Treenaaminen, enemmän kuin vain harrastus

Töppösen tullessa kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Muistan, että tässä kylässä oli silloin tosi vähän mitään toimintaa, ja kärkyin kaikki mahdolliset kurssit ja koulutukset. Ilmoitin sen joka paikkaan mihin vain saatoin. Janosin koulutusta, neuvoja, ohjausta ja toisaalta myös kannustusta ja kehuja, pönehän oli omalla tavallaan varsinainen lapsinero. Oltiin paikallisen noutajajärjestön perustottelevaisuuskurssilla, pöne oli ehkä alle puolivuotias ja aiheena oli istuminen. Piti viitata, kenen koira osaa istua. Viittasin, ja sain näyttää. Koira katseli juuri jonnekin muualle, ja sanoin sille "Luksi, istu". Nimeensä se reagoi katsomalla muhun ja istu-sanan kohdalla istui. Kouluttaja kehui, että oli tosi järkevää sanoa ensin koiran nimi sen huomion saadakseen, koska jos olisin sanonut vain "istu", koira ei ehkä olisi ollut lainkaan kuulolla. Hassua, miten pienet asiat jää mieleen :)

Siitä me sitten päästiin tokoa vasta aloittelevan seuran toimintaan mukaan. Oltiin töppösen ekana keväänä jollain kahden viikonlopun (agilityn) motivointikurssilla, ja siellä muistan kuinka koirani taas loisti. Toinen kouluttajista kehui, että voisi ostaa sen kotiinsa. Silloin kaikki kurssit oli vielä niin taviksille suunnattuja, että tuollakin oli paljon koiria joita joutui todella kalastelemaan. Minun koirani kyllä leikki ja imuttui namilla, mitä kaikkia merkkien pujotteluita yms nyt tehtiinkään. Kahdeksassa vuodessa koiramaailma on muuttunut tosi paljon, ja kuilu the harrastajien ja tavisten välillä on aivan erilainen kuin tuolloin.

Sienen tullessa olin seuran sisäpiirissä, koulutin itse parhaimmillaan sekä agia että tokoa ja treenasin kummankin koiran kanssa kumpaakin lajia ohjatussa ryhmässä. Päälle maastotreenit lähinnä itsekseni. Kävin hallilla liki päivittäin ja hyvin usein siellä oli myös treeniseuraa, joko ennalta sovittuna tai sitten vain paikan päältä löydettynä. Oli kimppalenkkejä treenien jälkeen, juttukaveri jonka kanssa saattoi pitkään mennä vain hallin laidalla istuskellen. Ehkä syy oli Sienen, tai ehkä tapahtunut olisi tapahtunut silti ilman sitäkin. Ehkä vain vähän myöhemmin, tai lievemmässä muodossa. Joka tapauksessa jotain muuttui ja annoin itseni lipua kaiken keskiöstä reunoille ja lopulta ulos. Koin olevani vääränlainen, halusin vähän eri asioita kuin muut, tuli epämääräinen paha mieli milloin joko oman koiran huonommuudesta tai sitten yleisesti ilmapiiristä. Pikku hiljaa lopetin ensin kouluttamisen ja sitten omieni ryhmäpaikat. Roikuin kuitenkin vielä seurassa lämpimän hallin ja itsenäisen treenioikeuden takia. Lopulta ei huvittanut mennä sinne enää lainkaan ja totesin että turhaan tässä mitään talkoita tekee ja hallista maksaa, kun ei vaan nappaa. Pitkällisen harkinnan jälkee erosin seurasta. Seurasta, jossa oli monta tärkeää ihmistä, ihmisiä joiden kanssa pöne koulutettiin, ihmisiä jotka oli mukana sen tokovalioituessa, ihmisiä joiden kanssa treenasin monta kertaa viikossa. Mikä meni pieleen, kun mä en enää sopinutkaan siihen muottiin?

Samoihin aikoihin pöne vähän niinkuin jäi syrjään muutenkin ja keskityin enemmän Sieneen. Aloin käyä aktiivisemmin toisessa seurassa, ja hakuryhmän myötä sinnekin tuli ihana porukka. Oli myös esineruutu- ja tottisseuraa, samoin jälkiseuraa. Pönehän on käytännössä koulutettu metsäjäljelle ja KVA:ksi ihan yksin, silloin mua viehätti juuri se, että voin mennä täysin omien aikataulujeni mukaan. Hakuryhmän myötä musta tuli laumasielu. Mun hakuyhmä oli ihana, treeneihin oli aina kauhean kivaa mennä, ilmapiiri oli rento ja kannustava. En koskaan kokenut Sienen kanssa siellä sellaista riittämättömyyden tunnetta, kuin mikä monessa muussa paikassa oli tullut varsin tutuksi.

Mulle on elämässäni hyvin tyypillistä pilata kaikki muukin, ja niin kävi myös haulle. Itseään siitä voi vaan syyttää, ei ryhmää, eikä edes koiraa. Rehellisesti en mä vieläkään tiedä, miksi 2015 kaudella koira teki 200p koemaastot saaden alokasluokan koularin, ja 2016 sai kaksi nollaa koska oli koemaastossa niin paineessa, että teki molemmissa kokeita lähinnä pelkkiä valeita kunnes suorituksemme keskeytettiin. Miksi se ei aiemmin reagoinut mun jännitykseen, mutta vuotta myöhemmin ei kestänytkään enää sitä? Miksi mä pilasin sen tietämättä vieläkään mitä edes tein väärin?

Haku oli mulle paljon enemmän kuin "vain harrastus". Haku oli laji, jolle me Sienen kanssa vähän aikaa elettiin, jota me molemmat sydämemme pohjasta rakastettiin. Me oltiin siinä myös hyviä, parempia kuin missään muussa lajissamme koskaan. Se vain soljui meistä. Se koiran ilme, se palo mikä sen silmistä loisti, se keveys millä se teki mun kanssa töitä. Sitä en unohda koskaan. Mutta mä rikoin sen. Mä rikoin sen, enkä saa tehtyä ikinä enää tekemättömäksi.

Ryhmässä ei varmaan oikein ymmärretty mun äkillistä ilmoitusta lopettamisesta. Ehkä se ei ollut kovin reilua, toisaalta kukaan ei nähnyt niitä kyyneliä mitkä oman pettymyksen nimissä on vuodatettu, ja kukaan ei myöskään varmaan voi ihan tarkalleen ymmärtää miltä se tuntui. Mä tiedän, että Sieni on koira, jonka kanssa monikaan ei olisi saavuttanut yhtään niistä tuloksista mitä minä olen saavuttanut. Ei pitkisten tulostilastot syyttä niin surkeat ole. Kukaan ei ole ollut mun housuissa, kokenut vuosia sitä jatkuvaa huonommuuden tunnetta. Ei ole tarpeeksi vauhtia, ei viettiä, ei intensiivisyyttä, ei voimaa, ei mitään. Toko- ja tottistreenit oli aina vaan sitä samaa. Ei sitä tarvitse sanoa ääneen, se leijuu ilmassa, hiljaisuudessa, katseissa. En tajunnut, että olisi pitänyt paljon aiemmin irtisanoutua kaikista yhteistreeneistä ja treenata koiran kanssa kahdestaan. Järjestää sellaiset olosuhteet, että olisin itse voinut uskoa meihin. Vuosiin siihen ei uskonut kukaan ja se jätti jälkensä, ne mitä nyt yritän paikkailla. Hakutreeneissä koira oli aivan kuin eri eläin tottiskenttään nähden. Sen nopeutta kehuttiin, ohjattavuutta kehuttiin, ilmaisua kehuttiin. Se oli ainoa laji missä sitä koskaan kehuttiin, ja minä rikoin sen. Ei, kukaan ei voi ymmärtää miltä se tuntui. Pidätin itselleni oikeuden olla juuri niin mulkku kuin halusin ja vain lopettaa.

Myöhemmin mulla oli niin kova ikävä mun ryhmää, että kävin jonkun kerran treeneissä ilman omaa koiraa. Muistaakseni meinasin joskus juoksuttaa töppöstä parin löydön verran, mutta sillä oli vielä selän kanssa tilanne päällä ja pelkäsin että se vaan loukkaa itsensä - valmiilla ei pystynyt treenaamaan ja avut lietsoi sille niin kovan vauhdin. Ei tuntunut sen arvoiselta, niin jätin omat koirat kotiin ja menin vain maalimieheksi itse. Mutta eihän se ollut sama asia. Se oli vain veitsen kiertämistä haavassa. Mulla oli joitakin kertoja koirat mukana autossa, ja kun Sieni ulvoi kuten se usein teki toivoessaan että se pääsee, mä katsoin sitä silmiin ja sanoin ääneen, että ei Sieni, sun vuoro ei tule enää koskaan, mitäs olit niin huono. Me oltiin niin huonoja.

Sitten tuli kuitenkin se kerta, kun olin työstänyt ajatuksiani sen verran, että päätin kokeilla. Antaa sen treenata. Jos se ei halua mennä kokeeseen, niin kai se nyt voi treenata kuitenkin, se on sille erittäin todellista silti. Valitttavasti se ei enää tuntunut oikein miltään. Koira ei ollut lainkaan niin liekeissä kuin olin odottanut, se sekoili kiintorullan kanssa ja lopulta koko hommasta jäi niin paska fiilis, että parempi kun en olisi ottanut sitä lainkaan autosta. Nyt vasta ymmärrän, että sehän peilasi suoraan mun fiiliksiä. Se oli hieno hakukoira niin kauan kun mä uskoin siihen, ja tällaiset kokeilut "no etsi nyt sitten pari ukkoa kerta se on sulle niin tärkeää" aiheuttaa siinä väistämättä sellaisen "no, emmä" -tunteen. Peltojälkeä oli tehty paljon ja koira heitti pellolle mennessä aina sellaista volttia kuin ennen hakumetsälle lähdettäessä. Luulin, että mikään laji koskaan ei olisi sille läheskään niin kuin haku, mutta taisin olla väärässä... lajista viis, se janoaa sitä tunnetta, että minä uskon siihen. Niin kauan kun mä uskon, se kiljuu autossa "pliis ota mut" ja heittää volttia riemusta kun pääsee. Kultaisin, kultaisin pieni koira, miten koskaan saatoin syyttää sua mistään?

Samoihin aikoihin päätin kuitenkin ruveta sen kanssa taas tokoilemaan. Ilmoitin sen kurssille, missä meillä olikin aluksi tosi kivaa. Kunnes oli todettava, että esim. paikallamakuuriviin meneminen muuttui koiran mielestä kerta kerralta vastenmielisemmäksi. Nyt kyse ei ollut enää siitä, ettenkö minä olisi uskonut koiraani. Minä en kuitenkaan riitä, jos muut on vihaisia. Se on herkistynyt vuosien varrella toisten koirien ojentamiselle ja vieraiden ihmisten "ei!!" -sanoille niin pahasti, että lamaantuu niistä. Yhtä rivin koiraa melkein joka treenissä korjattiin sen mentyä toisten käskyillä istumasta maahan. Se riitti, kurssin loppua kohden Sieni ei halunnut koko riviin. Aiemmin mä olisin ehkä vain yrittänyt pakottaa, olla välittämättä, vaatinut että sen on siedettävä tollasta. Nyt mulla oli vain niin järjettömän paha mieli, että jätin viimeiset kerrat väliin kokonaan. Harrastamisen ei pitäisi olla sellaista. Harrastaessa koiralle pitäisi aina olla se kirkas, onnellinen, pätevin katse silmissään. Ei mikään ole sen arvoista, että se sammutetaan. Päätin samalla, että en treenaa sen kanssa enää missään yleisissä treeneissä, missä kuka vaan voi tehdä mitä vaan täysin varoittamatta. Jokainen treenatkoon kuten haluaa, edelleenkään ei ole tarkoitus syyttää ketään muuta. Se on minun ongelma, että minun koira ei kestä sellaista, ja että minä en halua pakottaa sitä altistumaan sellaiselle.

Loppusyksy on ollut hirveän rankka, ja lopulta väsyin kaikkeen. Kun ei ole aktiivisessa seurassa, ja kun on kauhean kriittinen siitä kenen kanssa ylipäänsä haluaisi treenata, ymmärtäähän sen, että seuraa ei kauheasti ole tarjolla. Siitäkin voi syyttää vaan itseään, pitkään mä kyllä yritin aina olla se joka järjestää ja ehdottaa ja pyytää treeniseuraa. Nyt riitti. Ensi vuodesta tulee erilainen. Olen varmaan tehnyt jonkinlaisen ympyrän ja nyt palataan alkuun, sillä erolla, että en enää janoa mitä vaan kursseja ja koulutuksia, vaan olen äärimmäisen kriittinen siitä mistä haluan maksaa ja mihin piskini viedä. Joka tapauksessa ei ole seuraa, ei hallia, ei juurikaan säännöllisiä treenikavereita. Ensi vuonna mä en aio kouluttaa mitään lajia yhdessäkään seurassa. En tunge yhteistreeneissä tai netissä neuvojani ja ajatuksiani kellekään, ellei erikseen kysymällä kysytä. Ensi vuonna aion keskittyä vain omiin koiriini ja omiin treeneihini. En ruinaa yhdessäkään fb-ryhmässä treeniseuraa. Jos joku muu järjestää, asia on eri, mutta totuus on että Sienen kanssa en edelleenkään tarvitse niitä random kaikki tekee mitä haluaa -treenejä ja pönen osaltakin häiriötreenien tarve lienee ohi sen lajivalintojen myötä. Minä olen se joka sitä treeni- ja höpöttelyseuraa kaipaa, mutta koska ei ole järin paljon ollut innokkaita, vika lienee minussa, minun kummallisissa menetelmissä ja vaikeassa asenteessa. Apu ja koulutus on kyllä kelvannut kymmenille ihmisille, ja ehkä siinä on perää mitä mulle taannoin sanottiin: olen niin pelottava omissa näkemyksissäni ja ehdottomuudessani että ei kukaan uskalla sanoa mulle mitään kommentteja mun tekemisistä. Hyvin mahdollista :) Mutta nyt mä en jaksa enää edes yrittää pyytää mitään. Keskityn vain itseeni ja omiin koiriini. Jospa se sisäinen rauha tästä joskus löytyisi. Vaikka sitten olisinkin yksin. Haku on kyllä edelleen auki, päätän keväämmällä uskonko itse pystyväni vielä löytämään yhteyden hakukoirani kanssa vai en. Mä niin toivoisin että voisin jatkaa sen ryhmän kanssa ja saisin kuulua johonkin.

***

Joulun pyhinä on superliukkaiden kelien takia keskitytty lähinnä sisähommiin ja innostuin ekaa kertaa koskaan opettamaan oikeasti noita temppuja. Videolla Sienen kumartamista ja lelujen koriin keräämisen alkeet, sekä töppösen vilkutusta. Tuo leluhomma on hauska, Sieni selvästi ymmärtää että ensin otetaan lelu ja sitten painetaan pää vatiin, mutta välillä järjestys on väärä ja kerran vatiin päätyy naaman sijasta jalka, ja minä vielä naksautan kun edestä ylhäältä se näytti ihan oikealta :D ! Rallykokeeseen on ilmottauduttu ja vaikeimpia juttuja treenattu. Olen tällä hetkellä tyytyväinen peruutukseen, valmis se ei toki vieläkään ole mutta olemassa kuitenkin ja radallakin realistiset mahdollisuudet onnistua. Sivuaskel vasemmalle koira oikealla saatiin myös nopeasti kuosiin, oikealla seuruun käännökset on hienoja joskin on riski että koira sekoittaa vihjesanan ja tekee jotain ihan mitä sattuu, käytännössä varmaan hyppää johonkin. Ennen koetta pitää vielä vahvistaa käytösruutua (mutta kun keston treenaaminen on niin tylsää...) ja sivulla seisomaan nousua (hyppää aivan liian korkealle ja kovaa -> päätyy vinoon). Jos tästä tulee koulari, sitten alkaa välittömästi mes-juttujen koulutussuunnitelman teko ja toteutus :) Meinasin silti pari kertaa vielä tunkea voittajaan nollakoirakoksi, se on ihan hyvää treeniä kun mitään möllikisoja täällä ei tod ole.

Tuonne.