"Mutta nyt alkaa kuulostaa siltä, että kun olet vihdoin alkanut ymmärtää omaa koiraasi, on alkanut unohtua, että niitä muunkinlaisia on. Vieläpä enemmistö."
Mä tykkään Katasta, koska se ainakin sanoo suoraan :) Itsehän osaan olla varsinainen v***upää jos niikseen tulee, joten eipä mullekaan tartte aina niin kukkasin kaikkea sanoa. Tämäkin kommentti on siis itseni aloittamasta fb-avautumisesta. Siitä kehkeytyi oikeastaan aika hieno keskustelu, joka tuotti myös useasta ryhmästä eroamisen, x määrän vanhojen seurakavereiden poistoja kaverilistalta ja lopulta aikamoisen helpotuksen tunteen. Kannatti. Ehkäpä nyt oli aika lopettaa siinä välitilassa roikkuminen, lakata yrittämästä miellyttää vähän kaikkia ja todettava että aikansa kutakin. Tiedän mitä haluan, eikä vanhoissa jutuissa tartte roikkua vain siksi, että on helpompaa antaa niiden seurata mukana kuin itse pistää niille loppu.
Koiraharrastus on mennyt monessa lajissa, rodussa ja seurassa aivan liian kilpailuhenkiseksi. Ei riitä että on hyvä, pitää olla paras. Ei riitä että saa koulutustunnuksen, se pitää saada täydellisyyttä hipovilla pisteillä. Monessa lajissa ei todellakaan ole mahdollisuutta harrastaa vain omaksi iloksi, vaan pitää olla niitä tavotteita ja menestyä kokeissa. Esimerkiksi agility on yksi, joskus leikittelin ajatuksella että huvin vuoksi palaisin lajin pariin, mutta paitsi että mulla on vaan noita rikkinäisiä leluja, eihän sitä voi harrastaa missään sellaisena pelleilylajina 5cm rimoilla pelkkään yhteistyön hiomiseen keskittyen. Yhteistyönhän nimenomaan pitäisi olla kaikkien lajien ydin, se, että koira ymmärtää ihmistä ja ihminen osaa selittää koiralle.
Olen varmaan jossain määrin aika rasittavaa seuraa. Sieni sitä, Sieni tätä, meidän treenissä ei saa sitten tehdä niin, näin tai noin koska minun kultamussukka ei kestä sellaista. Minä minä minä, ja Sieni sieni sieni. Toisaalta jokainen koira ansaitsisi ohjaajan, joka oikeasti ajattelee juuri sen koiran parasta ja panostaa yhteistyöhön ylitse kaiken muun. Mä luulen, että tuon avautumisen jälkeen mulla on jäljellä treenikavereina ne, jotka mua ja mun sienestystä kestää ja hyväksyy sen. Ne joille se oli liikaa, sai lähteä. Ei muistella pahalla, mennään mieluummin jokainen tahoillamme elämässä eteenpäin. :)
Kuulin tänään ajatuksen siitä, että saman rodun harrastajien voi olla vaikeaa ymmärtää mun kaikkia ongelmia, koska meillä on kuitenkin niin paljon tuloksia. Miten niin jokin asia ei onnistu, kun tuloksetkin todistaa miten pitkälle on menty? Ymmärrän itsekin, että ei-niin-tavoitteellinen harrastaja ei varmaan pystykään samaistumaan siihen. Olin itsekin vielä joitakin vuosia tosi paljon tuloskeskeisempi ja millään ei ollut mitään väliä, kunhan sai koularin ja lisää titteleitä. Nykyään ajattelen aika eri tavalla: mitä väliä on millään koularilla, jos se on kauhealla suorituksella saatu? Miten se titteli muuttaa mitään, mitä treenikentällä koemme? Lisäksi tähän liittyy oleellisesti se, että ihan kuin jonkin tavoitteen saavuttaminen tekisi elämästä parempaa. Jos koira ahdistuu seuraamisessa, ja saa silti koularin X ja ahdistuu edelleen seuraamisessa, miten se koulari muuttaa tilannetta jotenkin siedättävämmäksi? Perusongelma on ja pysyy ja pitäisi ratkaista. Koiraharrastuksissa kukaan ei ole koskaan valmis, ja uutta opeteltavaa ja vanhojen hiomista löytyy aina. Siksikin ajatus siitä, että ei voi olla mitään oikeita ongelmia kun on niin menestynyt, on lähinnä tosi hassu.
Minusta on nykyään tosi kivaa treenata Sienen kanssa. Treenaan vain sellaisten ihmisten kanssa, paikoissa missä on hyvä olla. Mä luotan koiraan, että se on mukana. Ei ole pitkään aikaan tarttenut miettiä mitään motivaatiojuttuja lainkaan. Tuo koira puhkesi kukkaan silloin kun minä oikeasti aloin uskoa siihen. :)
PS. tokon ruutu hajosi täysin ennen joulua, olin lopulta metrin päässä lähettämässä ja koira oli silti kumman vaikeana ja näytti siltä ettei ollut koskaan kuullutkaan ruutu-vihjettä. Pidin taukoa tähän saakka, lähes kuukauden. Tänään kokeilin ex tempore ihan silkasta mielenkiinnosta. Ei mitään ongelmaa, oli reipas ja muisti hyvin jutun juonen. Minä olen oppinut olemaan ahdistumatta kaikesta niin helkkaristi. Joskus parasta mitä voi tehdä, on olla tekemättä yhtään mitään. (Toki tähän nyt vaikutti vähän sekin, että mun tokomotivaatio on kovin ailahtelevaista, ja totesin että voin vaan lopettaa ja keskittyä taas rallyyn, viis mistään ruuduista. Mutta jospa nyt taas kuitenkin...)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti