtg-levyn päällä liikkumatta maassa, kun sille sanotaan että maahan. No nytpähän näki. Vanhaksi kun elää, ehtii oppia kaikkea. Voi pötkönen...

Pöne oli aluksi taas erittäin varma, että itse viikatemies yrittää koskea. Pantiin sille kuonokoppa ja ell halusi kokeilla kaikki nivelet läpi. Koira oli paskajäykkänä, joten arviot on aina suhteutettava siihen. Takaosaa aristi ristiluun seudulta (lonkan taaksetaivutus). Käännettiin seisova koira sitten kyljelleen, ja se ei lainkaan yrittänyt rimpuilla kuten yleensä, vaan oli vain aivan hirveän jäykkänä ja vetäytyi kasaan. Kumpaankin etujalkaan koskettaessa sävähti kerran ja silmät pyöri päässä, ei muuta. Eläinlääkärin mielestä ei arista erityisesti. Mun mielestä tutkimustulokset on kaikki vääristyneitä, se vain pelkäsi kuolevansa.

Otettiin sitten ne kuvat, ja niissä tosiaan ei myöskään oikein mitään. Oikean jalan yhdessä varpaassa oli jotakin, joka oli joko vierasesine tai erittäin luultavasti pelkkä tassukarvaan jäänyt hiekan muru tms. Oikean tassun ulkosyrjässä myös ehkä ihan hieman turvotusta. Ei mitään, mikä selittäisi oudon käytöksen. Mietittiin sitten, että ainahan se on kutissut tassuista ja niiden käsittely on sen mielestä inhottavaa, niin voisiko se nyt vain vanhemmiten olla tulossa tarkemmaksi ja ärtyisämmäksi eikä vain tykkää että niihin kosketaan. Selitys ei ollut tyydyttävä, mulla on sellainen itsepäinen olo, että tunnen koiran ja joku ihan oikea syy sillä on kavahtaa tassujen lähestymistä. Ell ehdotti myös sellaista, että sillä voi olla kaularangassa jotakin, joka oireilee alempana. Juurihan osteopaatilla kyllä sieltä lapojen välistä jotain hoidettiin. En muista, mihin asti siitä on selkäkuvat otettu, yleensä ollaan keskitytty siihen takaselkään. Jos vaiva pahenee, sitten olisi seuraavana vuorossa koiran nukutus ja kaularangan kuvaus. Toisaalta puhuttiin myös siitä, että se on jo 10v ja mitäpä sillä tiedolla tekee sitten, oli taas mitä tahansa.

Sai nyt kuitenkin Cartrophen-pistoksen, ja loput kolme otin kotiin, pistän ne itse. Selkänikamien väliin se aine ei kuulemma pääse, mutta jos rikkoa on jossain muualla, niin auttaa sitten siihen. Vaikutuksen pitäisi näkyä aikasintaan toisen tai kolmannen viikon kohdalla ja viimeistään neljännen pistoksen aikoihin. Kysyin miten sen pitäisi vaikuttaa, kun mitään ontumista, liikkumishaluttomuutta, kankeutta noustessa tms ei ole. No se sitten vaan jotenkin piristyy ja alkaa liikkua paremmin jos niin käy. Epäilen. Herran jestas, jos se tosta kovasti vetristyy niin sehän hyppii katossa :p

Sitten puhuttiin vielä siitä kipulääkkeestä, sen ottamisesta jatkuvaan käyttöön. Gabapentiini olisi nimenomaan hyvä siihen. Samasta lääkkeestä puhui osteopaatti. Ell mielestä aristi selkää niin, että jonkinlaisia kipuja on. Minusta se ei juuri nyt ole lainkaan kipeä, mutta toisaalta vuosia jatkuneen krooniseen kipuun koira itsekin tottuu niin, että minä en sitä ainakaan päälle päin luotettavasti näe. Jälkeen päin kävelyllä kelasin taas sitä, että suhtaudun kauhean negatiivisesti jatkuvaan loppuelämän (kipu)lääkitykseen. Sitten tajusin ekaa kertaa ikinä, että sehän olisi myös kaikkien kisojen loppu dopingjuttujen takia. Olen kilpailuviettini tyydyttänyt eikä sillä ole mitään merkitystä, ettei enää tule uusia tuloksia, mutta enemmänkin koen että se olisi hirveän surullinen virstanpylväs. Suuri askel. Jotain, mistä ei ole enää paluuta, taas konkreettinen asia joka muistuttaa että loppu on lähempänä kuin alku.

Ehkä päädyn kokeileman. Siinähän sen näkisi, muuttuuko käytös. Katsotaan nyt ensin nuo pistokset ainakin.

Klinikalta mentiin kaupan kautta treeneihin. Sienellä on ensi lauantaina koiratanssin SM-kisat. Ei ole ollut yhtään treenifiilistä, mutta ainakin koira osaa kaiken mitä ohjelmassa on. Tämä taisi olla tässä, loppupäivät treenaan vain yksin musiikin kanssa. Koska ei oikein ollut fiilistä treenata ja Sieni reagoi siihen olemalla hieman käsijarru päällä, otin sitten kuitenkin loppuajaksi pönen, vaikka pistoksen sanottiin mahdollisesti väsyttävän ja käskettiin elellä ilta koiran voinnin mukaan.

No...

Osteopaatilla

Perjantaina päästiin vihdoin hoitoon. Pahin kipukohtaus laukesi ehkä puolessa tunnissa lauantaina tapahtuneen jälkeen, sen jälkeen koira meni portaita, pissi ja hyppäsi sohvalle ihan normaalisti. Söi Norocarpia keskiviikkoiltaan asti, sitten halusin kokeilla mitä tapahtuu jos jätän sen pois. Ei tapahtunut mitään muutosta. Ohjeiden mukaan pidin sen suht rauhassa, remmikävelyä suositeltiin niin paljon kuin koira vaan haluaa, mutta ei muuten repivää liikuntaa tms.

Lapojen välissä jokin ongelma, ei olisi ensin antanut mennä lainkaan sille alueelle, vaan käänsi aina naaman kohti osteopaattia. Hän on ilmiömäisen hyvä suostuttelemaan ja lopulta koira antoi aivan nätisti hoitaa. Tämä todennäköisesti ollutkin viime viikonlopun akuutin kivun syy, vamma tuntui kuulemma tuoreelta.

Takana oikealla iliopsoas-lihas hieman menossa jumiin, hoiti sen samalla. Siitä on vain 2kk kun viimeeksi käytiin, nyt jos se ei kestä edes sitä aikaa, en tiedä mitä tehdään. Takana myös reisiluun ja ristiluun välissä jonkinlainen jännite eri suuntaan kuin yleensä on, jos on, tällaista ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Se laukesi kyllä pois. Ei uskonut, että tämä olisi ollut suurin kivun syy. En tiedä mistä sen voi tietää.

Ja sitten sillä on erittäin todennäköisesti varpaiden nivelrikko, se mitä jo hierojan kanssa mietittiin aiemmin. Kysyin lopuksi siitä ja osteopaatti oli kokeilemassa oikeaa etujalkaa, ei paljoa ehtinyt kun koira sai raivarin eikä siinä auttanut enää kenenkään suostuttelu. Ei sitten härkitty sen enempää, olisihan sitä väkisin voinut pitää kiinni, mutta selväksi tuli jo, että jotain on. Pitää maanantaina soittaa klinikalle ja kysyä Cartrophen-pistoksista, ja voisihan sen ehkä kuvata jos sen voi hereillä tehdä. Toisaalta oli mikä oli, jos pistokset voi ottaa vaikkei ole varmuutta nivelrikosta, antaa mennä vaan. Akupunktiota voisi kanssa nyt ottaa, mutta taitaa olla se ainoa sitä tekevä lääkäri taas jouluun asti kesälomillaan. Pientä annosta kipulääkettäkin voisi miettiä, tai ainakin kokeilla. Tätä mun pitää vielä pohtia, olen aina ollut sitä mieltä, että siinä vaiheessa kun mun koira tarttee jatkuvaa kipulääkitystä, sen on aika mennä. Se raja hämärtyy niin helposti ja jos se nyt pärjää pienellä annoksella, kohta sille pitää antaa isompaa annosta ja sitten lopulta se saa maksimimäärän mutta oireilee silti. Nollalinja on niin helppo pitää. Toisaalta ei se nyt yhtään onnu eikä mitään, joten ei ne kovin kipeät voi olla, vaikka koskettaessa onkin aggressiivinen. Äiti saa kutoa sille talveksi villasukat, joko puikot sutii?

