Akupunktio

Tiistaina oltiin akupunktiossa. Meidän oma tuttu lääkäri oli vihdoinkin takaisin, ja hänessä on jotain niin karismaattista, niin seesteistä että omakin mieli rauhoittui. Jo vain kun hän tuli huoneeseen mihin meidät oli ohjattu aulasta odottelemaan, hymyili meille, sanoi että hei pitkästä aikaa, kysyi mitä tapahtui ja muisti edellisen kerran. Siis epäilemättä oli lukenut hetkeä ennen aikaamme potilaskertomuksen vuoden takaa jotta muisti, mutta silti antoi vaikutelman että asia on tärkeä. Vaikea sitä on sanallisesti selittää, olen kyllä saanut ystävällistä palvelua ennenkin, mutta hänessä on vain sitä jotakin.

Käytiin lyhyesti läpi tapahtumat. Ell sanoi heti, että tosi hyvä että kävitte osteopaatilla, tuskin mikään hermopinne olisi ikinä itsestään sieltä lauennut pelkillä kipulääkkeillä. Mietittiin lääkitystä, kerroin että Tramal lopetettiin viikonloppuna, se väsytti koiraa paljon. Sanoin että minusta se on kyllä edelleen aika väsynyt, remmilenkillä saattaa kävellä mun vieressä ja katsella mua silmiin että tässä sitä nyt köpötellään, voi voi vanhoja. Ell sanoi heti, että se on niin älykäs koira että olenko varma ettei se vain lue minusta sitä, että itse varon ja hissuttelen, ja käyttäytyy siksi niin, kun minä ja koko tilanne on niin outo. Hyvä kysymys. Keskiviikkoaamulla päätin että nyt mennään eikä meinata, nyt on otettava itse reipas asenne niin katsotaan miten koira muuttuu. Niitä portaita mä kotiin tullessa edelleen vähän jännitän ja päästän koiran portaisiin vasta, kun olen itsekin sisällä rapussa, että näen miten se ne menee. En tiedä onko siinäkään enää mitään katsomista, liike on siis hyvinkin normaalin näköistä. Kyttäämisen koira takuulla vaistoaa.

Lääkkeitä (Norocarp + Gabapentin) saisi syödä yhteensä ainakin 4 viikkoa, nyt on 2,5 mennyt. Gabapentiinin koko annoksen voisi antaa iltaisin, niin mahdollinen väsymys painottuisi öihin. Toisaalta mitäpä haittaa jos koira päivisinkin ottaa vielä vähän rauhallisemmin. Gabapentiinin annos on kuuuemma varsin pieni. Joka tapauksessa akupunktiota saa ensi viikolla toisen kerran.

pliis dont teik miiii

ei hän inahtanutkaan neuloista

toinen takajalka kipristeli kovin

kotiin menossa. Näitä kuvia on miljoona, mutta on niin mukavaa kun ajaessa voi silittää otsakiharoita! Taidan ruveta kuljettamaan sitä aina tuossa <3

Käytin tiistaina myös Sienen klinikan puntarissa, tatti painoi 21,4kg, pöne 18,4kg. Kummallakin on pari kolme kiloa liikaa. En muista kirjoitinko jo aiemmin, mutta ovat kesällä pullahtaneet. Silmämääräisesti ne ei näytä niin läskeiltä, eikä tunnu käteenkään, mutta eihän vaaka valehtele ja "se on varmaan lihasta runsaasta uimisesta" on kyllä suurinta itsepetosta ikinä. Läskit mitkä läskit. Omistani nyt puhumattakaan, mutta kyllä koiran arvosteleminen ja ruokavalion kiristäminen on ihan eri asia kuin itsensä :O ! Johan ne tässä nyt useamman viikon on muka laihduttaneet, tulosta ei vaan näy. Nyt sitten alkaa todellinen nälkäkuuri. Koska Sienen kanssa on aktivoiduttu myös rally-tokon suhteen ja olisi tarkoitus syksyllä korkata mestariluokka, taidan palata ruokkimaan ainakin sen vain treeneissä. Kotona saa sitten vain lorauksen piimää, öljyt ja lisät. Ihmispuolelta aika fakta on se, että mikään lenkkeilyn lisääminen ei auta laihduttamaan, vaan isoimmassa osassa on aina ruokavalio. Ajattelin kuitenkin yrittää nyt panostaa myös lenkkeilyyn ja aktivoitua taas metsässä käymisenkin suhteen. Pari kolme irtolenkkiä viikossa olisi ihan hyvä tavoite. Lisäksi rupean ennen töihin menoa käymään taas 30-45min kävelyllä pelkän 5min pissatuksen sijaan, mikä kesälomien jälkeen jäi tavaksi. Koko viime vuoden lenkkeilin aamuyöllä.

Tänään keskiviikkona oltiin metsässä, missä menee polku. Pöne oli ekaa kertaa tämän sairausloman aikana mukana. Pidin sen fleksissä, ja useampaan kertaan se kyseli että joko nyt päästän sen irti, mutta tyytyi kohtaloonsa varsin nätisti. Enemmänkin Sienelle sai ihan korottaa ääntä, että nyt ei yhtään härkitä pöneä. En tullut ajatelleeksi että korkeuserojakin oli jonkun verran, mutta hyvin se kiipesi polkua jyrkässäkin ylämäessä. Yksi polulle kaatunut paksu, korkealle jäänyt runko kierrettiin, itseään matalamman yli hyppäsi sujuvasti. Se kerkesi myös hypätä noin itsensä korkuiselle kivelle ja yhden lätäkön yli. Hyppääminen ei sattunut. Puun juuret, kivet ja muut luonnon esteet ei olleet minkäänlainen ongelma. Ehkä eläinlääkäri oli oikeassa. Koira vaistoaa minusta että nyt hissutellaan ja ollaan vammaisia ja alkaa siksi himmailemaan. Ei sitä metsässä tarvinnut yhtään vetää perässä. Luulen että se hyppäisi auton pelkääjän paikan jalkatilaan hyvin ilman korokettanikin. Ei vaan oikein tee mieli kokeilla, jos siinä sitten kuitenkin sattuu. Toisaalta nyt on enää vaikea vastata, kun ihmiset kysyy, miten pöne voi. "Paremmin?" Kotona sillä ei ole mahista hypätä mihinkään, samoin autoon en anna sen edes yrittää, ja ulkona se on remmissä eikä sielläkään ole ennen tätä ollut mitään muuta kuin tasaisia katuja. Seuraava askel paremmin voimisessa on varmaan juuri se, että se voi alkaa hyppimään, menemään sohvalle, autoon jne. Mistä tiedän voiko se tehdä sitä jos en anna sen edes yrittää? Toisaalta mikä kiire tässä on, minusta niin kauan kun sillä on kipulääkkeet, se on joka tapauksessa saikulla, ja saikulla on otettava rauhallisemmin kuin normaalisti terveenä. Olen edelleen sitä mieltä, että kipulääkkeet on vain kuuri, loppuelämäänsä se ei voi niitä syödä.

Illalla kentällä koira oli huomattavasti enemmän läsnä kuin tähän saakka, sai taas tehdä vähän jotain pientä vain.

prof.

***

Lopuksi vielä 26.8. päivystyksessä otetut kuvat jotka vihdoin muistin pyytää itsellenikin: