Metsä

Lemmikkipalstoilla oli alkuviikosta aihe "lenkillä käyminen", missä aloittaja ihmetteli, onko kaikkien mielestä metsässä käyminen muka aina niin hienoa ja miten kukaan jaksaa hehkuttaa jotain ruskakuvia joka päivä fb:ssä. Välitön reaktioni oli hyvin samansuuntainen kuin on siihen, jos joku sanoo, ettei pidä koirista. Tai ylipäänsä eläimistä. Saa toki olla vapaasti pitämättä, mutta aikuisen ihmisen tarve sanoa se ääneen herättää suurta vastenmielisyyttä. On vaikeaa kunnioittaa sellaista ihmistä, siinä on jotain niin surullista ja luonnotonta. Ihan täsmälleen saman kuvotuksen aiheutti metsälenkkikeskustelu, luin joidenkin kommentteja ihan monttu auki hämmästyksestä ja sen jälkeen tunsin lähinnä sääliä. Jos ihminen ei näe metsässä mitään hienoa eikä ymmärrä luonnon hehkutusta, hänessä on joku iso vika.

Totta kai joskus itse kullakin on kiire, väsyttää, vituttaa, selkää/päätä/vatsaa/whatever särkee niin että järki meinaa lähteä, sää on kehnoista kehnoin, arvon pisketti kierii sata kierrosta paskassa mikä pilaa päivän tai rehellisesti ilman sen suurempaa syytä tällä kertaa olisi nyt vaan mieluummin siellä sohvalla. Mutta silti aina, ihan aina siellä metsässä on kuitenkin jotain tavattoman kaunista, jokin pieni yksityiskohta mikä kiinnittää huomion ja saa mielen lepäämään. Jos sellaista ei koskaan koe, elämän täytyy olla kovin onttoa. Minulla on hyvin hyvin matemaattiset aivot, pidän kummallisista pienistä asioista ja huomaan kaiken, lisäksi olen juuri sen verran neuroottinen ja kaavoihin jumahtava että olen suuressa riskissä kehittää kaikenlaisia pakko-oireita (jäiköhän kahvinkeitin sittenkin päälle, pitäisikö vielä kerran käydä katsomassa...?) ellen tietoisesti kiinnitä asiaan huomiota. Arki ei ole aina helppoa mutta olen varma, että kaikki metsän yksityiskohdatkin porautuvat aivoihini ihan eri volyymillä kuin jollekin suurpiirteisemmälle kanssaihmiselle. Mistä päästäänkin siihen että kaltaiseni aivot eivät voi hyvin kaupungin keskustassa, mikä taas on syynä sille, että istun nytkin perjantai-iltana yksin pimeässä mökissä enkä voisi olla onnellisempi. Luin joskus vuosia sitten lehtijutun ihmisistä, jotka viettivät vuoden metsässä. Suurin osa varmaan ajattelee, että onpas hullua, mutta minä olen siitä asti halunnut tehdä juuri niin, tai oikeastaan aloittaa edes yhdestä kesästä. Tämän kesän vaellukset menivät taas kerran jahkailun, muka huonojen säiden ym juttujen takia ohitse, ja kesäloman vikalla viikolla syyskuussa kun sitten olin oikeasti menossa, pöne sairastui. Olin vain muutamaa päivää ennen houkutellut kaveria äkkilähtönä automatkalle Norjaan, epäonnistunut siinä mutta päätin että lähden sitten yksin koska nyt on mentävä. Ja sitten sairastui koira ja elämän koko haavoittuvuus lävähti taas kerralla naamalle. Ensi vuonna mulla on eka pätkä kesälomaa heti kesäkuun alussa ja mä menen Pöyrisjärven kautta Kilpisjärvelle ja sieltä Norjaan, vaikka se olisi viimeinen tekoni, prkl.

Yksi lempimetsäkuvani kautta aikojen. Syöte 11/2015. Aivo meinaa nyrjähtää mielihyvästä, niin pieni ja hassu asia, niin täydellisen kaunis muoto. Aah.

Pitkäjalkaisten suku jää kiireisimmiltä tyystin huomaamatta.

Jopa kokonaiset kaupungit!

Onkohan sillä kylmä?

Never alone

Mistä ne tietää kasvaa suoraan ylöspäin?

Symmetria on täydellistä. Kuolisin varmaan jos löytäisin vahingossa virheellisen yksilön.

Alhaalta valoa kohti kuvatut lehdet on ikisuosikki.

Piikit on kummallisia

Miksi sillä on mustat saumat?

Pisaroita

Ylläs-Pallas 07/2015. Pelkkä kuvan näkeminen saa edelleen sydämen pakahtumaan onnesta.

Oivallusten ilotulitusta

Olin eilen rallytreeneissä, ja neuvoessani yhtä vasta lajin ja vissiin ylipäänsä kaiken harrastamisen aloittanutta ohjaajaa istu - täyskäännös oikealle - istu -kyltillä koin suuren valaistumisen itse. Koira on erittäin vauhdikas ja ohjaaja tuppaa hätäilyllä vain pahentamaan tilannetta. Pelkkä "rauhoitu" ei ollut toimiva ohje, enemmän selittämällä sain ohjaajan tekemään käännöksen tosi paljon hitaammin ja käskyttämään koiraansa aiemmin ("sivu"), jolloin lopputuloksena oli koira joka päätyi juuri oikealle kohdalle, eikä enää singonnut ohjaajan provosoimana jonnekin kilsaa liian eteen ja vinoon. Ja nyt seuraa oivallus: kyse ei ikinä ole pelkästä tekniikasta. Kyse on aina ja kaikissa lajeissa myös siitä, että ohjaaja oppii ohjaamaan omaa koiraansa tavalla joka tukee maksimaalisen laadukasta suoritusta. Auttaa koiraa onnistumaan, luo sille ne raamit missä sen on mahdollista tehdä paras suorituksensa. Eli yksinkertaisesti vilkkaan koiran omistaja oppii rauhoittamaan omaa toimintaansa niin, että suoritus näyttää ehjältä. Toki voidaan sitten keskustella siitäkin, että ohjaajan on voitava liikkua ihan miten haluaa ja koiran pitää oppia toimimaan silti oikein, mutta ainakin aloittelijan mielestä oli hirveän palkitsevaa kun hän pienellä oman toimintansa muutoksella sai ison muutoksen aikaan koirassa, ja heille mahdottomalta tuntunut tehtävä onnistui tosi nätisti. Henkkoht olen itse enemmän sitä mieltä, että ei näistä pitäisi tehdä mitään täysin epäoleellisia valtakysymyksiä "minulla on oikein vaikka seistä päälläni ja sen s**tanan koiran on toteltava silti". Kyse on tiimityöstä, ja on paljon hedelmällisempää kun ohjaaja tekee parhaansa auttaakseen koiraansa onnistumaan, eikä yritä olla mahdollisimman mulkku vain koska voi.

Aiheena oli "istu, käännös vasempaan, istu, istu - käännös vasempaan - istu" sekä "istu, 360 vasempaan, täyskäännös vasempaan, istu - täyskäännös vasempaan, istu - tk vasempaan - istu"  (ja samat oikealle) - tyyliset harjoitukset. Otin lopuksi Sienen, se teki kaiken sisäpuolella eli vasempaan tehtävät vasemmalla seuraten ja oikealla tehtävät oikealla seuraten. Sienellä on ihan jäätävän hieno takaosan käyttö oikealla, sen sijaan oikean puolen perusasentoa ei ole ja istu-käskyllä se istuu takaosa paikallaan pysyen eli päätyy aivan liian kauas mun taakse. En haluaisi pilata oikean puolen seuruuta opettamalla sitä laahaamaan persettä maassa, kun se on nyt niin hieno ja siltä on juuri vältytty kun istuminen ei ole siihen koskaan kuulunut. Opetettava varmaan ihan eri käsky sille. Vasemman puolen pa on kanssa vähän hukassa ja tarjoilee koko ajan korjaamista. Pitää käyttää yksi ilta sen muistutteluun, niin ongelma on varmasti tiessään. Joka tapauksessa pointti oli se, että tämän treenin ja varsinkin näiden virheiden aikana tajusin aivan kristallinkirkkaasti, että mä tiedän mitä teen, tiedän mitkä on oikeita ongelmia ja mitä ei ole, ja että koiran yrittäessä on hirveän väärin että sitä kielletään, jos se tekee väärin. Minäkin olen nuorta Sientä kovistellut sen istuessa vinoon sivulle, "ei noin!!". Koska sen pitää tietää mikä on väärin, ja blaa blaa.

Tästä päästään aasinsillalla seuraavaan asiaan: sanotaan, että on koiria, joiden mielestä tekeminen on itsessään palkitsevia, tai toisin sanoen koiria jotka palkkaantuu pelkästä tekemisestä. Kaikki ei sellaisia ole, ja tunnistan itsekin omissa koirissani sen eron. Aiemmin olen pitänyt sitä eniten ehkä motivaatiokysymyksenä: tekemisestä palkkautuvan koiran kanssa ei tartte murehtia jaksaako se kokeenomaisen palkattoman suorituksen loppuun, tai jaksaako se treenata vaikka olisi juuri ollut eri lajin treenit ensin, ylipäänsä siis treenejä ei ehkä tartte suunnitella niin huolella koska voi tehdä vähän sitä, tätä ja tota, ja jos jotain unohtui tai tuli hyviä uusia ideoita niin vielä kierros sitäkin. Lisäksi näen tämän niin, että koira jolle tekeminen on itsessään palkitsevaa, ei saa saada mahdollisuutta sekoilla omiaan ts. se on keskeytettävä heti jos se tekee väärin. Sille toiselle ei ehkä tule ikinä edes mieleen sekoilla omiaan - siis tarkoitan esim. kun sanotaan merkki ja koira juoksee ruutuun, se itsessään palkkaantuva nauttii siitä juoksemisesta vaikkei saisi mitään konkreettista palkkaa lainkaan, ja jaksaisi silti juosta vaikka kymmenen tai viisikymmentä kertaa yhtä suurella innolla sinne ruutuun. Tai rallyssa kun yrittää tehdä kieppiä mutta koira tarjoaa vain volttia eikä kuuntele.

Suurin oivallus liittyi imutukseen rally-tokoradan, tai minkä tahansa muun harjoituksen, osana. Sieni on koira jolle se ei sovi, se ei opi niin. Yleensähän tilanne menee jotenkin niin, että radalla on joku juttu mitä koira ei kovin hyvin osaa, se halutaan kuitenkin tehdä kokonaisuuden osana ja sitten neuvotaan että auta sitä siinä vaikka namilla. Operanttiin systeemiin Sienen kanssa tutustuttuamme olen pitänyt sellaista ihan järjettömänä. Sienelle ei koskaan ikinä milloinkaan tehdä ratoja, missä on tehtäviä joita se ei osaa. Ensin opetellaan tekniikkaa erikseen ja vasta sitten aletaan tehdä ensin parin kyltin yhdistelmiä ja vasta sitten pitempiä ratoja. Jos Sienelle ehtii tulla se "en osaa tätä" -fiilis, loppurata ei ainakaan paremmin mene ja koko homma on vain paska treeni. Nyt vasta tajusin, että tässäkin on varmaan eroa niissä, jotka palkkaantuu itse tekemisestä ja niissä, jotka ei, jotka siis tekevät vain ulkoisen palkkion saadakseen. Jos koirasta rally itsessään on kivaa, ja hetkellisen vaikean paikan jälkeen rata jatkuu helpoilla ja koiran mielestä kivoilla tempuilla, tai ylipäänsä vaan koira saa jatkaa tekemistä, koira varmasti pääsee tosi paljon paremmin yli siitä että oli vaikeaa eikä se osannut. Sieni ajattelee, että olipas vaikeaa eikä sitä huvita enää oikein edes yrittää, vaikka seuraavana olisi miten helppo temppu. Sieni on erikoislaatuinen eläin, miten paljon se onkaan avartanut minun maailmankuvaani ja opettanut ajattelemaan eri tavalla. Nykyään on vaan vähän vaikeaa muistaa, että kaikki eivät ole sellaisia ja joillekin ne mun ylenkatsomat menetelmätkin ihan oikeasti toimii :)

Tänään käytiin pitkästä, pitkästä aikaa pellolla. Suuri osa oli ajettu, osassa heinät vielä pellossa, muutama läntti oli kovin pitkää rehua. Jurppi ajaa paikalle ja todeta ettei oikein ole hyvää. Menin sitten paalien sekaan, ja koska maa oli tosi kovaksi tallattua ja sänki pystyssä, tein vain ihan lyhyet jäljet. Sieni vinkui autosta, se näki kun tallasin jälkiä. Odotellessa käytiin lenkillä. Pönen otin ensin, ja siitäkös riemu repesi: Sieni haukkui, kiljui ja ulvoi autossa niin etten ole eläessäni kuullut siitä lähtevän sellaista meteliä :O ! Pöneä en uskaltanut pidättää lainkaan ettei selkään käy mitään, ja onneksi se alun juoksemisen jälkeen tasaantuikin tosi kivaksi, alusta oli juuri sopivan vaikea. Ei niin vaikea kuin kuvittelin, ilmeisesti kosteus helpotti. Esineelle hyvä ilmaisu ja palkan jälkeen oli työ saada prof uskomaan, että se loppui valitettavasti jo siihen. Sienen vuoro alkoi niin, että nappasin alla olevan kuvan ulkovasta koirasta, harmi kun kitapurjeet ei näy paremmin :D Avatessani sille oven se suorastaan lensi sieltä, yleensä se hyppää alaspäin kohti maata, niin nyt se hyppäsi ylös-eteen... jäljellä ei mitään ihmeitä, muistiinpanoksi riittää että kasasta sai tosi paljon lisää pontta ja esineilmaisu oli aivan luokattoman hidas, koira jopa zoomaili pääsisikö esineen kiertämään jotta voisi jatkaa vaan. Se mitä jäin miettimään on se, että ensinnäkin tauko todellakin tekee terää motivaatiolle, ja toisekseen tässä on nyt hyvä esimerkki siitä mistä alussa kirjoitin: tekniikan lisäksi on aivan ensiarvoisen tärkeää oppia ohjaamaan oikein. Sientä ei ole koskaan pellolla kielletty, nypitty, painostettu tai edes ajateltu mitään näistä (myönnettäköön, että tänään oli aika lähellä rykäistä ja/tai nyppäistä siinä esineellä, että nyt prkl... mutta mitäpä siitä koiralle ärhentelemään, että sen mielestä jäljestys vs. esineet on aivan eri kannattavuussuhteissa kuin itse haluaisin. Vaikka voidaan ajatella että sen pitäisi tehdä ilmaisu kun se tasan tarkkaan tietää miten se tehdään, niin yhtä lailla voidaan tiedostaa se, että tässä on koira jota ei pakoteta tai se ei sitten jäljestä enää lainkaan.Pakottaminen on helppo ja nopeampi ratkaisumalli ihmisen mielestä, kouluttaminen ja kannattavuussuhteiden muuttaminen paljon työläämpää.). Koska Sieni on hirveän herkkä rankomiselle, uskon että tietoisella ilmapiirin valinnalla pellolla on iso merkitys. Kenttähommissa pentuaikojen koulutus ja pakottamisen yritykset näkyy kyllä edelleen, vaikka vuosia ollaankin oltu operantteja.

Ulvova.

Ei se nyt niin huono se alusta ehkä ollutkaan, itselle on vain kurjaa kun askeleet ei näy yhtään. Askeltarkkuuteen on vaikeaa puuttua jos itse ei näe missä ne askeleet on. Jos tässä vielä innostuisi kuitenkin ennen talvea jäljestämäänkin. Vaikka nyt onkin se SPKL:n lisenssikeskustelu kuumimmillaan ja ensimmäinen ajatus itsellänikin oli, että vammaisten koirien ohjaajana on ihan turhaa mitään kallista lisenssiä maksaa, kun ei tiedä pääseekö edes kokeisiin asti. Eipä noita FH2:n kokeita ollut yhtään ainoatakaan tarjolla kun niitä olen tässä ennen sairastumista silloin tällöin katsellut. Ensi vuonna ei saata mahtua yhtään sen paremmin. Holskujen rotumestikset jos pidetään niin kaipa sitä voisi ihan vitsillä sinne mennä, oli koulutustaso sitten mikä tahansa.

Hierontamysteeri

Töppösellä oli tänään hieronta. Vein mukanani eläinlääkärin ohjeet keskittyä jalkoihin ja kokeilla muuten hyvin kevyesti jos antaa käsitellä. Koira oli erittäin rento ja suurimman osan ajasta silmät lupsui kiinni! Reisistä löytyi kohtia mitkä sai sen vähän nostelemaan päätä, kuitenkaan ei kuulemma tuntunut mitään erityisiä kireyksiä missään, selvistä kipupisteistä puhumattakaan. Oli tarkoitus laittaa myös laseria, mutta koirasta ei löytynyt kohtaa mihin sitä olisi pistetty :O ! Jokin tässä ei nyt oikein täsmää, hierojalle gabapentiini ei ollut tuttu aine ja jäimme miettimään voiko se "vääristää" lihaksiston tilannetta ts. rentouttaa koiran. Ja sitäkin se on saanut 22h sitten viimeeksi, hyvin pienen määrän, niin tiedä nyt sitten... toki sitten kai on mahdollista että vaurio oli täysin hermostossa ja lihaksisto muka selvisi siitä shokista hyvin pienillä, tai on jo toipunut akupunktion ym myötä. Mielenkiinnolla seuraan alkaako koira nyt venytellä takaosaansa, se ei ole tähän mennessä kuin vähän mallaillut sitä, ja kaipa tässä oikeasti pikku hiljaa pitäisi pyytää sitä hyppäämään auton takaluukkuun, siinähän sen näkee onko ongelmia vai ei. Lihaksistoltaan se tänään ainakin oli aivan elämänsä kunnossa ja nautti vain tunnin käsittelyssä. Aikamoisen outoa.

Kun kissa on poissa, hiiret hyppii jne

Sieni treenasi rallya

Sillä aikaa toisaalla... "pöne odottaa"

No mitäs läksit, kikkelis kokkelis!

Sinänsä hyvä merkki, että hää ei pysy jalkatilassa, selkä ei liene kipeäkään kun noin kiipeilee. Pitäisi varmaan seuraavaksi kysyä menisikö se konttiin omaan häkkiinsä. Tuosta se on takuulla huudellut kitapurje lepattaen kaikille ohikulkijoille, kun hänet kehdattiin jättää autoon!

Professori voi hyvin <3 Kyllä hän kovasti taas tässä rytäkässä vanhentui, mutta miten ihanaa että kaikki mökkijutut kuitenkin vielä onnistuu. Nyt näyttäisi että mikään ei estä täydellistä kuntoutumista ja lääkkeistä eroon pääsemistä - menee mm. vauhdilla sinne sohvalle eikä gabapentiinin vähentäminen ole aiheuttanut mitään ongelmia, päin vastoin on virkeämpi kun saa sitä vain iltaisin. Lauantaina laiteltiin pihalamppuja, kannettiin halkoja liiteriin ja vietettiin M:n synttäreitä, sunnuntaina oltiin metsässä ja hukuttiin sen jälkeen suppiksiin. Varsinainen raitisilmamyrkytys taas hankittu mutta eipä mikään ole sen parempaa, kelitkin oli aivan huiput!

Rallyn puolenvaihto edestä

On koiria, jotka osaa rally-tokon puolenvaihto edestä -tehtävän ihan luonnostaan eikä sitä tartte juurikaan opettaa, ja sitten on jälleen Sieni :) Sieni joka ei millään randon huitomisella pelitä, Sieni joka haluaa hyvin tarkkaan tietää mikä tarkoittaa mitäkin. Sieni joka on pitkä ja kömpelö koira ja joka inhoaa sitä että törmäämme toisiimme. Käsikohteella ulottuvuus ei riittänyt, joten käytin teleskooppivartista kosketuskeppiä saadakseni koiran riittävän pitkälle ulospäin. Alussa appari oli apuna palkkaamisessa, palkan suunta osoittautui jälleen kerran hyvin oleelliseksi, lisäksi palkan toimitus piti myös mennä kohdilleen suoraan sinne mihin halutaan - jos heitin itse ja palkka poukkoili yhtään, sen jälkeen poukkoili välittömästi myös koira.

Jotenkin liike ei kuitenkaan lähtenyt sujumaan, ja yritin virheellisesti auttaa koiraa liikkumalla itse, siis koiran tehdessä vaihdon hakeuduin itse niin että se oli uudella seuruupuolella kohdillaan. Vasta kun tajusin, että kannattaakin pysyä täysin paikoillaan ja opettaa se peruuttamaan uudelle seuraamispuolelle, lähti tämä homma loksahtamaan kohdilleen. Tässä tämän päivän treeni, missä oikealta vasemmalle tulee kerran virhe koiran kääntyessä väärin, muut onnistuu. Peruutus oli aluksi aika vaikeaa, mutta autoin koiraa hetken toistamalla kyseisen seuraamispuolen käskyä ja kannustamalla kovasti yrittämisestä. Tästä se nyt varmaan tulee valmiiksi ja voin sitten lisätä oman liikkeen mukaan :)

video

Akupunktio 2

Blogi on kätevin paikka tallettaa muistiinpanot, siispä tänään oli akupunktio numero kaksi. Koira oli kummallisen juro jo klinikalle mennessä ja näytti kovin kireältä mennessään (kuitenkin oma-alotteisesti) haistelemaan tuttua lääkäriä, kelle tahansa muulle olisin jo sanonut, että älä koske, se puree sua ihan just. Sen jälkeen se linnoittautui mun tuolin alle ja alkuhöpinöiden jälkeen piti käskeä sieltä esiin. Laitettiin ensin laseria, rentoutui siinä aika kivasti. Neulat laitettiin nyt eri tavalla kuin viimeeksi, jolloin jätettiin etujalka kokonaan. Nyt aloitettiin siitä, ekan neulan antoi laittaa ihan ok, mutta toinen vasemman etutassun "ranteeseen" osui erittäin herkkään pisteeseen ja koira ulvahti ja kävi raivolla päälle! Onneksi mulla oli napakka ote valjaista, koira oli lattialla ja itse olin polvillani sen edessä pitämässä etuosaa kiinni. Siinä rytäkässä se riuhtoi niin, että raapaisi multa toisen tissin naarmuille. Jumalan kiitos minua se ei pure, joku toinen olisi ollut varmaan jo naamassa kiinni kun ei päässyt varsinaiseen kohteeseensa, eikä pakenemaan, ja mun naama nyt oli siinä hyvin hyvin tyrkyllä. On kuulemma sellainen piste että joillakin ihmisilläkin se on hyvin herkkä, neulan laittamisen jälkeen ei kuitenkaan enää pitäisi tehdä kipeää. Sen jälkeen se sitten kuitenkin jäykistyi ja oli ihan kauhusta kankeana loppujen neulojen laittamisen ajan. Tiesinpähän pidellä vielä vähän paremmin kiinni, takaa löytyi kanssa toinen piste mistä vähän vinkaisi. Note to self: ensi kerralla koiralle panta, helpompi estää päätä kääntyilemästä. Nyt pidin sitten toisella kädellä poskivilloista.

Piti taas olla mahdollisimman paikoillaan jotta neulat ei lennä jaloista, joten pidin koiraa sen 15-20min istumassa mihin asentoon se jäi viimeisen neulan laiton jälkeen. Se alkoi nuokkua hyvin nopeasti ja sitten nojasi päällään mun käteen, millä pidin valjaista rinnasta kiinni. Jotenkin se jähmettyi eikä juurikaan edes yrittänyt käydä makuulle, toisaalta sille istuen odottaminen on tyypillistä. Sieni ei koskaan istu odottamassa mitään, se joko seisoo tai makaa.

Gabapentiini vähennetään tästä päivästä alkaen niin, että jatkossa saa vain iltaisin, viikon jälkeen jätetään sekin pois. Norocarp menee vielä kaksi viikkoa. Sain lisää lääkkeitä, nyt tämän keikan lääkkeisiinkin on mennyt liki satanen. Kokonaiskustannukset huitelee jossain varmaan 700-800 eurossa, riippuen nyt vähän lasketaanko esim. osteopaattireissuille bensat vai ei. No, eihän se ole kuin rahaa, mutta erään kerran olen harmitellut vakuutuksen irtisanomista. Veikkaan että se olisi tässäkin rytäkässä maksanut kerralla itsensä usean vuoden osalta takaisin.

Seuraavaksi hieronnan vuoro, sain erityiset ohjeet hierojalle välitettäväksi tassujen/jalkojen osalta, myös kotona voi kokeilla lempeästi painella jalkapöytien luita. Ajatuksena, että kaikki rankaongelmat alkaa alhaalta. Jos koira antaa hieroa muualtakin, voi niin tehdä, jos ei anna, jätetään takaosa vielä rauhaan. Akupunktiota vielä kolmas kerta 3-4 viikon kuluttua, aika varattava lähempänä. Ylläpitohoitona hieronta ja/tai laser, jos kokee että akupunktiosta hyötyä, sitäkin voi käydä ottamassa "vauhdiksi" säännöllisesti vaikka ennen hierontaa tms.

Ell muistutti vielä olemaan varovainen liikunnan lisäämisessä. Jos jossain on ollut noin suuri kipu, koira saattaa kyllä olla tällä hetkellä kivuton, mutta varoa silti käyttämästä hätätilassa olleita osia -> kuormittuu väärin jostain muualta. Lisäksi kertomani käytös sohvalle menosta mökillä (meni joitakin kertoja näennäisesti ongelmitta, välillä jäi vain katsomaan eikä yrittänytkään mennä) viittaa siihen, että jotain tuntemuksia on saattanut olla. Koira saattaa myös vaan ihmetellä että tuntuuko tämä joltakin vai ei, pahan kivun jälkeen siis "eikö mua satukaan" saattaa olla tosi oudon tuntuista sekin.

Lopuksi hää kyllä erittäin hyvällä halulla söi muutamat nappulat mitä ell sille antoi. Sieni kävi vaa'alla ja painoi 21,0kg, pönen vuorolle mennessä aulassa oli niin hirveä ruuhka ja joku istui kerrostalon kokoisen koiran kanssa vaa'an vieressä, niin enpä sitten viitsinyt pakottaa koiraa vielä sinnekin, kun sitä muutenkin sai vetää perässään sisälle koko klinikalle. Nyt kun vähän niitä kokeilin, niin oikeastaan Sieni ei tunnu kyljistä huonolta, kylkiluut tuntuu kyllä, mutta pöne on ihan hirveän turvonnut. Se myös haisee pahalle, pitänee joku päivä pestä ne. Sienikin haisee, mutta enemmän huonosti kuivuneelle, pöne haisee sellaiselle sairaalalle.

***

Illalla se ensimmäistä kertaa koko sairausloman aikana mallasi ihan oikeasti takaosankin venytystä! On niistä neuloista joku apu oltava.

Rallyvideot

Pyysin eilisiin treeneihin kaveria valitsemaan mulle mes-luokan radan. Tutustuin siihen itse vasta paikan päällä. Rata oli joku Lintenhoferin helppo kisarata. Päätin etukäteen palkata Sienen kyltillä "oikea täyskäännös" (vaikeahko) ja maalissa kytkeä koiran, siirtyä käytösruutuun, ottaa asennon ja palkata hetken kuluttua siitä. Merkkiä se ei oikein osaa, tai en tiedä mitä käskyä käyttäisin, tässä mun säätö ja käsieleet sotkee ja koira on hämillään tekemässä pk-eteenmenoa. Muutenhan tuolla on parikin kohtaa missä olisi tullut -10 tuplaistumisen takia, en kuitenkaan ole niistä huolissani, minusta on hyvä että koira on aktiivinen. Oikean puolen perusasento kaipaa vahvistusta ja kyltit rutiinia vain. Videon alku valitettavasti oli mennyt pimeäksi joten tässä välipalkalta loppuun.

Pönen otin suoraan autosta virittelemättä mitenkään. Väsyttävä vaikutus hermokipulääkkeissä sopii sille hyvin :p En edes muista koska se olisi tehnyt kokonaista rataa näin seesteisesti. Ja tuo sen häntä, hää on vaan niin parhain <3 Ei sitä tiedä jos se tuosta kuntoutuu ja innostuisin vielä rallystakin sen kanssa. Vaikka totuus kyllä on että kisavire on jotain ihan muuta...

Mökillä

Perjantaina mentiin kuitenkin mökille, vaikka ei ensin oikein ollut fiilistä palata ongelmien alkujuurille. Sohva eristettiin kompostikehikoilla, yöksi koiralle oli häkki, ettei mitään varmasti satu kun ei olla näkemässä. Eniten ne portaat ahdisti jo mennessä. Koiraakin ensin ahdisti, selvästi muisti että noissa rapuissa ei hyvä heilu. Pyysin sen tulemaan, ja vissiin se itsekin sitten huomasi että enää ei satu. Ehkä se vähän normaalia vähemmän ramppaa niissä, eli pönöttää terassin sijaan pihan nurmikolla. Pihalla sai varsinkin tullessa hillitä kovin, olisivat ihan väkisin riehaantuneet leikkimään keskenään. Myös kaikki lelut piti ottaa pois, tuli ihan hulluksi niistä. Se ei oikein ymmärrä että voisi pitää lelua, mutta ei saa ravistaa eikä vetää kenenkään kanssa, ei ihmisen eikä Sienen.

Lauantaiaamulla osa oli kaupassa, osa ulkona, minä tiskasin ja pöne nukkui tuvan lattialla. Tiedostin, että sohva jäi ilman kompostikehikoita, mutta ei kai se nyt sinne mene. Oli ihan hiljaista, joten kuulisin kyllä jos koira nousee. Hetken päästä vilkaisin ja kas ihmettä, siellähän hää oli rullalla sohvalla... :O Sen jälkeen sohva oli ilman esteitä, ihan vauhdilla normaalilla tyylillä se sinne meni.

Iltapäivällä käytiin vähän metsässä, kun pihahommat oli saatu tehtyä. Pöne sai olla osan aikaa keskellä lenkkiä vapaana. Vähän piti taas hillitä ottamasta isoja keppejä tai muuten kovin riehaantumasta. Iltaa kohti se oli mielestäni epänormaalin väsynyt, eikä illalla halunnut enää mennä sohvallekaan, kävi siinä vieressä katsomassa muttei yrittänyt hypätä ja rupesi lattialle nukkumaan. Luulen, että kolmen viikon hissuttelun jälkeen päivä pihahommissa ja se tunnin metsälenkki oli aika rankka suoritus. Yritettiin laittaa se iltapäivällä vähäksi aikaa sisälle, mutta eihän se siellä halunnut olla, eikä ollut sydäntä erottaa sitä pois joukosta kun se nyt vastoin kaikkien uskomuksia vielä palasi mökillekin.

Yön vietti varmuuden vuoksi häkissä. Aamulla oli kerran tai kaksi sohvalla, mutta teki vähän samaa kuin eilen illalla, että meni siihen lähelle muttei yrittänytkään hypätä sinne. Oltiin kuitenkin usean tunnin metsälenkillä pääasiassa tietä ja hyvin helppoa mäntykangasta pitkin, ja siellä se kyllä oli erittäin virkeä eikä missään liikkeessä ollut mitään ongelmaa. Muutamat hepulit piti pysäyttää heti alkuunsa. Ojassa kävi juomassa ja pääsi sieltä ihan normaalisti poiskin. Pihalle tullessa se oli taas sitten vähän outo, putsattiin sieniä grillikatoksessa ja sitten kaikki muut lähti sisälle, niin pöne jäi nukkumaan yksin grillille. Samoin aamulla kun pakattiin eväät metsään, pönehän ei normaalisti meinaa kestää nahoissaan lainkaan, niin nyt se makasi siellä sohvalla eikä hievahtanutkaan. Se on sellainen s**tanan säätäjä normaalisti, että kun se käyttäytyy kuin normaali koira eikä sekoile koko ajan menemään, tuntuu että siinä on jotain vikaa... no ehkäpä ne hermokipulääkkeet sitä sen verran väsyttää tai turruttaa, ettei se jaksa säätää. Mitenkään kipeän oloinen se ei muuten kyllä ole. Sunnuntai-illan kahden auton pakkailut ja kotiin lähdöt sai sen kyllä vinkumaan kuten yleensäkin, ja laitoin sen sitten autoon jo vaikka muut vielä saunoikin. Auto on ainoa paikka missä se rauhoittuu lähtöstressistä, onpahan varmistanut olevansa kyydissä. Mutsi kun meni sitten vielä sanomaan heipat mun autoon pönelle, pöne se mulkoili että ei tartte tulla koskemaan, ettei vaan ole joku juoni ja yritetä huijata muria pois kuormasta!

Sieni se oli onnellinen päästessään saunaan. Ja ylipäänsä mökille, kun pönen härkkiminen kiellettiin niin sehän juoksi itsekseen pallo suussa noin sata kierrosta pitkin pihaa. Sieni se haluaisi juoksukaverin.

Luin yhden entisen treenikaverin blogista tokokoekertomuksen ja katsoin videon. Tuli sellainen olo, että Sieni ei kyllä olisi noista jutuista nauttinut. En tiedä, nauttiiko se rally-tokostakaan, pitäisi varmaan taas videoida muutamat treenit. Tämän sairastumisen aikana oma motivaatio treenata mitään kisajuttuja on pudonnut taas pykälän alemmas. Jos tässä jotain pentua alkaa miettiä, niin en tiedä voinko edes hyvällä omatunnolla kasvattajalle sanoa mitkä lajit mua eniten kiinnostaa ja missä ne tavoitteet olisi - mitä jos se motivaatio ei sitten tulekaan? Mökiltä kotiin ajaessani mietin viime kesää ja Sienen vepe- ja koiratanssitulosta. Tuntui hassulta, eikä koiratanssikokeestakaan ole kuin reilu kuukausi. Se on silti kuin eri maailma. Rallyn osalta tökkii se poispäin peruutus niin kovasti, että ei huvita kouluttaa mitään muitakaan puuttuvia osasia.

Akupunktio

Tiistaina oltiin akupunktiossa. Meidän oma tuttu lääkäri oli vihdoinkin takaisin, ja hänessä on jotain niin karismaattista, niin seesteistä että omakin mieli rauhoittui. Jo vain kun hän tuli huoneeseen mihin meidät oli ohjattu aulasta odottelemaan, hymyili meille, sanoi että hei pitkästä aikaa, kysyi mitä tapahtui ja muisti edellisen kerran. Siis epäilemättä oli lukenut hetkeä ennen aikaamme potilaskertomuksen vuoden takaa jotta muisti, mutta silti antoi vaikutelman että asia on tärkeä. Vaikea sitä on sanallisesti selittää, olen kyllä saanut ystävällistä palvelua ennenkin, mutta hänessä on vain sitä jotakin.

Käytiin lyhyesti läpi tapahtumat. Ell sanoi heti, että tosi hyvä että kävitte osteopaatilla, tuskin mikään hermopinne olisi ikinä itsestään sieltä lauennut pelkillä kipulääkkeillä. Mietittiin lääkitystä, kerroin että Tramal lopetettiin viikonloppuna, se väsytti koiraa paljon. Sanoin että minusta se on kyllä edelleen aika väsynyt, remmilenkillä saattaa kävellä mun vieressä ja katsella mua silmiin että tässä sitä nyt köpötellään, voi voi vanhoja. Ell sanoi heti, että se on niin älykäs koira että olenko varma ettei se vain lue minusta sitä, että itse varon ja hissuttelen, ja käyttäytyy siksi niin, kun minä ja koko tilanne on niin outo. Hyvä kysymys. Keskiviikkoaamulla päätin että nyt mennään eikä meinata, nyt on otettava itse reipas asenne niin katsotaan miten koira muuttuu. Niitä portaita mä kotiin tullessa edelleen vähän jännitän ja päästän koiran portaisiin vasta, kun olen itsekin sisällä rapussa, että näen miten se ne menee. En tiedä onko siinäkään enää mitään katsomista, liike on siis hyvinkin normaalin näköistä. Kyttäämisen koira takuulla vaistoaa.

Lääkkeitä (Norocarp + Gabapentin) saisi syödä yhteensä ainakin 4 viikkoa, nyt on 2,5 mennyt. Gabapentiinin koko annoksen voisi antaa iltaisin, niin mahdollinen väsymys painottuisi öihin. Toisaalta mitäpä haittaa jos koira päivisinkin ottaa vielä vähän rauhallisemmin. Gabapentiinin annos on kuuuemma varsin pieni. Joka tapauksessa akupunktiota saa ensi viikolla toisen kerran.

pliis dont teik miiii

ei hän inahtanutkaan neuloista

toinen takajalka kipristeli kovin

kotiin menossa. Näitä kuvia on miljoona, mutta on niin mukavaa kun ajaessa voi silittää otsakiharoita! Taidan ruveta kuljettamaan sitä aina tuossa <3

Käytin tiistaina myös Sienen klinikan puntarissa, tatti painoi 21,4kg, pöne 18,4kg. Kummallakin on pari kolme kiloa liikaa. En muista kirjoitinko jo aiemmin, mutta ovat kesällä pullahtaneet. Silmämääräisesti ne ei näytä niin läskeiltä, eikä tunnu käteenkään, mutta eihän vaaka valehtele ja "se on varmaan lihasta runsaasta uimisesta" on kyllä suurinta itsepetosta ikinä. Läskit mitkä läskit. Omistani nyt puhumattakaan, mutta kyllä koiran arvosteleminen ja ruokavalion kiristäminen on ihan eri asia kuin itsensä :O ! Johan ne tässä nyt useamman viikon on muka laihduttaneet, tulosta ei vaan näy. Nyt sitten alkaa todellinen nälkäkuuri. Koska Sienen kanssa on aktivoiduttu myös rally-tokon suhteen ja olisi tarkoitus syksyllä korkata mestariluokka, taidan palata ruokkimaan ainakin sen vain treeneissä. Kotona saa sitten vain lorauksen piimää, öljyt ja lisät. Ihmispuolelta aika fakta on se, että mikään lenkkeilyn lisääminen ei auta laihduttamaan, vaan isoimmassa osassa on aina ruokavalio. Ajattelin kuitenkin yrittää nyt panostaa myös lenkkeilyyn ja aktivoitua taas metsässä käymisenkin suhteen. Pari kolme irtolenkkiä viikossa olisi ihan hyvä tavoite. Lisäksi rupean ennen töihin menoa käymään taas 30-45min kävelyllä pelkän 5min pissatuksen sijaan, mikä kesälomien jälkeen jäi tavaksi. Koko viime vuoden lenkkeilin aamuyöllä.

Tänään keskiviikkona oltiin metsässä, missä menee polku. Pöne oli ekaa kertaa tämän sairausloman aikana mukana. Pidin sen fleksissä, ja useampaan kertaan se kyseli että joko nyt päästän sen irti, mutta tyytyi kohtaloonsa varsin nätisti. Enemmänkin Sienelle sai ihan korottaa ääntä, että nyt ei yhtään härkitä pöneä. En tullut ajatelleeksi että korkeuserojakin oli jonkun verran, mutta hyvin se kiipesi polkua jyrkässäkin ylämäessä. Yksi polulle kaatunut paksu, korkealle jäänyt runko kierrettiin, itseään matalamman yli hyppäsi sujuvasti. Se kerkesi myös hypätä noin itsensä korkuiselle kivelle ja yhden lätäkön yli. Hyppääminen ei sattunut. Puun juuret, kivet ja muut luonnon esteet ei olleet minkäänlainen ongelma. Ehkä eläinlääkäri oli oikeassa. Koira vaistoaa minusta että nyt hissutellaan ja ollaan vammaisia ja alkaa siksi himmailemaan. Ei sitä metsässä tarvinnut yhtään vetää perässä. Luulen että se hyppäisi auton pelkääjän paikan jalkatilaan hyvin ilman korokettanikin. Ei vaan oikein tee mieli kokeilla, jos siinä sitten kuitenkin sattuu. Toisaalta nyt on enää vaikea vastata, kun ihmiset kysyy, miten pöne voi. "Paremmin?" Kotona sillä ei ole mahista hypätä mihinkään, samoin autoon en anna sen edes yrittää, ja ulkona se on remmissä eikä sielläkään ole ennen tätä ollut mitään muuta kuin tasaisia katuja. Seuraava askel paremmin voimisessa on varmaan juuri se, että se voi alkaa hyppimään, menemään sohvalle, autoon jne. Mistä tiedän voiko se tehdä sitä jos en anna sen edes yrittää? Toisaalta mikä kiire tässä on, minusta niin kauan kun sillä on kipulääkkeet, se on joka tapauksessa saikulla, ja saikulla on otettava rauhallisemmin kuin normaalisti terveenä. Olen edelleen sitä mieltä, että kipulääkkeet on vain kuuri, loppuelämäänsä se ei voi niitä syödä.

Illalla kentällä koira oli huomattavasti enemmän läsnä kuin tähän saakka, sai taas tehdä vähän jotain pientä vain.

prof.

***

Lopuksi vielä 26.8. päivystyksessä otetut kuvat jotka vihdoin muistin pyytää itsellenikin:

Give me the eyes so I see

Mitä he ajattelevat, kun ollaan kolme tuntia autossa ja sitten noustaan sieltä tuttuihin paikkoihin, tuttujen ihmisten luokse? Ymmärtääkö ne matkaa, entä aikaa? Onko eilistä, tuleeko huominen? Mistä voidaan tietää että ne näkee parhaiten sinistä ja keltaista? Miltä tuntuu kun on niin onnellinen ettei meinaa nahoissaan kestää? Haiseeko Helsinki pahemmalta kuin kotikaupunki, enemmältä? Mitä ne ajattelee kun ihmiset lähtee töihin ja palaa 8h kuluttua, miettiikö ne mitä ihmiset tekee ja mihin ne menee? Muistaako ne oman lapsuutensa? Osaako ne kaivata mukavia ihmisiä, koirakavereita tai hauskoja harrastuksia joita ei ole vähään aikaan ollut? Pelkääkö ne kuolemaa? Mitä ne ajattelee kun ne katsoo minuun? Onko ne onnellisia elämässään? Haluaisitteko te muuttaa jonkun muun luokse?

Osteopaatti, osa 2.

Toinen osteopaattikäynti tänään. Koira oli vastaanotolla huomattavasti villimpi kuin viikko sitten. Hoidettiin SI-nivel vasemmalta, selkäranka suoraksi ja vähän myös lihaksia, mm. lantionpohjan lihakset oli tosi "turtuneet" tms. Kysyi onko ollut pidätysvaikeuksia (ei). Noin muuten koira oli noin 20min jälkeen sitä mieltä, että nyt on riittävästi hoidettu, ja lopetettiin siihen. Alaselän alueella lihakset on edelleen hieman turvoksissa, joten kipulääke on vielä aivan paikallaan. Samoin hermopinteestä toipuminen ottaa aikaa ja kipua saattaa yhä olla, joten hermokipuihin vaikuttavasta aineesta ei myöskään ole kiire eroon. Osteopaatin työ on tältä erää tehty, ja nyt kudoksille on vain annettava aikaa rauhassa toipua.

Osteopaatin mielestä koiraa voi aivan hyvin pitää vapaana jos se liikkuu omaan tahtiin. Toisen koiran tai lelujen kanssa riehaantumista on edelleen syytä välttää. Koko viikko on mennyt aika hyvin muuten, mutta Helsingissä ulos lähtiessä eräällä kerralla koira hypähti takajaloilleen niin että se vinkaisi. Useaan kertaan se on ehtinyt hypähtää myös vinkaisematta. Virtaa alkaa olla. Hyppäämistä autoon, sohvalle tms ei ole edes sallittu yrittää, portaita menee sen 6kpl kotona päivä päivältä sujuvammin ja normaalimmin.

Etuosaa venyttelee paljon, mutta jonkin verran kumarruksen vajaaksi jättäen, takapäätä ei edes yritä edelleenkään. Takajalkojen venytykseen saatiin jumppaohje, aluksi hyvin varovasti koiraa tarkasti kuunnellen. Venytystä voi jatkaa säännöllisesti koiran elämän loppuun saakka, vaikka se tästä nyt kuntoutuisikin. Takaosa jää kuitenkin epäilemättä "riskitekijäksi" jatkossakin nikamapuutoksen takia.

Porukoiden kämpän yksi kerrosväli on menty hissillä ylös.

Pöne, pönempi, pönein

Eläinlääkäri soitti tänään ja oli mielissään koiran voinnin paranemisesta. Lääkitystä ruvetaan nyt pikku hiljaa vähentämään, ensin Tramal, sitten Norocarp, Gabapentiini jää viimeiseksi. Mikäli kivut palaavat, nostetaan lääkitys takaisin edeltävälle tasolle. Akupunktiota voisi katsoa kun Tramal on ensin ajettu alas, meidän oma lääkärikin on ensi viikolla takaisin lomaltaan, hän on ainoa joka täällä antaa akupunktiota.

Tänään kävin Sienen kanssa sienessä. Ei juurikaan löytynyt, mutta väliäkös tuolla, aurinkoinen metsä on parasta terapiaa. Sieni on kerta kaikkiaan maailman helpoin koira. Sen kanssa ei tarvitse olla silmät selässä, vaan voi rauhassa uppoutua ajatuksiinsa. Olisi hienoa kuvitella, että olen onnistunut rakentamaan sille niin hienon hallinnan, mutta kyllä totuus on se, että sitä ei luontaisesti ole koskaan kiinnostanut vastaantulevat ihmiset tai koirat ja koska se ei ole terävä, se ei myöskään käyttäydy kuten pöne käyttäytyy. Riistan perästä tai ihan mistä tahansa se tulee nätisti kutsumalla. Ei sille ole opetettu sen enempää luoksetuloa kuin pönellekään, se on vain sen luontoinen että tottelematta jättäminen ei ole sille vaihtoehto. Se myös käy tosi tiuhaan ilmoittautumassa. Pöne ei ilmoittaudu juuri koskaan, se jää odottamaan, että saavutan sen. Toisaalta pöne ei myöskään juurikaan ikinä poistu näkyvistä, Sieni sen sijaan koluaa puskia minkä ehtii.

Pönen kanssa tehtiin sitten vajaa tunnin remmilenkki. Koira oli paikoin kummallisen vaisu, käveli mun vieressä tai jopa hieman takana. Se on ennenkin tehnyt sellaista huonolla säällä tai kun ei ole haisteltavaa, kastraation jälkeen yhä enenevissä määrin, kun sitä ei vaan huvita kävellä katuja eteenpäin. Pöne on aina ollut kova "osoittamaan mieltään", siitä siis niin selkeästi näkee jos joku homma ei sitä kiinnosta, niin sitten ei kiinnosta. Pitää nyt seurailla toistuuko tällainen. Toisaalta se paikoin kyllä oli hyvinkin reipas ja suorastaan veti remmissä, niin vaikea uskoa, että käveleminen niinkään sattuisi sitä. Kahlaamaankin se halusi mennä, ja löydettyäni riittävän matalan penkan annoin sen mennä.

Sinä tulit lokakuun alussa 2008, tähän samaan taloon missä nyt asumme, toiseen asuntoon vain. Sinä kasvoit minun mukana nuoresta aikuisesta oikeasti aikuiseksi, ainakin iän puolesta, viisautta en ole huomannut niinkään siunaantuneen. Sinä olet minun vanhin ystävä, ihmiset viipyy vain hetken eikä niitä niin edes jaksa kaivatakaan. Sinä olet se, joka on aina ollut rinnallani. Et ole koskaan ollut mikään nöyrä koira, etkä ikinä hyppäisi kaivoon vain koska käsketään. Mutta jos menen edellä, olet aina tullut kanssani ihan mihin vaan, ja jos minua pelottaa, olet siinä, vieressä, et koskaan jätä minua ja pakene selän taakse. Et ole myöskään ollut mikään helpoin koira, ja lukemattomia kertoja olen ajatellut miten arki helpottuu kun sinua ei enää ole. Se on totta, valehtelisin jos väittäisin ettei ole. Mutta en silti hetkeäkään ole katunut, että otin koiran ja sain juuri sinut, punapantaisen viimeisen vapaana olleen uroksen. Sinä olet ollut todellinen pieni suuri koira, uskollisin ystävä. On hämmentävää huomata, että Sienen kanssa myöhäisillan pissilenkillä meinaa ahdistaa olla "yksin" pimeässä puistossa. Sinun kanssa ei koskaan ole ahdistanut missään. Kyllä järki sanoo, että 15kg koiran potkaisee helposti pois tieltä jos tosissaan meinaa minun kimppuuni käydä. Silti tieto siitä, että sinä puolustaisit parhaasi mukaan, on kauhean lohdullinen. Kaupungissa, vaelluksella, ihan missä tahansa. Sinulta jää sitten aikanaan hirmuiset saappaat täytettäväksi. Järki sanoo senkin, että koirat elää lyhyemmän aikaa kuin ihmiset, joten hyvästit on joskus väistämättä edessä. En ollut ikinä tajunnut, että kaikki voi käydä niin äkkiä, koko kesän uinut, metsässä lenkkeillyt, elämänsä kunnossa oleva koira voi yhdessä hetkessä mennä niin huonoksi ilman että mitään näkyvää onnettomuutta edes tapahtui.

Muistakaa nauttia jokaisesta päivästä niin kuin se olisi viimeinen, koska ikinä ei voi tietää, jos se onkin. Vanhuus ja huonous ei välttämättä tulekaan hiljaa hiipien, se voi tulla rytinällä kerrasta.

Mutta ehkä tämä tästä vielä, oikeasti. Koirassa on ainakin jumalaton elämänhalu. Niin monta kertaa kuin nuo portaatkin on sitä sattuneet, silti se vain uudestaan ja uudestaan suostui niitä kiipeämään, kun pyysin. Samoin sen pissimisen kanssa. Se on pehmeä koira ja se varmasti muistaa ikuisesti, että ne asiat on sitä sattuneet. Silti se ei luovuttanut, sen sitkeys ja kaikki se mitä olen aina ihaillut, näkyy hyvin tässäkin. Toivon, että se uskoo itse parempaan huomiseen, sikäli kun se tästä mitään ymmärtää. Olen varma että ymmärtää, enemmän kuin moni suostuu uskomaankaan. Se todella on sosiaalisesti erittäin älykäs koira.

Taikametsässä