Voi paska

Junnut jäi viikonlopun jälkeen mökille porukoiden kanssa, kun itse palasin töihin ja kaupunkiin. Maanantaina tuli viesti että Pajulla on maha sekaisin. Ne söi viikonloppuna isoja raakoja luita pihassa ja arvelin että siitä vaan. Tiistaina aamulla tilanne jatkui ja ohjeistin apteekkiin hakemaan apuja, kun lähtiessäni vein kaikki lääkkeet mukanani ajatellen että pöne näitä todennäköisemmin tarttee. Tiistai-iltaan mennessä koira oli jalaton ja paska lensi siihen malliin että tein päätöksen lähteä töiden jälkeen hakemaan sitä kaupunkiin. Soitin matkalla päivystykseen ja hän oli sitä mieltä että jalaton koira ei voi odottaa aamuun. Oli vain itse jossain 100km päässä ilmeisesti käsi lehmän sisuksissa, ja sanoi että saattaa mennä useampi tunti. Niinhän siinä meni ja lopulta 21.45 päästiin vastaanotolle. Kerta se on ensimmäinenkin kun koiran vatsatautia keskellä yötä hoidatetaan, enkä toki ehdoin tahdoin jättänyt niin myöhälle, mutta en ollut koiraa itse näkemässä ja olisin ollut klinikalla 19.30 jos olisi ollut kukaan paikalla. Toivottavasti oli eka ja vika kerta, terveisin lompakko.

Paju oli melkoisen vaisu ja aivan paskassa, äiti oli sitä kantanut ulos ja se ei ollut joka kerta vissiin jaksanut kyykätä edes kunnolla vaan ripuli vaan tursusi koirasta. Yritin sitä mökiltä lähtiessä pesasta mutta jokaisen kyykkäämisen jälkeen se oli taas yhtä kurassa. Koira lyötiin tippaan, se sai kahta eri pahoinvoinninestolääkettä, ekan annoksen Promax-tahnaa, ell yritti maanitella sitä syömään huonolla tuloksella. Veriarvoissa afos (maksa-arvo) koholla, samoin syke oli tullessa ihan pilvissä, mutta kumpikin kuulemma voi johtua ihan vain kivusta. Sai vielä opiaattia ja pian sykkeet laskikin. Vatsan palpaatiota aristi. Ell ei halunnut aloittaa sille vielä antibiootteja, koska kuulemma suuri osa koiran vatsataudeista menee ohi pelkällä tukihoidolla, ja nykyäänhän niiden käyttöä pitäisi vähentää muutenkin. Minä olin ihan varma että tylosiinit tulee ja epäilin suuresti että tämä tokenee tällä. Kanyyli jätettiin tassuun, kuulemma koirat yleensä antaa sen olla, siihen tuli kerros pumpulia ja side päälle. Aamulla piti ilmoitella tilanteesta ja tulla tarvittaessa uudelleen nesteyttömään lisää ja hakemaan ab:t jos vointi ei olisi parempi.

Kotona oltiin puolen yön maissa. Kolmelta heräsin käyttämään koiraa pissalla, oli ihan kannettava edelleen, mutta pissiä riitti. Kuuden aikaan heräsin kun mies tuli töistä ja käytti koiraa ulkona, oli kuulemma vipeltänyt itse. Kahdeksalta nousin ja oli tosiaan paljon pirteämpi, suostui syömään ja juomaan ja ei nyt missään lenkillä käyty mutta pissareissulla oli reipas, jahtasi perhosta ym. Soittelin klinikalle että parempi on ja kysyin vielä oliko niin että mun piti irroittaa kanyyli itse vai kuoleeko se verenhukkaan. Yöllä siitä oli puhe mutta karmea päänsärky, univelka ja kaikki enkä muistanut enää mitään. No hyvin sain poistettua ja ehkä tämä oli tässä, yllätyin positiivisesti että antibiootteja ei sitten tarvinnutkaan.

Keskiviikon se paskoi vielä sellaista löysää tai pehmeää tuotosta, ja mietin mitä ihmettä tekisin sen vaellukselle lähtemisen suhteen. Keskiviikkoiltana piti lähteä, mutta siirrettiin sitä torstaiaamuun. En ole koskaan joutunut miettimään montako päivää tipassa olemisen jälkeen pitäisi maata kotona. Pöne jäisi joka tapauksessa miehen kanssa kotiin niin voisi Pajukin jäädä, toisaalta koko reissun pointti oli olla Pajun harjoitusvaellus jotta näkisi miten se jaksaa kävellä ja miten tarkenee nukkua teltassa.

Jätin päätöksenteon torstaiaamulle. Paju oli nukkunut ihan hyvin eikä pyrkinyt ulos, mutta kun päästiin pihalle, mun toiveet kiinteästä pökäleestä suorastaan räjähti ja paska lenti taas oikein kunnolla. Se vaan kyykkäsi ja kyykkäsi. Sisälle päästyämme se kieltäytyi syömästä ja juomasta ja siinäpä sitten laitoin äitille viestin että unohda treffit kahdeksalta ABC:lla, ei tätä koiraa voi ottaa mukaan eikä jättää ilman autoa jäävälle miehelle, me lähdetään uudelleen päivystykseen kunhan päivä valkenee. Kasilta sitten soittelin ja päivystys oli tietenkin 45km päässä eri lääkärillä, mutta sinnehän se oli ajettava.

Klinikan pihalle Paju räjäytti taas aivan hirveän limaisen vesiripulin ja hieman piristyi siitä. Näytti jopa siltä että kerjäsi karkkia taskusta kun räpelsin vaan auton avaimia. Jouduttiin odottamaan kauan ensin pihalla ja sitten toimenpidehuoneessa, lääkäri hoiti kolmea yhtä aikaa. Sinänsä kiva ettei Paju ollut se kiireisin potilas mutta kaksi ja puoli tuntia me siellä oltiin. Koira oli edellisenä iltana syönyt ja juonut hyvin eikä se ollut nyt kuivunut, joten hän päätti nesteyttää vain ihon alle eikä suoneen. Antibiooteista keskusteltiin ja lopulta hän sitten päätti aloittaa ne koiralle heti, vaikka ensin meinasi että katsoo vielä päivän kun se vaikutti aika pirteältä. Hyvä niin koska nyt olin itse sitä mieltä että ei tämä tosiaan tästä tokene enkä jaksa enää montaa päivää. Vatsa ei tuntunut nyt kipeältä mutta sai Litalginia (en tiennyt että sitä voi antaa koiralle!) kotiin siltä varalta että tarttee vielä. Ja tosiaan ne kauan odotetut ihmelääke tylosiinit.

Paju oli ihan todella lunki potilas. Tiistaina se oli niin uupunut ettei paljoa lääkäriä suudellut vaan möllötti vaan pöydällä. Tänään se oli selkeästi virkeämpi ja lääkäri sai kyllä korvapesun jos toisenkin. Kumpikin lääkäri kysyi aluksi että antaako se hoitaa, ja järkytyin siitä melkoisesti. Oon aina luullut että kaikki terrierit on järjestään reippaita ja kivoja, mutta vissiin on paljon huonoja kokemuksia kun sitä pitää epäillä että koira tulee näpeille. En voi käsittää millaisia viiripäitä oikein pitää käyttää jalostukseen; pienen ja söpön koiran ainoa tehtävä on olla pieni ja söpö eli ystävällinen, avoin ja käsiteltävissä. Jos se ei ole, eihän se täytä edes sitä ainoaa mukavan seurakoiran kriteeriä!

Selvää on että neljän päivän Patvinsuon reissu on peruttu (sitä Lakki kuvassa ihmettelee, että eiks me mennäkään), mutta jospa se nyt tästä alkaisi parantua ja voisi vaikka yhden yön reissun tässä lähellä heittää, niin näkisi edes sen vaatetuksen määrän teltassa nukkumiseen. Sellaisen neljän ja puolen sadan euron vatsatauti. Lauantaina Kuopion kokeessa puhuivat että siellä päin on kuulemma ollut paljon kennelyskää ja joku taisi mainita vatsataudinkin. En usko että luut sai tällaista härdelliä aikaiseksi, toki vähän pitää nyt miettiä uskaltaako niitä enää antaa. Tiesin että ell:t suhtautuu siihen nihkeästi, kuten raakaruokaan usein ylipäänsä, mutta itse uskon että yhdistelmä merilevä ja raakaluut on iso tekijä siinä että mun millään koiralla ei ole ollut juuri yhtään hammaskiveä. Toki sen tarttuvan taudin voi saada mistä vaan, ja ehkä myös nämä kaikki tekijät yhdessä oli syynä? Paju myös syö ulkoa kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja vaikka tukosepäily on teoriassa hyvinkin varteenotettava, en usko sellaiseen kun koira ei oksenna ja paskaa tulee reilusti, enemmän kuin mikään ohivirtaus olisi.

Kysyin tiistain lääkäriltä pitääkö olla huolissaan kun sillä oli joulukuussa melko samanlainen keikka ja koira on kuitenkin vasta vuoden. Silloinkaan se ei tarttunut mudeihin eikä niillä nytkään ole mitään oireita. Jos sillä olisi joku haiman vajaatoiminta tms niin kyllä se kuulemma oireilisi muutenkin kuin tuomalla koiran puolen vuoden välein tiputukseen. Onhan sillä sitä närästysoireilua ollut, joskin hän sanoi ettei keppien ja kaiken syöminen ole mitenkään tavatonta ja ehkä se johtuu ihan vaan turhaumasta tms eikä ole närästystä lainkaan. Ehkä sillä on vaan heikko vastustuskyky vielä nuoruuttaan - toivottavasti se kohentuu iän myötä. Melko kalliiksi tulee tällainen harrastus muuten. Vaelluksen peruuntuminen vituttaisi melkoisesti jos en olisi niin väsynyt tästä kaikesta, nyt ei jaksa edes vituttaa. Elämä on. Sinänsä kiva ettei keritty ajaa 350km ja todettu siellä jossain että paska alkoi lentää ja jouduttu kantamaan koiraa takaisin autolle.