Sivut

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Nine lives and i had to choose this one

Joitakin viikkoja sitten eräs mudi kuoli hoidossa ollessaan. Hoitaja kuljetti kolmea koiraa autolla, joutui vakavaan onnettomuuteen, kaksi koirista löytyi elossa onnettomuuspaikalta, mudi karkasi. Koiran omistaja hälytettiin paikalle heti kun pelastushenkilökunnalle selvisi että yksi koira puuttuu ja omistaja on eri ihminen kuin auton kuljettaja, ja myöhemmin hän henkilökohtaisesti löysi koiran junaradalta. Koira vastaan juna -mittelön lopputulos ei liene kellekään epäselvä. Auton kuljettajan tämän hetkisestä voinnista ei minulla ole mitään tietoa eikä asia toki lainkaan kuulukaan mulle, ei ole niin läheinen tuttu, vain saman pienen rodun harrastaja. Toivottavasti hän kuntoutuu.

Nyt kuoli kaverin holsku. Juoksi jäällä kelkkauraa kuten ziljoona kertaa ennenkin, kompuroi ja taittoi niskansa. Silmänräpäyksessä kaikki oli vain ohi.

(Toivottavasti kukaan asianosainen ei pahastu, yritin tasapainoilla yksityiskohtien suhteen. Otan sydämestäni osaa vielä kerran, toipumisia kaikille joita nämä onnettomuudet ovat koskettaneet.)

En pysty ymmärtämään, miten mitään näin irvokkaan hirvittävää voi edes tapahtua. Toisaalta miksi ei voisi, en usko mihinkään korkeampaan voimaan tai kohtaloon tai mihinkään mikä elämää ohjailisi saati suunnittelisi ylhäältä käsin. Sattumanvaraiset asiat vaan tapahtuu ja usein lopputulos on hyvin pienestä ajoituksesta kiinni. Elämänlanka on hyvin hauras, ja jälkeen päin jossittelun määrä lienee melkoinen. Minä en lue uutisia enkä seuraa maailman tapahtumia, koska olen hyvin taipuvainen ahdistumaan, mielikuvitus on turhan vilkas ja eläydyn voimakkaasti. On vain pakko yrittää sulkea silmät ja varjella itseä kaikelta paskalta. Kumpikin näistä uutisista kouraisi sydämestä. Tänään viestittelin tuon holskukaverin kanssa ja kyyneleet valui silmistä. Sanoinkuvaamattoman hirveää.

Sanotaan, että kissoilla on 9 elämää. Pöne on sellainen kovan onnen koira, sen vakuutusta ei missään tapauksessa olisi kannattanut irtisanoa, vaikka se alkuvuodet olikin niin turha ja jurppi maksaa yhä nousevia vuosimaksuja. En voi olla miettimättä, montako elämää pönellä on jo käytetty ja montako niitä mahtaa olla jäljellä. Pääsisäismaanantaina koira oli taas päivystyksessä. Itse olin Helsinki-Vantaan lentoasemalla lähdössä viikon talvilomalle Kanarian saarille, koirat jäi porukoiden kanssa mökille ja heidän piti ajaa illalla Helsinkiin. Yöllä pöne oli alkanut oksentaa ja mutsi oli useaan kertaan pyyhkinyt ykää sisältä ja laskenut koiraa pihalle. Niillä oli taas totuttuun tapaan mökkiherkkuina "posteljoonit" eli raa'at naudan reisiluut, joita ne jäystivät pihalla useita päiviä. Paljon luuta äkisti tietää usein yrjöä, tosin noin isosta luustahan ne ei saaneet mitään paloja vielä parissa päivässä irti, mutta joka tapauksessa luut ja oksu yhdessä ei meillä mökillä ole mikään hälyyttävä juttu vielä lainkaan. Jollain reissulla se sitten ei ollut tullut takaisin. Pöne käy tarpeen vaatiessa yöllä äkkiä asioillaan ja tulee heti takaisin kuistille odottamaan että ovi avataan ja pääsee sohvalle, eikä ikinä jää touhuamaan siihen aikaan vuorokaudesta mitään omiaan "hei vähänkö hauska käpy" kuten Sieni kyllä voisi. Äiti oli kutsunut koiraa, ei tule. Yöpukusillaan oli sitten lähtenyt etsimään pihasta ja jurpattanut vissiin mennessään, että missä vidussa oot ja mitä ihmettä teet, ala tulla nyt. Saunapolulla oli ollut valtava verilammikko ja voin vain kuvitella miten siinä on ollut samanlainen sydämen kouraisu kuin yllä kirjoitin. Ihmisellä jolla ei ole mitään kokemusta tällaisista, ihmisellä joka ei ollut ensin lainkaan edes ymmärtänyt mistä se on voinut tulla ja mitä helvettiä sille koiralle on tapahtunut.

Koira löytyi talviteloilla olevan veneen alta tärisemästä, oli kyykännyt siellä epämääräisessä asennossa ja ollut poissaoleva, eikä reagoinut mihinkään. Sitten heitä vietiin. Edellisen kerran olen ollut matkoilla 2009 Kreikassa, ja silloin mutsi ilmoitti kesken loman, että pitkään huonona ollut pappa kuoli. Ei ollut yllätys, mutta ei sellaista ehkä silti halua kesken loman kuulla. Asiat joille ei mahda mitään, voi ihan hyvin säästää kotiinpaluuseen, ja antaa lomalla olijan nauttia olostaan siihen saakka. Nyt mua harmittaa hirveästi, että mutsi ei sitten soittanut. Olisin voinut muistuttaa, että pönellä on ollut samanlainen ärhäkkä mahatauti silloin kun Sieni oli pentu, syksyllä 2011. Että tämä ei liity luun syöntiin, vaan on koirien tarttuva veriripuli. Että se ei ihan varmasti tee kuolemaa ja vaikka veri näyttää hurjalle ja sitä voi tulla paljon oloisesti sekä suusta että persiistä, ei nyt tarvii mökiltä kaahata sataaviittäkymppiä päivystykseen. Mutsi luuli ihan oikeasti että se kuolee käsiin. :(

Olen melko varma, että elämiä ei voi olla enää kovin montaa jäljellä. Olen myös melko varma, että loppu koittaa täällä mökillä. 2015 se vietiin täältä päivystykeen mysteerinenäverenvuodon takia. 2017 meni selkä ja silloin ajoin itsekin kahtasataa varmana, että koira jää sille reissulleen. Nyt sitten tämä. Niin, kirjoitan tätä mökiltä, piti tulla vähän siivoamaan paikkoja. Porukat lähti silloin niin äkkiä, että tiskit jäi pöydälle, oksennettu pilalle mennyt keittiön matto terassille jne. Ja luut pihaan. Siinä ne odotti, jälleennäkeminen oli iloinen. Verilammikoista ei näy jälkeäkään. Veneen alunen on sulamassa. Seisoin hetken hiljaa ja yritin kuvitella pönen sinne. Se ei ole koskaan ollut siellä. Miksi sä sinne menit, luulitko itsekin kuolevasi, hakeuduitko suojaan?



***

Korva oli jo välissä kuulemma parempi, rusinamainen ja kuivumaan päin. Nyt se on taas ihan yhtä turpea kuin alussa. Jos ensi viikolla ei tule käännettä parempaan, kaipa se on vietävä jälleen kerran klinikalle ja pyytää tyhjentämään ja tikkaamaan kiinni. Yrjötaudissa koira oli ollut niin huonossa kunnossa, että se oli antanut ottaa vatsan rtg-kuvan hereillä ja tippakin oli saatu laitettua ilman vastustusta. En silti mielelläni nukuttaisi sitä, ellei ole aivan pakko. Viime vuosina on ihan riittävän monta kertaa täytynyt ja se herää vuosi vuodelta huonommin, vaikka saisi herätteen.



***

Fuerteventuralla oli hauskaa seurata paikallisia koiria ja omistajiaan. Täysin valtoimenaan, yksin olevia koiria ei näkynyt viikon aikana kuin pari, ja nekin oli hyväkuntoisia ja niillä oli pannat, eli selkeästi jonkun. Omistajiensa kanssa vapaana lenkkeileviä ei myöskään ollut kuin pari ja ne oli kaikin puolin hallinnassa ja korrekteja (=ei lainkaan kiinnostuneita) kanssaeläjiä kohtaan. Suurin osa oli lyhyessä hihnassa, myös fleksejä näkyi jonkun verran. Paljon pieniä karvaisia sekarotuisia, joitakin vinttikoiria (faaraokoiria tai niitä toisia saman näköisiä, en tiedä mikä ero niissä on), muutama joku staffin kaltainen sekoitus, yhdellä oli kuonokoppa. Suurimman vaikutuksen teki iso, lyhytkarvainen, vähän jonkun puolanvinttikoiran mallinen nuori koira, jonka omistajalla oli frisbee mukana ja he olivat varmaan menossa jollekin hiekkarannalle. Koira hypähteli omistajan kainalossa olevaa frisbeetä hamuten. Katsoin heitä ja ajattelin, että me Suomessa opiskellaan oppimisteoriaa, itketään kun kokeesta tulee pistettä vajaa ykköstulos, hermostutaan kun koira ei tee jotain temppua niin kuin haluttiin ja he katsovat toisiaan ja ovat menossa heittelemään frisbeetä loputtoman pitkälle hiekkadyynille kaktuksia väistellen eivätkä ole koskaan kuulleetkaan mistään mikä meille on arkea. Miten elämä voikin olla erilaista ja miten nopeasti sitä muuttuu ahdasmieliseksi idiootiksi, joka ei edes ymmärrä miten pienessä kuplassa sitä elääkään kuvitellen että se on jotenkin ainoa tapa ja totuus.





Minun koiristani pöne on se, jolle hoitoon jääminen on paljon vaikampaa. Sienestä ei oikein kukaan ota tolkkua, onko se niin tyhmä ettei edes tajua mitään, vai onko se niin älykäs että luottaa kyllä paluuseen eikä sen siksi tarvitse stressata. Mudi ei ole mikään läheisriippuvainen lapanen, se nukkuu eri huoneessa kuin minä ja itseriittoisuus ja jopa itsepäisyys kuvaa sitä sanoina hyvin. Korvat on usein koristeena eikä sitä aina kiinnosta lainkaan mitä mieltä olen sen tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Kuitenkin mudi on mun koirista se, joka viimeiseen asti suorastaan epätoivoisena yrittää ujuttautua mukaan matkalaukkuun, joka aamusta iltaan kuulemma joka lenkillä skannaa vastaantulijoita josko minä tulisin, ja sisälle palatessa rynnistää tarkastamaan kämpän jos olenkin ilmestynyt sinne. Se, joka oli saada sydärin jälleennäkemisen hetkellä ja uikutti kuin viimeistä päivää, ja autoon se rynnisti sellaisella raivolla ettei jäänyt epäselväksi, että hää lähtee nyt hoidosta kotiin. Kotona hää piti autosta laskettaessa vielä uuden jälleennäkemiskonserton.

Olen aina sanonut, että mudi ei ole mikään nöyrä koira, että se ei varmasti hyppää kaivoon vain jos käsketään. Mutta jos mudin ihminen menee edellä, koira tulee pohkeessa kiinni, yhtä varmasti kuin varjo seuraa kulkijaa. Ihan minne tahansa. Sellaisia he murit ovat.


 


***

Olen ratsastanut nyt uuden tulemisen aikana 15 tuntia, joista kolme maastossa. 365e. Ollaan pari kertaa laukattu, tai minä kaiketi ainoana meidän ryhmästä, ainakaan viime tunnilla kukaan muu ei halunnut. En ole koskaan pitänyt itseäni minään vauhtihirmuna, mutta kyllä vaan se vauhdin tunne nimenomaan siinä viehättää. Se meni viimeeksikin ihan päin persettä, sain kommenttia liian kovasta vauhdista. Vauhti varmaan häiritsee muita ja koska laukassa ohittaminen on toistaiseksi kielletty, siinä joutuu itsekin sitten hidastamaan. Lisäksi en todellakaan osaa istua siellä ja kenotan varmasti vielä sata kertaa hirveämmin kuin käynnissä, ja vauhti vain vähentää mahdollisuuksia antaa lonkkien tehdä työntävää liikettä oikein. Mutta se vaan silti tuntuu niin sairaan hienolta. Ennen kotoa lähtemistä mietin taas, onko tässä mitään järkeä ja kannattaako koko harrastusta jatkaa, nyt kun on yksi 5x kortti ja yksi 10x kortti käytetty ja pitäisi maksaa taas lisää. Se maksaa ihan perkeleesti ja jos nuorempana helposti ajatteli, että tyhmä hevonen jos jokin ei onnistu, nykyään olen hyvin, hyvin tietoinen miten paska olen itse. On kiusallista kun tietää miten väärin tekee, muttei osaa paremminkaan. Olen lukenut tosi paljon hevos- ja ratsastusaiheisia blogeja, ja mulla on yllättäen jonkinlainen ahdistus siitä miten alussa vasta olen ja miten paljon paremmin voisi osata. Mahdanko koskaan päästä tästä yhtään pitemmälle. Toisaalta ei edelleenkään yhtään nappaa ajatus mistään kilpailemisesta, mutta se on hirveää, jos jatkuvasti tuntuu vain siltä että olen surkea. Opettaja on ihana ja ilmapiiri tosi kiva muutenkin, ja joka kerran jälkeen on aina kuitenkin ollut hyvä mieli ja lopettamisajatukset tiessään. Itse olen itseni pahin arvostelija. Toisaalta tähän postauksen teemaan sopien - eikö kannattaisi yrittää nauttia kaikesta mitä on elämässä tarjolla ja mitä pystyy tekemään, koska ikinä ei voi tietää tuleeko seuraavaa hengenvetoa lainkaan. Näihin tunnelmiin.

1 kommentti:

  1. Suotta olisit ripuleita murehtinut altaalla. Hyvin me pärjättiin😎

    VastaaPoista