Sivut

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

My way

Vanhan blogin lueskelemisessa on ainakin se hyvä juttu, että huomaa kehittyneensä! Olen silti vielä kaukana siitä, mitä haluaisin olla, mutta ehkä jonain päivänä luen tätä ja mietin taas kehittyneeni. :)

Kärsin silti jonkinlaisesta motivaatiopulasta. Edelleen on kauhean hauskaa aloittaa eri temput, kokeilla miten saan koiran tekemään kuten haluan ja nauttia siitä kun lamppu syttyy sen silmissä. Sienelle on kivaa sheipata. Mutta sitten kun pitäisi edetä, koko juttu tuntuu alkaa tuntua vastenmieliseltä ja kerta toisensa jälkeen palaan kysymään itseltäni "miksi". Miksi teen tätä? Mikä on tavoite? Mitä haluan saavuttaa?

Peruutusta ei ole tehty edellisen videon jälkeen yhtään. Se tartteisi vihjeen ja yleistämisen ohjaajan molemmille puolille. Kaukokäskyjä takajalkakorokkeella tehtiin maanantain kurssilla. Kurssin aiemmalla kerralla aihe oli luoksetulon stopit, ja tein niitä perinteisellä kosketusalustalla (etutassut). Paitsi että koiralla oli niin paljon viime aikoina toistoja takajalkajutuissa, että etutassukohde oli ihan hukassa, ja koko aika meni sen muistutteluun. Tämän jälkeen sitten hajosi takajalkahommat ja nyt kaukokäskytunnilla koira osasi kyllä laittaa jalat korokkeelle, mutta niiden täysin paikoillaan pitämisen merkitys ei ollut kirkkaana muistissa ja palkatta jääneiden seiso-maahan-seiso-vaihtojen jälkeen koira alkoi tarjoamaan kokonaan korokkeelle ahtautumista yms kummallista, mikä tuli varmasti edelliskerran etutassukerralta. Kaikki on siis iloisen sekaisin. Lisäksi kaukojen s-i-vaihto on täysin unholassa, sanallisella vihjeellä ei tapahdu mitään.

Tunnarissa on olemassa aika hyvä hajuerottelu ja oman kapulan nappaaminen. Luovutus puuttuu. Ei huvita työstää asiaa, tiedän etten saa siihen hyvää vauhtia, mikä masentaa.

Ruutuakaan
ei ole moneen viikkoon tehty. Se jumii ekan toiston epäonnistumisessa. Etäisyyttä ja sen myötä ilmaiseksi tullutta vauhtia olisi kiva työstää, mutta pitäisi eka ratkaista miksi eka toisto meni niin huonoksi ja korjata asia. Iltapäivällä aina ajattelen, että en nyt jaksa lähteä koiran ja ruudun kanssa tuohon kadulle toiselle puolelle puistoon, menen sitten iltaruoka-aikaan vaikka on pimeää. Löytyy sieltä joku valaistu nurkka. Illalla totean, että ei kyllä yhtään nappaa pimeässä mitään yrittää, menen huomenna valoisalla. Motivaation määränhän näkee suoraan tästä.

Mitäs siellä vielä olisi.. ai, ne suunnat? No niitä silloin joskus syksyllä pari kertaa tein etutassualustoilla ja kun totesin että systeemi olisi toimiva, siihen lakkasi sekin into.

Kärsin pahasti sopivan treeniryhmän ja -seuran puutteesta. Kotona tekemisessä ei ole oikein mitään järkeä, sitä usein sävyttää sellainen "nyt on pakko naksutella iltaruokanappulat" -tunne ja ärsyttää jo valmiiksi. Maanantain operantti tokokurssi on ollut tosi huippu, mutta se on vain joka toinen viikko, ja nyt kun on ollut muita kiireitä ja motivaatiopulaa, on saattanut mennä se kaksi viikkoa niin etten ole tehnyt edellisellä kerralla katsottua aihetta yhtään. Torstain kurssin suhteen olen jo luovuttanut, olin siellä alun perin lähinnä kai häiriön vuoksi. Siellä tehdään treenejä, joita en halua tehdä. Olen nykyään aivan äärimmäisen herkkä kaikenlaiselle ein karjumiselle, ja vaikka oma koirani olisi vain "käy siihen" -tauolla ja joku muu ojentaa omaa koiraansa, mun fiilis laskee välittömästi. Puhumattakaan, jos omani on juuri tekemässä jotakin, kun joku muu karjaisee toisella puolella hallia. Siinä on suorilta se ilta pilalla. En tiedä, olisiko koira välttämättä ihan niin herkkä, ja jos vaan itse pysyn neutraalina, se pystyy kyllä jatkamaan. Mutta kun minä en halua. Ahdistaa ja tekee mieli alkaa itkeä. En halua, että harrastus on sellaista, en halua katsella pahantuulisia ihmisiä. En halua itse olla sellainen. Minäminäminä. Välillä on vaikeaa tietää, olenko aivan kohtuuton itse, ja odotan täysin epärealistisesti jotain erityiskohtelua, vai onko ihan okei vaatia, että mun vuorolla saa kehua tai olla neutraali, ei antaa negatiivista palautetta. Sieni ei oikeastaan edes tarvitse mitään kimppatreenejä häiriön takia, jos se tekee mun kanssa, sille on aivan herttaisen yhdentekevää mitä toinen koira tekee oman ohjaajansa kanssa. Se ei häiriinny mistään. Paitsi siitä rankomisesta. Miksi mä edes treenaan sen kanssa muiden seurassa niin, että kaikki tekee yhtä aikaa?

Haluaisin treenata niin kuin Kouvolan porukan kanssa treenataan. Yksi koira kerrallaan, kaikki katsoo toisten treenit ja on oikeasti kiinnostuneita, eikä katso vain kun pitää. Kaikki avustaa tarvittaessa ja antaa palautetta. Tarvittaessa saa ihan sellaista häiriötä kuin haluaa. Sessiot on tosi lyhyitä, sitten koira menee autoon/häkkiin, puretaan ja tehdään uusi suunnitelma, otetaan pari kolme kierrosta, jonka jälkeen vaihdetaan koiraa. Se on tehokasta, se on turvallista sikäli että ikinä ei ole käynyt mitään vahinkoja karjumisten tai karkaamisten kanssa, ja se nyt vaan tuntuu mulle omimmalta, ihanan loogiselta tyyliltä. Sellainen yleinen "kaikki tekee omiaan" -kaaos ei vaan oikein ole sitä mitä haluan. Silti huomaan kerta toisensa jälkeen ajautuvani sellaisiin tilanteisiin ja jopa sopivani itse sellaisia treenejä...

Tokokoe tuntuu kauhean kaukaiselta ajatukselta. Haluaisin mennä harjoittelemaan kokonaisuutta, mua kiinnostaa eniten se henkinen puoli ja jännityksen hallinta ja eri menetemien ja valmistautumistapojen vaikutus koiraani. Mutta koska Sieni on koira, jolta ei voi pyytää keskeneräisiä, epävarmoja temppuja, liikkeiden pitäisi olla koevalmiit, ja siihen on hirveästi matkaa. Hemmetti, kun muinoin saavutetun TK2:n jälkeen ei saa enää uusilla säännöilläkään mennä vielä uudestaan avoon.

Ehkä pitäisi nyt kuitenkin panostaa siihen rallyyn. Siihen ei kauhean montaa juttua kuitenkaan puutu, jotta koira oikeasti osaisi voittajan kyltit. Rally on myös tosi paljon "helpompi" laji kisata noin sikäli, että koiraa voi koekehässäkin monella tapaa auttaa. Ehkä mä yritän herättää inspiraation siis oikean puolen seuraamiseen (=vatitreenin jatkaminen) ja siihen peruutuksen jatkamiseen? Vastaus aiempiin kysymyksiini kun epäilemättä on se, että tätä tehdään itseä varten, ja tavoitteen pitäisi olla se, että kaikilla on kivaa. Jos ei nappaa, ei nappaa, väkisin ei kannata vääntää.

2 kommenttia:

  1. "Olen nykyään aivan äärimmäisen herkkä kaikenlaiselle ein karjumiselle, ja vaikka oma koirani olisi vain "käy siihen" -tauolla ja joku muu ojentaa omaa koiraansa, mun fiilis laskee välittömästi. Puhumattakaan, jos omani on juuri tekemässä jotakin, kun joku muu karjaisee toisella puolella hallia. Siinä on suorilta se ilta pilalla"

    Mä oon kans tosi herkkä tällaiselle. Mun mielestä on ihan ok valita treeniseura ja kurssi sen mukaan miten muut kouluttaa. Sellainen, että kaikki tekee yhtä aikaa omiaan ei mun mielestä vie eteenpäin ja sitten tapahtuu näitä, että joku saattaa karjasta omalle koiralleen kriittisellä hetkellä tai toisen koira karkaa oman koiran luo.

    VastaaPoista
  2. Voi vitsit, ois kyllä siistiä löytää sellainen treeniporukka, joka jakaa suunnilleen samat ajatukset! Johan saisi itsekin motivaatiota enemmän :) Harmi, kun tekin taidatte asua sen verran kaukana...

    "Koira kerrallaan, kaikki katsoo toisten treenit ja on oikeasti kiinnostuneita, eikä katso vain kun pitää."

    Tätä kaipaisin itsekin! Että oltaisiin aidosti kiinnostuneita myös toisten tekemisestä ja kehityksestä.

    VastaaPoista