Lopuksi vielä puhuttiin koiran elämästä, kivusta ja viimeisistä vuosista. Osteopaatti uskoi, että kyllä sillä on vuosia vielä jäljellä. Akuuttiin kipuun ei kuole, ja niin kuin jo aiemmin sanottu, vaikka se huutaa kuin hullu, se luultavasti ei ole vaarallista ts. huutaessa se ei vahingoita itseään sen enempää. Kipua lääkitään, lääkkeet kannattaa ehkä jatkossa nyt kantaa aina metsässäkin mukana, niin on heti käsillä. Lääkitsemisen jälkeen sitten hoidetaan. Kylmäpussia ei ehkä suositellut varauksetta, voi kokeilla koiran reaktioita seuraten. Sille on kuitenkin syynsä miksi vahingoittuneelle alueelle tulee tulehdustila ja turvotusta; aineenvaihduntaa tarvitaan paikalle ja shokkikylmä turruttaa kivun ohella myös sen. Kerroin, miten kamalaa on että jatkuvasti pitää kytätä ja vahtia ja hillitä, kieltää hyppimästä ja jahtaamasta ja tekemästä niitä äkkikäännöksiä, ja sitten kaiken sen jälkeen tapaturma tuleekin koiran kävellessä. Osteopaatti sanoi, että yritä olla murehtimatta ja kieltämättä, anna sen vaan elää tyylillään. Sattuu jos sattuu, ei sitä kuitenkaan voi estää, kuten nyt nähtiin. Tärkeää vaan huolehtia siitä lämmittelystä ennen kaahaamisia, mutta se onkin sitten ainoa asia mitä oikeasti voi tehdä tilanteen hyödyksi. Mitä enemmän se liikkuu, sen paremmassa lihaskunnossa se pysyy, ja se on kuitenkin oleellisen tärkeä asia. Lisäksi paatti sanoi, että usein kun ikää tulee, koiran elimistö "turtuu" näille tällaisille ja usein ne kipupiikit tulee vähenemään joko määrällisesti, tai sitten kipu ei ole niin repivää että saa koiran huutamaan. En tiedä miten sekään on mahdollista, mutta osteopaatti on jotenkin niin karismaattinen ja sielukas, että pelkkä keskustelu sen kanssa rauhoittaa aina kovasti.

Lauantaina se taas tapahtui, oltiin ainakin 45min oltu metsässä ja hippaleikit oli suvantovaiheessa. Ne oli jahdanneet toisiaan, hypelleet kiville, tehneet äkkikäännöksiä, kaikkea mitä olen kaikki nämä vuodet halunnut hillitä ettei vaan mitään satu. Kaiken tämän jälkeen koira välillä käveli äitin perässä tasaisella alustalla. "Vinkaisiko se?!" Eka kerta menee vielä vahingoksi. Hetken päästä hiljainen ääni aina toistuu ja sydäntä kouraisee, en kuvittele, se ei ole lintu, pahin painajaiseni on taas täällä. Siitä se sitten aina pahenee niin että puolen tunnin kuluttua koira vielä laahustaa tasaisella, harmi vaan että oltiin jyrkän, louhikkoisen sammalrinteen alla ja oli pakko kiivetä pois. Selkään kun tulee yhtään kulmaa, se huutaa kuin kuolisi, kun yrittää nostaa, se huutaa myös. Vuoroin kannoin ja vuoroin käskytin tulemaan, etsin loivinta kohtaa, vai onko parempi mennä nopeasti jyrkkää vai hitaammin loivempaa kulmaa? Oli niin jyrkkä nousu ja huono kunto että oli pakko välillä laskea koira alas ja puuskuttaa kaksin kerroin itse, ja taas uusi nosto. Vähän ennen kuin eka vinkaisu tuli, koirat oli löytäneet mädänneen sienen ja juuri pöne kerkesi kieriä siinä. Ruskeaa paskaa oli takaselän karvoissa, heijastinliiveissä ja valjaissa ja kaulassakin. Joka kerta kun nostin koiran, paska tursui mun takkia vasten ja tuskan huuto kaikui pitkin erämaata. Silloin ehkä ekaa kertaa elämässäni kaduin katkerasti että koskaan ikinä milloinkaan olen ottanut yhtään koiraa. Se musertava suru, olen kasvanut aikuiseksi sun kanssa, olet nähnyt kaikki mun parisuhteet, muutot, opiskelut, työpaikat, aina ollut mukana kun olen yrittänyt elää tätä elämää. Olet mun vanhin ystävä, se joka on aina ollut ovella vastassa odottamassa että palaan ja yhtä innoissasi kaikesta mitä ikinä olenkaan ehdottanut. Olet mun elämän värit ja nytkö meinaat jättää mut selviämään yksin. Järki sanoo, että pennun kun ottaa, tietää että joskus on luovuttava, mutta järki ei auta kun sydän meinaa halvaantua ja paniikki vallata mielen. Älä mene, älä vielä mene...

Jos nämä jäivät viimeisiksi kuviksi, ainakin meillä oli ihana sieniretki niin kauan kunnes se tapahtui.

Ralleissa

Pötkösen rallykisat. Kiireisen viikon takia kerkesin vasta perjantaina illalla kentälle treenaamaan, ja ratahan meni sitten siihen että koiran saatua pallon se tappoi sitä kymmeniä kierroksia normaalin yhden tai kahden sijaan. Siellä se juoksi valojen alta pilkkopimeään ja karjui mennessään läiskiessään itseään pallolla kylkiin. Teknisestikin oli monia puutteita, mm. pyörähdys oikealla ja istumisen sisältävät paikalla käännökset nyt vaan kusi. Ei se mitään, huono kenraali on hyvä koe.

Koepäivän aamun aloitin käymällä jäljestämässä kuurassa olevalla pellolla, ja lenkitin ihan kohtuullisen remmilenkin. Kyllä sitä lauantaiaamuna seitsemältä herätessä taas mietti, miten "kiva" tämä harrastus on. Ei ollut yhtään sellainen olo, että onpas kivaa mennä vanhan pötkösen kanssa yhdessä kokeeseen.

Rata oli vaikea. Ei seiso kolmea minuuttia, ei osaa peruuttaa, ja hirveästi kuumottavia käännöksiä ja puolenvaihtoja. Vitutti olla koko kokeessa, miten voi olla mahdollista että olen kummankin koiran kanssa luokassa jonka liikkeitä mun koirat ei oikeasti radalla, palkattoman suorituksen osana osaa. Pöneä on sentään yritetty opettaa, mutta kun se kerkeää istua niin se kerkeää istua eikä mun osaaminen riitä sen kitkemiseen.

Koira oli jo halliin tullessa ajatuksissaan, ja lämmittelyseuraaminen perusasentojen seisomiskäskyillä meni ihan tappeluksi, ei kuuntele yhtään ja istuu vaan. Ihan tasan tarkkaan osaa tämän. Tuo omaan kuplaan meneminen on jonkinlainen muunnelma siitä nahka ratkee -ylivireestä, se jotenkin ottaa painetta tilanteesta ja ympäristöstä ja kiehumisen sijaan se jähmettyy. Rataan tutustumisessa kuulin toiseen halliin, että mun koira karjuu pari lyhyttä sarjaa häkistään. Se ei nykyään huuda kovin herkästi enää, joten joku on treenannut ihan siinä häkin vieressä, mikä jaksaa aina ihmetyttää kun tilaa on reilusti niin mikä hemmetin pakko on mennä ihan jonkun tilan luokse. Taidan ommella sille sellaisen keltaisen peiton häkin päälle, ja kirjailla siihen kiroilevan siilin "tilaa saatana!!".

Oltiin numero kaksi, ja omaa vuoroa se odotteli rauhassa ja katseli ihmisiä ja koiria ihan kivan tuntuisena. Tuomariharjoittelijan vuoksi odottelut kehästä käytösruutuun ja käytösruudun jälkeen seuraavan koiran aloittamiseen pääsyyn oli pitkiä, kun tuomarit vertasivat arvostelulomakkeitaan jokaisen suorituksen jälkeen. En sitten herätellyt pöneä yhtään, vaan vein aivan nollatilassa kehään. En tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Temputtaa nameilla? Leikittää? Riehuttaa muuten? Lelulla se haluaisi juosta sen kanssa, mitä koepaikalla ei voi tehdä, ja lyhyt taistelu niin etten irroita lainkaan, jättää sen vaan kuplimaan. Riehuminen voisi muuten olla hyvä, ja ennen olisinkin hyppyyttänyt sitä ja nujakoinut sen kanssa, mutta nyt pelkään tietenkin vaan että selkä hajoaa eikä se missään nimessä saa hyppiä yhtään.

Vasemmalla peruutuksessa katseli eteensä ja jäi matkasta täysin heti ekalla askeleella. Hetken mietin pitäiskö uusia, mutta ei se välttämättä mene yhtään sen paremmin niin hiihdin vaan tehtäviä eteenpäin. Rääkäisin aika pontevan "sivu!!!1" ja kyllä se ne kaksi seuraavaa askelta oli kaiketi ihan ok eikä ehkä edes istunut kun tuohon ei ole sitä kirjattu. Mua vaan alkaa välittömästi ärsyttää, kun koira ei hoida tonttiaan. Seuraamisessa haahuilu ei ole sille tyypillistä eikä se koskaan ikinä milloinkaan saa tehdä sellaista, minä en halua houkutella sitä, kannustaa sitä, yrittää herätellä sitä, mitään. Seuraa on seuraa ja se sisältää täyden huomion. Argh. Oikean puolen jättökäännöksessä piti sanoa viereen, sanoin sivu, onneksi siinä on pieni käsiele ja koira totteli kättä ja tuli sille puolelle mille pitikin. Huomaa että oma motivaatio on liian alhainen kun ei saa keskityttyä edes käskyihin. Pyörähdys meni hyvin ja sitten koira ehkä vähän heräsi. Sitten en tiennyt että noin pahasti sekoili 270 käännöksessä oikeaan koira oikealla, sen olisi vaikka voinut uusia vaikka istumisen riski siinäkin on. Näin, että se ei ollut ihan mukana, mutta oletin että kolmosella selvitään. Poispäin peruutuksen seisominen oli tosi hieno ja varma, mikä iladutti, seisotin sitä hyvän aikaa ja kehuin siinä. Peruutus tyypillisesti vinoon, ei se aina ihan noin pahasti mene. Loppukin ihan ok tuntuista ainakin alkuun verrattuna. Sitten vaan oltiin ja katsottiin, kun alkoi tuijottaa vuoroa odottavaa koiraa, siirsin vähän eri kohtaan. Käytösruutuun ihan yhtä koomaisessa tilassa, jaksoi seistä ehkä vajaa minuutin mikä oli tosi paljon enemmän kuin odotinkaan. Vajosi täysin varoittamatta istumaan, mistä käskin sitten käymään pötkölleen. Vire pysyi rauhallisena loppuun asti, päästiin myös seuraamalla kehästä ulos aika kivasti. Toiseen halliin mennessä alkoi sitten kitinä ja sekoilu. Olin päättänyt, että jatkan vaan treenaamista ja palkkaan sitä taskusta muutamalla namilla siinä, mitään loppupalkkaa ei ole. Häkin lähellä käskin "istu" joka koirani mielestä oli "ole hyvä", ja se sinkosi kohti häkkiä ja sai hirveän tällin hihnastaan. Siinä sitä sitten hierottiin jotain eteen tuloa noin sata toistoa ennen kuin koira oikeasti luopui etäpalkan ajatuksesta ja alkoi tehdä yhtään mitään.

Hillebrand ripitti mut vielä palkintojen jaossa, että hirveä vauhti ja olisit nyt pysähtynyt uusimaan. Sanoin, että ylivireongelman takia olin päättänyt etten uusi, kun se vaan yleensä pahentaa asiaa. Hän sanoi, että eihän sitä tartte näyttää koiralle että uusitaan, huikkaa siis vaan tuomarille uusivansa ja tekee samalla vauhdilla täyskäännöksen, palaa oikeaan paikkaan, jossa taas täyskäännös ja sitten vaan uusimaan. Koira ei tiedä että rata ei oikeasti mennyt niin, jos ohjaaja ei pysähdy tai hidasta ja jää siihen säätämään. Totta. Mutta oli kyllä sellaista paskaa koko touhu, että ei harmita yhtään ettei tulosta tullut, en mä tällaisella sitä olisi halunnutkaan. Alitimme pahasti normaalin osaamistasomme.

Nyt ei kyllä kauheasti motivoi seuraavaa koetta katsella, tämä on vaan liian vaikea laji meille. En saa niitä automaatti-istumisia kitkettyä, tai kyllä se treeneissä joo saattaa tehdä hyvinkin nättiä mutta koetilanne on aivan eri. En tiedä yhtään miten sitä pitäisi ennen omaa vuoroa valmistella, että se olisi sopivassa vireessä ja "auki". Fakta on, että en vaan varmaan ikinä saa sitä yhtään rennoksi koekehään, ja kaikenlainen jännitys teettää niitä isoja virheitä. Kyllähän rally on laji, missä radat on tosi erilaisia ja kun vaan jaksaa käydä, ihan varmasti töppöselle saa RTK4. Mutta pelkkä väkisin hankittu koulari ei oikein jaksa enää kiinnostaa, sehän on ihan helkkarin se ja sama onko sen tittelirimpsun seassa RTK3 vai RTK4. Huomattavasti paljon motivoivampaa olisi yrittää saada se vireasia kerrankin onnistumaan koetilanteessa, mutta alkaa olla pelimerkit aika käytetty... :( Koiran terävyys, epäsosiaalisuus ja vieraiden ihmisten ja koirien aiheuttama paine pitää myös huomioida, se lisää painolastia ja ne ominaisuudet asuu koirassa, eikä niitä kukaan kouluta sieltä pois. Ihmeen pitkälle me ollaan sen isojen puutteiden kanssa päästykin.

pelto oli kaunis ja pienet esineet ilmaistiin hienosti

Kuvat (c) Kaisa Heikkinen