Paska, näytös kaksi

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä aloitti sitten Lakki. Onneksi oltiin jo tultu takaisin mökille eikä oltu reissun päällä eikä teltassa. Lakki herätti minut kolmen maissa yöllä haluten ulos ja sitten sinne rampattiinkin tunnin välein aamuun asti. Samanlaista räjähtävää vesiripulia kuin Pajulla, ei oksenna. Iltapäivällä ajettiin kotiin ja kävin enteromicrojen lisäksi apteekista jotain tujumpaa. Täti ei oikein osannut auttaa minua, mutta lopulta päädyin uuteen (?) Dia-Tab-tuotteeseen. Promaxia hän olisi myynyt mutta se ei ole koskaan auttanut millään koiralla mihinkään niin kokeilin mieluummin minulle uutta tuotetta. Lakki onneksi suostui syömään ja juomaan ja illalla hain vielä kaupasta kanaa ja riisiä ja keittelin kattilallisen. Pajukaan ei ole vielä palannut täysin omaan ruokaansa niin siinähän sitä olisi.

Illan aikana käytin sitä kolmen tunnin välein ulkona. Se ei pyrkinyt sinne mutta joka kerta kun vein, paska lensi ja se kyykkäsi monta kertaa.

Aamulla koin elämäni paniikin. Mies lähti vähän aiemmin ja mun kello soi myöhemmin. Yleensä Lakki ja Paju nukkuu makkarissa mutta joskus kun mies nousee, Lakki siirtyy koirahuoneeseen. Mun herätessä vain Paju tuli perässä eteiseen, joten arvelin että Lakki oli jo siirtynyt pois. Koska se ei tullut pinnasängyn alta sanomaan huomenta, sillä on edelleen ilmeisen huono olo. Valjastin muut ja patistelin sitten että alas tulla sieltä nyt, ulos on pakko mennä. Ei kuulu esiin kömpimisen ääniä. Lakki tänne nyt! LAKKI?!? Kyykistyin katsomaan onko se kuollut sinne, mutta ei siellä ollut ketään. Kurkkasin mökkiin, sitten menin katsomaan keittiöön, katsoin uudestaan vessaan ja saunaan ja samalla karjuin Lakkia. Hiirenhiljaista eikä se ole missään. Olohuoneessa on aina ovi kiinni koska sinne ei valvomatta tartte mennä kenenkään, mutta jos mies oli ollut siellä niin voisi koirakin olla. Ryntäsin parvekkeelle asti, eksä joskus vuonna nakki oli lukinnut Sienen yöksi parvekkeelle ja aamulla sain sydärin kun sitä ei ollut missään. Ei Lakkia. Kaikki remmit oli eteisessä ja mies oli vienyt pyöränsä ja työtavaransa niin ei se kyllä koiran kanssa ole ulkonakaan. Juuri ennen kuin sain täydellisen hysteerisen kohtauksen pamautin vielä makkarin oven auki (suljen sen aina kun herään ja tulen pois koska sinnekään ei yksin ollessa saa mennä) ja potkaisin Lakkia turpaan, eli hän oli kuin olikin ollut meidän kanssa siellä mutta niin vaisu ettei normaaliin tyyliinsä tullut etummaisena ulos. 😭

Ulos lähtiessä se vinkui portaissa ja käveli melko köpsästi, maha on selkeästi kipeä. Omituinen ripuli, tällaista ei ole koskaan ollut kellään meillä ennen. Työpäivän aikana oli tullut yksi läjä kylppäriin, mihin hänkin osaa mennä (mudit on viisaita!). Hain töiden jälkeen sille lisää lääkkeitä klinikalta. Se edelleen syö ja juo joten en usko että tylosiinia irtoaa vielä, eikä nesteytykselle ole tarvetta. Paju sai torstaina päivystyksestä Litalginia, jota se ei tarvinnut. En ollut tiennyt että sitä voi edes antaa koiralle ja nyt alkoi epäilyttää että eihän se ole kuten ivermektiini joka on hengenvaarallista colliesukuisille koirille. Mudeilla ei tietääkseni ole mitään tuollaisia mutta piti silti selvitellä voihan sitä varmasti antaa. Klinikalla myi mulle nyt sitten kuitenkin sitä Promax-tahnaa ja sen kaveriksi Inupektia, ja käski antaa jälkimmäistä tupla-annoksen ja samaan aikaan tahnan kanssa. Koska koira syö, juo ja on kuitenkin muuten virkeä niin sanoi että aikuisen koiran kanssa voi kyllä vielä katsoa päivän tai pari helposti. Kysyin onko se enemmän kiinni siitä yksilöstä tai taudista eli onko mahdollista että toinen koira selättää sen itse vaikka toinen ei, niin kyllä on. Ei ole olemassa tautia joka olisi kaikille ärhäkkä vaan osa voi päästä vähemmällä. Eli vaikka eka päätyi tippaan ja antibiootille niin toinen välttämättä ei.

Neljällä kympillä lisää kamaa. Ripulin kokonaiskulut 550e. 😜

Jos ei se nyt kuole siihen Litalginiin niin pitää kyllä huomenna soittaa sille Pajua alun perin hoitaneelle lääkärille ja kysyä ainakin tuosta vatsakivusta. Mies oli sitä töistä kotiin tultuaan käyttänyt ulkona ja jopa hän oli osannut katsoa että sitä sattuu mahaan. On se kotona vaisu, ei leiki ja vetäytyy, mutta ei siis mitenkään jalaton tms kuten Paju oli.

Kauhulla odotan töppöisen vuoroa. Se lähtee sitten varmaan tippaan heti kun paska lentää ekan kerran. Oon antanut sillekin noita maitohappobakteereita nyt jo ennakkoon. Annoin Lakillekin silloin kun Pajun oireet alkoi ja näin kävi silti, että joo...

Vanhojen ja vammaisten vael... retki

Pajun vatsataudin takia piti perua alkuperäinen neljän päivän Patvinsuon "harjoitusvaellus" (ennen kesän oikeaa lapin vaellusta). Piti harjoitella sitä kuinka paljon russeli jaksaa kävellä ja millaisessa vaatetuksessa se tarkenee nukkua teltassa. Kun eläin tokeni nopeasti tylosiinilla, päätettiin kuitenkin tehdä mökillä yhden yön reissu. Kyseessä oli Huitukanharju Juvalla; luonnonsuojelualue jota ei hirveästi missään mainosteta ja itsekin kuulin siitä vasta viime vuonna. Varsinainen harjureitti on vain noin 5km pitkä ja kaikesta päätellen hyvin hiljainen. Maastopyöräreitti sinne on kaiketi tänä keväänä merkattu ja minusta siinä olisi potentiaalia muutenkin, mutta joku sanoi että maanomistajat on olleet nihkeitä niin en tiedä mitä tulee. Eihän se nyt siis tietenkään vedä vertoja Patvinsuolle saati oikealle lapille mutta näin etelä-savolaisittain olihan se ihan viehättävä harju.

Me katsottiin kartasta metsäautoteitä niin että saatiin ympyräreitti tehtyä. Nyt kun tästä olisi tulossa ihan höpöreissu niin päätin ottaa pönenkin mukaan. Hirvitti kyllä hieman että mitä jos se ei vaan jaksa kävellä ja hyytyy täysin, mutta toisaalta oltiin lähes koko ajan autolla ajettavan tien varrella niin sitten vaan olisi laitettu teltta pystyyn ja äiti olisi jäänyt koirien kanssa odottamaan kun minä olisin marssinut hakemaan auton. Hirvitti myös että jos ripuli tarttuu muihin ja ne aloittaa kesken reissun, mutta no, katso edellinen. Mihinkään erämaahan en tosiaan olisi lähtenyt toipilaan, ikälopun ja ripulin uhan alaisena, mutta nyt ei ollut kuin max 2-3h kävely autolle niin en nyt pitänyt tätä minään suuren riskin tempauksena kuitenkaan, tuli mitä tuli.

 

Lähdettiin siis perjantaina aamupäivällä, ja käveltiin varsinainen reitti ja ulos luonnonsuojelualueelta niemen kärkeen, jossa yllättäen oli laavu. Laitettiin päiväleiri pystyyn sinne. Matkaa tuli n. 6km. Loppupäivälle oltiin katsottu kartasta kivan tuntuinen yöpaikka, ja sielläkin oli yllättäen kartassa näkymätön sauna/tupa mutta mentiin sen ohi rantaan silti. Yhteensä perjantain marssia tuli 13km ja ihan sikahyvin jaksoi töppöinenkin, ei niin mitään ongelmaa. Parisataa metriä suunnistettiin umpimetsässä tieltä toiselle ja ahdisti jos se väsyy siinä, mutta ehei. Muuten reitti oli tosi helppokulkuista tietä ja loppuun saakka jolotti fleksissä etummaisena. (Joskus oon saanut paskat niskaan siitä että mudihan nyt kävelee vaikka kuolemaan saakka omistajansa perässä. Mutta siinäpä se; niin kauan kun se menee edellä, tilanne on kunnossa. Heti jos se alkaa jättäytyä vierelle saati taakse, se on uupunut.) 

 

Kuva on otetttu vasta autolle palattuamme. Lähtiessä oli sen verran hullua päässä kaikilla etten edes yrittänyt istuttaa niitä.

Vaelluksella ehkä tärkein taito on odottaa rauhassa kun ihmiset lukee karttaa, juo, syö, miettii, kuvaa, whatever. Hermo menee välittömästi jos kaikki narut on solmussa, kiskotaan tai vingutaan.

 

Ulkohuussi avomallisena :D

 

Keskimmäinen naattii päivätauolla

Näyttää että hän olisi nesteytyksessä

Pöne muisti hienosti kaikki telttarutiinit ja oli hyvä poliisi myös Pajulle. Toinen hyvin tärkeä taito on se ettei teltassa härvätä yhtään.

Yhden yön retkellä voi olla astetta paremmat eväät

Ei oikein vielä tiedä että jokainen tauko kannattaa käyttää nukkumiseen

Hän tietää <3

Jonkun on kytättävä syömisiä kuitenkin

Pidettiin muutaman tunnin tauko. Ylipäänsä tällainen minireissu tuntui hölmöltä, tie oli tosi nopeaa kävellä, ja oli jotenkin hupaisaa himmailla menemisiään ettei ole liian aikaisin iltaleiripaikallakaan.

Suunnistus tieltä toiselle. Aivan absurdia käyttää vaelluksella kännykkää suunnistamiseen.

Iltaleiriin päästyämme väsymys alkoi näkyä ja hänkin harjoitti lähinnä enää tällaista toimintaa teltassa. Ihan saatiin rauhassa syödä. Kokemus on paras opettaja.

Illalla annoin töppöiselle isomman annoksen gabapentiiniä ja lisäksi ihan varmuuden vuosi tulehduskipulääkettä mahdollisiin lihaskipuihin, ihan vain koska miksi ei. Ei ollut yhtään jäykkä aamullakaan, joten en usko, että hän tästä millään lailla kärsi. Pajulle oli mukana 400g i/d-purkkiruokaa koska se syö vielä vatsatautieväitä. Päiväretkelle sellaisenkin painon viitsi kantaa. Hän ei toki ihan niin isoa annosta voi vetää joten mudit sai kanssa siitä vähän makua nappuloiden kyytipojaksi ja pikkaisen jätettiin aamulle. Enpä ole koskaan ennen vaelluksella seissyt teltan ulkopuolella sotkemassa koirien märkäruokia lusikalla ja ojentanut yksi lusikka kerrallaan sisälle telttaan "tässä on töppöisen eka lääke, tässä tulee töppöisen toka lääke, tässä Pajun antibiootti" :D Mutta onnistui se.

Aamiaisella

Yllä yökkärimuotia. Töppöisellä oli perinteinen setti; Williksen lisäsi Toppapomppa ja kassissa olisi ollut vielä fleecetossutkin, mutta arvelin ettei niitä tarvitse. Lakilla oli Hurtan ikivanha ohuehko toppatakki. Pajulla oli kuvassa olevan Jumppapomppa-uikkarin lisäksi uusin Hurtan Extreme Warmer ja hän tarkeni hyvin. Tulkitsin sen siitä että se nukkui koko yön ihmisten välissä samaan suuntaan meidän kanssa, eikä yrittänyt ollenkaan kenenkään pussiin tai könynnyt toisten päällä etsimässä lämpimämpää paikkaa. Ilmatieteen laitoksen mukaan kolmelta yöllä oli ollut +7 ja sen kyllä huomasi; meillä ihmisillä oli nollakelin pusseissa ihan saakelin hirveä hiki. Äiti sanoi heränneensä yöllä siihen että Lakki läähätti, muttei uskaltanut ottaa siltä takkia pois, kun kylmin aika oli vielä edessä. Olisi kyllä varmaan voinut. Mutta tämä oli kaikkinensa positiivinen yllätys. Toki nollakelissä tilanne on aivan eri, mutta ainakin tällaisissa lukemissa russelikin pärjää oikein hienosti. Hätätilanteessa koiran voi toi ottaa omaan pussiin mutta sitten menee nukkuminen vaikeaksi ja kyljen kääntäminen on tosi hankalaa ym.

Sosiaalisuuskiintiö ylittyi? :D

Aamulla leiriä purkamassa. Mun koirat ei varsinaisesti karkaa mutta kun keskityn pakkaamaan, en jaksa vahtia niitä yhtään eikä kellään ole lupa huidella missään. Siksi Paju on kiinni jotta se ei opi haahuileman leiristä mihinkään.

Jalat olisi vieneet niin että Lakkiakin piti välillä muistuttaa miten odotettiin...

Täydellinen kartanlukukäytös!

Viimeiselle aamulle jäi noin viisi kilometria matkaa. Lakilla oli uudet vetovaljaat, tai Lakin taluttajalla, ja minä menin sen kyydissä ekan päivän ja äiti sai kokeilla nyt. Melkoista kyytiä se vetää ja riittää että pöne oli fleksissä edellä vieheenä ja ihmiset käveli vierekkäin tiellä. Jos edellä ei ole ketään, ainakaan viime vuonna Lakki ei oikein osannut vetää.

Päiväleirissä nähtiin yksi kalastaja ja sekä mennessä että tullessa tiellä meidät ohitti yksi ja sama auto. Vanha pariskunta ihmetteli meitä varmaan kovasti :D Reitillä ei siis nähty varsinaisesti yhtään kulkijaa, ei jalan eikä pyörällä.

Videolla nyt edelleen poikkeuksellisesti kännykällä kuvattuja pätkiä. Ihan tosi outoa oli kun ainoa kartta oli puhelimessa. Yleensä viikon vaelluksilla puhelin on kiinni ja avataan vain jos on jokin hätä...

Ei nyt mikään huono reissu ja lopulta ei jäänyt pahasti jurppimaan se että kunnon vaellukselle ei päästy lainkaan. Ihanaa oli että vanha, vanha töppöinenkin pääsi vielä kerran mukaan, ja Paju osoitti että se kyllä pärjää. Ei russelista virta kävelemällä lopu, kuten vähän etukäteen arvelinkin. Kunhan kokemus vielä opettaa sille että nukkua kannattaa aina kun voi, niin hyvä siitä vielä tulee. Turhaan olen myös pitänyt sitä hienohelmana joka ei varpaitaan kastele; videollakin karmeaa sössötystä kun epäilin tuleeko se koko ojan yli vai pitääkö se nostaa :D ...

Voi paska

Junnut jäi viikonlopun jälkeen mökille porukoiden kanssa, kun itse palasin töihin ja kaupunkiin. Maanantaina tuli viesti että Pajulla on maha sekaisin. Ne söi viikonloppuna isoja raakoja luita pihassa ja arvelin että siitä vaan. Tiistaina aamulla tilanne jatkui ja ohjeistin apteekkiin hakemaan apuja, kun lähtiessäni vein kaikki lääkkeet mukanani ajatellen että pöne näitä todennäköisemmin tarttee. Tiistai-iltaan mennessä koira oli jalaton ja paska lensi siihen malliin että tein päätöksen lähteä töiden jälkeen hakemaan sitä kaupunkiin. Soitin matkalla päivystykseen ja hän oli sitä mieltä että jalaton koira ei voi odottaa aamuun. Oli vain itse jossain 100km päässä ilmeisesti käsi lehmän sisuksissa, ja sanoi että saattaa mennä useampi tunti. Niinhän siinä meni ja lopulta 21.45 päästiin vastaanotolle. Kerta se on ensimmäinenkin kun koiran vatsatautia keskellä yötä hoidatetaan, enkä toki ehdoin tahdoin jättänyt niin myöhälle, mutta en ollut koiraa itse näkemässä ja olisin ollut klinikalla 19.30 jos olisi ollut kukaan paikalla. Toivottavasti oli eka ja vika kerta, terveisin lompakko.

Paju oli melkoisen vaisu ja aivan paskassa, äiti oli sitä kantanut ulos ja se ei ollut joka kerta vissiin jaksanut kyykätä edes kunnolla vaan ripuli vaan tursusi koirasta. Yritin sitä mökiltä lähtiessä pesasta mutta jokaisen kyykkäämisen jälkeen se oli taas yhtä kurassa. Koira lyötiin tippaan, se sai kahta eri pahoinvoinninestolääkettä, ekan annoksen Promax-tahnaa, ell yritti maanitella sitä syömään huonolla tuloksella. Veriarvoissa afos (maksa-arvo) koholla, samoin syke oli tullessa ihan pilvissä, mutta kumpikin kuulemma voi johtua ihan vain kivusta. Sai vielä opiaattia ja pian sykkeet laskikin. Vatsan palpaatiota aristi. Ell ei halunnut aloittaa sille vielä antibiootteja, koska kuulemma suuri osa koiran vatsataudeista menee ohi pelkällä tukihoidolla, ja nykyäänhän niiden käyttöä pitäisi vähentää muutenkin. Minä olin ihan varma että tylosiinit tulee ja epäilin suuresti että tämä tokenee tällä. Kanyyli jätettiin tassuun, kuulemma koirat yleensä antaa sen olla, siihen tuli kerros pumpulia ja side päälle. Aamulla piti ilmoitella tilanteesta ja tulla tarvittaessa uudelleen nesteyttömään lisää ja hakemaan ab:t jos vointi ei olisi parempi.

Kotona oltiin puolen yön maissa. Kolmelta heräsin käyttämään koiraa pissalla, oli ihan kannettava edelleen, mutta pissiä riitti. Kuuden aikaan heräsin kun mies tuli töistä ja käytti koiraa ulkona, oli kuulemma vipeltänyt itse. Kahdeksalta nousin ja oli tosiaan paljon pirteämpi, suostui syömään ja juomaan ja ei nyt missään lenkillä käyty mutta pissareissulla oli reipas, jahtasi perhosta ym. Soittelin klinikalle että parempi on ja kysyin vielä oliko niin että mun piti irroittaa kanyyli itse vai kuoleeko se verenhukkaan. Yöllä siitä oli puhe mutta karmea päänsärky, univelka ja kaikki enkä muistanut enää mitään. No hyvin sain poistettua ja ehkä tämä oli tässä, yllätyin positiivisesti että antibiootteja ei sitten tarvinnutkaan.

Keskiviikon se paskoi vielä sellaista löysää tai pehmeää tuotosta, ja mietin mitä ihmettä tekisin sen vaellukselle lähtemisen suhteen. Keskiviikkoiltana piti lähteä, mutta siirrettiin sitä torstaiaamuun. En ole koskaan joutunut miettimään montako päivää tipassa olemisen jälkeen pitäisi maata kotona. Pöne jäisi joka tapauksessa miehen kanssa kotiin niin voisi Pajukin jäädä, toisaalta koko reissun pointti oli olla Pajun harjoitusvaellus jotta näkisi miten se jaksaa kävellä ja miten tarkenee nukkua teltassa.

Jätin päätöksenteon torstaiaamulle. Paju oli nukkunut ihan hyvin eikä pyrkinyt ulos, mutta kun päästiin pihalle, mun toiveet kiinteästä pökäleestä suorastaan räjähti ja paska lenti taas oikein kunnolla. Se vaan kyykkäsi ja kyykkäsi. Sisälle päästyämme se kieltäytyi syömästä ja juomasta ja siinäpä sitten laitoin äitille viestin että unohda treffit kahdeksalta ABC:lla, ei tätä koiraa voi ottaa mukaan eikä jättää ilman autoa jäävälle miehelle, me lähdetään uudelleen päivystykseen kunhan päivä valkenee. Kasilta sitten soittelin ja päivystys oli tietenkin 45km päässä eri lääkärillä, mutta sinnehän se oli ajettava.

Klinikan pihalle Paju räjäytti taas aivan hirveän limaisen vesiripulin ja hieman piristyi siitä. Näytti jopa siltä että kerjäsi karkkia taskusta kun räpelsin vaan auton avaimia. Jouduttiin odottamaan kauan ensin pihalla ja sitten toimenpidehuoneessa, lääkäri hoiti kolmea yhtä aikaa. Sinänsä kiva ettei Paju ollut se kiireisin potilas mutta kaksi ja puoli tuntia me siellä oltiin. Koira oli edellisenä iltana syönyt ja juonut hyvin eikä se ollut nyt kuivunut, joten hän päätti nesteyttää vain ihon alle eikä suoneen. Antibiooteista keskusteltiin ja lopulta hän sitten päätti aloittaa ne koiralle heti, vaikka ensin meinasi että katsoo vielä päivän kun se vaikutti aika pirteältä. Hyvä niin koska nyt olin itse sitä mieltä että ei tämä tosiaan tästä tokene enkä jaksa enää montaa päivää. Vatsa ei tuntunut nyt kipeältä mutta sai Litalginia (en tiennyt että sitä voi antaa koiralle!) kotiin siltä varalta että tarttee vielä. Ja tosiaan ne kauan odotetut ihmelääke tylosiinit.

Paju oli ihan todella lunki potilas. Tiistaina se oli niin uupunut ettei paljoa lääkäriä suudellut vaan möllötti vaan pöydällä. Tänään se oli selkeästi virkeämpi ja lääkäri sai kyllä korvapesun jos toisenkin. Kumpikin lääkäri kysyi aluksi että antaako se hoitaa, ja järkytyin siitä melkoisesti. Oon aina luullut että kaikki terrierit on järjestään reippaita ja kivoja, mutta vissiin on paljon huonoja kokemuksia kun sitä pitää epäillä että koira tulee näpeille. En voi käsittää millaisia viiripäitä oikein pitää käyttää jalostukseen; pienen ja söpön koiran ainoa tehtävä on olla pieni ja söpö eli ystävällinen, avoin ja käsiteltävissä. Jos se ei ole, eihän se täytä edes sitä ainoaa mukavan seurakoiran kriteeriä!

Selvää on että neljän päivän Patvinsuon reissu on peruttu (sitä Lakki kuvassa ihmettelee, että eiks me mennäkään), mutta jospa se nyt tästä alkaisi parantua ja voisi vaikka yhden yön reissun tässä lähellä heittää, niin näkisi edes sen vaatetuksen määrän teltassa nukkumiseen. Sellaisen neljän ja puolen sadan euron vatsatauti. Lauantaina Kuopion kokeessa puhuivat että siellä päin on kuulemma ollut paljon kennelyskää ja joku taisi mainita vatsataudinkin. En usko että luut sai tällaista härdelliä aikaiseksi, toki vähän pitää nyt miettiä uskaltaako niitä enää antaa. Tiesin että ell:t suhtautuu siihen nihkeästi, kuten raakaruokaan usein ylipäänsä, mutta itse uskon että yhdistelmä merilevä ja raakaluut on iso tekijä siinä että mun millään koiralla ei ole ollut juuri yhtään hammaskiveä. Toki sen tarttuvan taudin voi saada mistä vaan, ja ehkä myös nämä kaikki tekijät yhdessä oli syynä? Paju myös syö ulkoa kaikkea mahdollista ja mahdotonta ja vaikka tukosepäily on teoriassa hyvinkin varteenotettava, en usko sellaiseen kun koira ei oksenna ja paskaa tulee reilusti, enemmän kuin mikään ohivirtaus olisi.

Kysyin tiistain lääkäriltä pitääkö olla huolissaan kun sillä oli joulukuussa melko samanlainen keikka ja koira on kuitenkin vasta vuoden. Silloinkaan se ei tarttunut mudeihin eikä niillä nytkään ole mitään oireita. Jos sillä olisi joku haiman vajaatoiminta tms niin kyllä se kuulemma oireilisi muutenkin kuin tuomalla koiran puolen vuoden välein tiputukseen. Onhan sillä sitä närästysoireilua ollut, joskin hän sanoi ettei keppien ja kaiken syöminen ole mitenkään tavatonta ja ehkä se johtuu ihan vaan turhaumasta tms eikä ole närästystä lainkaan. Ehkä sillä on vaan heikko vastustuskyky vielä nuoruuttaan - toivottavasti se kohentuu iän myötä. Melko kalliiksi tulee tällainen harrastus muuten. Vaelluksen peruuntuminen vituttaisi melkoisesti jos en olisi niin väsynyt tästä kaikesta, nyt ei jaksa edes vituttaa. Elämä on. Sinänsä kiva ettei keritty ajaa 350km ja todettu siellä jossain että paska alkoi lentää ja jouduttu kantamaan koiraa takaisin autolle.

Pajun eka nosekoe

Oman seuran viimeisemmässä kokeessa talkoillessani jäin lopuksi treenaamaan, ja tuttu tuomari oli vielä siinä, niin kyselin vähän pienen koiran koesuorituksesta ja korkeista piiloista. Hän sanoi että itselleen riittää se että koira pyrkii mahdollisimman lähelle hajua; ei ole koiran vika jos sillä ei ole puolen metrin jalkoja eikä voi edellyttää että kaikki ohjaajat kykenee nostamaan koiriaan. Ykkösessä siis lähtökohtaisesti on vain saavutettavia piiloja ja nenän tulee olla löydön päällä jotta tarkkuus on hyväksyttävä, sinnepäin ei riitä. Mutta jos pieni koira menee niin lähelle kuin pääsee ja ohjaajaa tulkitsee ettei se pääse perille ja ilmoittaa löydön niin, hän hyväksyy sen. Tämä muutti omaa asennettani aika ratkaisevasti, koska olen tosiaan luullut ettei se riitä, ja ajatellut että Pajun sylissä työskentely ja nostaminen on vielä valovuoden päässä koevalmiista. Ilmaisu on myös ollut työn ja tuskan takana, en vaan saanut tuijotusta siirtymään kädessä olevasta ruuasta maassa olevaan ruokaan. Ruoka ehkä ylipäänsä on hänelle turhan vaikeaa, se siis vaan sinnikkäästi yrittää varastaa ennen kuin alkaa ilmaista, ja aloin jo miettiä pitäisikö kokeilla vaihtaa leluun tai suoraan hajulle. Juttelin sitten yhden treenikaverin kanssa, jolla on minusta hieno tuijotusilmaisu, ja hän sanoi että oikeastaan se on kosketusilmaisu ja ihan vain pitkäkestoisella kuonokosketuksella saatu. Pajulla oli jo käsikosketus olemassa ja siihen sai yhdessä treenissä helposti kestoa lisää, sitten yleistin sen muutamalle esineelle ja lopuksi hajupurkille. Ei se valmis ole vieläkään mutta otti kuitenkin vihdoin pitkän ja kivisen tien jälkeen pienen askeleen eteenpäin, ja koira käyttäytyy nyt hajulla niin että osaan kuitenkin tulkita sitä.

Siitä se sitten heräsi, hirveä himo ilmoittaa se kokeeseen. Lakin intensiivinen koeturnaus oli tavallaan aika rankkaa mutta ah niin antoisaa, ja kun olen päättänyt että se treenailee nyt ennen kuin korkkaa kakkosen, luonteva ratkaisu oli ilmoittaa Paju ykköseen. On vissiin noussut aika paljon koiria kakkosiin koska ilmoitin sen kahteen ykkösen kokeeseen ajatuksella että ei saata mahtua kumpaankaan - no se sai paikan molempiin. Valitsin toisen ja peruin toisen ja tänään oli sitten se päivä. Mudit jäi porukoille mökille ja me nahkan kanssa ajoimme Kuopioon.

Kamalaa aloittaa koeura TAAS uuden koiran kanssa. 😱 Just kun olen jotenkin oppinut toimimaan Lakin kanssa niin pitäisi löytää taas uudelle tyypille toimivat rutiinit.

Oltiin paikalla ysin jälkeen ja käytin koiraa ennen ilmon alkua kävelyllä. Se tuli jo autosta ihan karmit kaulassa tietäen että nyt on Joku Tärkeä Juttu. Puistossa oli jänis ja ihan sikana lintuja, se ei jahtaa mitään mutta luopuminen on niin työlästä että se menee kierroksille ja kauhealla raivolla tarjoaa kontaktia, siinä ei kerkiä enää edes pissiä tai haistella. Sitten oli se sirun luku ahtaassa aulassa, jossa oli ihmisiä ja muutama koira ja se oli niiiiiin siistii että alkoi kaduttaa etten pyytänyt että luen sen itse ulkona. Se oli siis aivan revetä liitoksistaan ja sirun lukija joka kyykistyi lattialle, meinasi pudottaa laitteen käsistään ja sylki russelin karvoja suustaan. Sanoin että vien koiran autoon ja tulen sitten yksin täyttämään kisakirjan. 🤦

Paju oli numerolla 6, koiria oli 18 joista yksi viime hetken peruutus, eli 17 starttasi. Koe alkoi ensin ulko- ja ajoneuvoetsinnöillä. Lämppähajulle koira veti niin että kynnet hioutui vasten asfalttia, ja sen jälkeen se oli ihan hiilenä että miksei mennä jo ja mitä tässä nyt odotellaan. Huomaa ettei mun koirat ole treenanneet odottelua eikä se taito ole edes russeleissa valmiina. Mua alkoi hermostuttaa ja yritin vähän vielä kävellä ympyrää jos se nostaisi koipea ja haistelisi omiaan. Päästiin pian sisälle odottamaan, ja siinä se sitten vasta vetikin pultit kun piti edelleen odottaa. Oli ihanasti yksi tuolikin laitettu. Ajattelin ottaa kuvan missä Paju odottaa tuolilla ja henkilökunta lattialla mutta hän ei mihinkään tuolille suostunut vaan veti, suti ja sinkoili ihan hulluna ja yritti epätoivoisesti haistella kaikkea. Jos palkkasin sitä niin se kyllä istui ja odotti nätisti, mutta ei nyt viitsisi syöttää koiraa ähkyyn ennen kuin on edes meidän vuoro. Sen ihmisten sietokyky on yllättäen kehittynyt melko paljon ja tässä vaiheessa se oli jo niin töissä, ettei kerinnyt ketään moikata, ainakaan jos ihmiset vaan seisoi tai meni meidän ohi. Jos joku erehtyi puhumaan meille niin siitä se riemu kyllä repesi. Huikeaa edistystä silti, talvella siellä mölleissä sehän ei ekalla alueella kyennyt etsimään kunnolla kun kaikki huomio meni siihen kun hän itse yritti olla sekoamatta ihmisistä ja lähinnä heitti volttia narun päässä.

Ulkoalue, aika 2:30:

Lähtö oli alemman kuvan vasemmassa reunassa. Portaat ei kuuluneet alueeseen, ei pienet eikä nuo isot.

Pajusta oli vähän aistittavissa sellainen "no saatana vihdoinkin 111!" ja se juoksi nenä kiinni tuonne alueen perällä olleelle säleikölle. En ollut vaihtanut sille liinaa, kun totesin treeneissä että sen pitely on pienen koiran kanssa tosi vaikeaa. Normi 2m hihnalla siis mentiin. Treenaan aina koira irti, tätä pitäisi harjoitella enemmän, varsinkin nyt kun pienen kanssa se naru oikeasti todella helposti osuu maahan (ei saa, se oli alueeseen vaikuttamista mistä tulee virhe). Säleiköllä se alkoi haistella niin että tuhina kävi, ja palattiin sieltä ikkunareunaa. Ekana ollutta puista kukkaruukkua se neni jonkun verran ja hyppäsi sen päälle, painoin sen mieleen mutta päätin jatkaa vielä. Seuraavaan se hyppäsi kanssa ja neni ihan eri intensiteetillä, tuli alas ja ilmaisi samaa kulmaa, niin olihan se uskottava. Kaikki nauroi mulle että kestipä ohjaajalla kauan. 🤦

Ajoneuvot oli ihanan minikoiralle sopivat, joskin ei se ole tuollaisia koskaan nähnyt ja hirvitti että se hyppää päälle. Aikaa 2:00. Juuri kun oltiin aloittamassa alueelle juoksi orava siitä muutaman metrin päästä, ja Paju oli ihan että VITTUJEEPAISTI 😍😍😍. Tuomari lähti häätämään oravaa ja minä kutsuin koiraa ja peruutin pari askelta, ja se jätti sen ja valitsi minut. Palkkasin sitä sen aikaa että orava oli pois näkyvistä ja vaikka hetken mietin että mitähän tästä nyt tulee, niin se on kyllä todella hyväpäinen koira ja se unohti sen jo ja alkoi etsiä mulle eukaa. Vein tosi lyhyellä hihnalla. Reagoi isomman auton etukulmassa kun oltiin etsitty siinä vaiheessa puolet pinnoista, mutta nenä ei pysähtynyt, niin lähdin viemään vielä uuden kierroksen. Siellä se pari kertaa putosi ja haahuili muualle ja piti aina palauttaa se ajoneuvon pinnalle, eli vähän se sujuvuus rakoili. Kierrettiin vielä uudelleen kaikki kohdat kunnes oltiin taas siellä etukulmassa ja taas se neni muttei saanut paikasta kiinni. 30s jäljellä tuli ja sanoin että no tässähän se on oltava, ja oikein oli. Tuomari sanoi että koiraa selkeästi kiusasi kun ihan hajulle ei päässyt, se haluaa olla tarkka. Kehui myös että mun kaikilla koirilla on niin hieno ajoneuvoetsintätekniikka, kunpa hänkin saisi omilleen yhtä upean. 🤭 Tuomarina siis se sama Vuorenmaa jonka kanssa juttelin omissa talkoissamme, hän ollut meillä paljon ja siten tuttu. En tietoisesti valinnut ilmoittaa juuri hänen kokeeseen mutta kun tajusin että niin kävi niin ei se haitannutkaan kun etukäteen tiesi ettei edellytä sitä nostamista. Se oli kanssa tosi kiva että Paju ei yrittänytkään hypätä mihinkään!

Pitkän tauon jälkeen ensin sisä ja sitten vikana laatikot. Oman vuoron jälkeen Paju kävi nukkumaan ja veteli tyytyväisenä sikeitä vaikka parkkiksella oli melkoinen härdelli ja meteli. Ei muditkaan autossa steppaa eikä piippaa mutta ei niistä kumpikaan kuuna kullan valkeana ummistaisi silmiään millään koepaikalla.

Sisäalueesta ei tullut kuvaa mutta huone jossa pukkarin penkkejä keskellä lattiaa, kahdella seinällä patterit ja ikkunalaudat, muovisia terassituoleja kolme tai neljä kpl, yhdellä sivulla jääkaappi ja lattialla oleva mikron raato ja vissiin vielä joku kaapin romu. Aikaa 3:00. Paju hyppi kaikki tuolit ja ohjasin sitä nousemaan ikkunoita vasten monesta kohtaa. Yhden muovituolin reunaan se vähän reagoi ja pyysin sitä käymään sen allakin, mutta ei mitään. Tuli 30s jäljellä ja sitten loppui aika eikä mulla ollut vieläkään mitään ajatusta mihin päin se pitäisi viedä. Piilo jäi jääkaapin kahvaan. 😔 Koira ei sattunut siinä kohtaa nousemaan, meni kyllä kahdesti sen ohi mutta hänen nenän tasolle haju ei selkeästi levinnyt, enkä älynnyt pyytää sitä nousemaan siinä. Oli kyllä mielessä että alan nostella sitä tavaroiden päälle jos alhaalta ei löydy, mutta en ehtinyt, ja kun ei se reagoinut missään niin melkoista hakuammuntaa se olisi ollutkin.

Paju läähätti kovaa ja laatikoille se sitten lähti jo selkeästi vähän väsyneenä. Niitä oli 21kpl ja aikaa 2:00. Ihan tilava huone eikä aivan seinissä kiinni mitään. Tiesin ettei se ilmaise laatikkoa kun ei saa nenää kiinni hajuun, mutta se pari treeniä mitä se on laatikoilla edes tehnyt 😬, se on kyllä ollut helppolukuinen siinä mistä hän kiinnostuu. Tähän saakka se oli etsinyt tosi hienosti mutta nyt se aika paljon alkoi vilkuilla minua ja nuuhki sitä laatikkoa mitä osoitin, ja häröili jotain kunnes osoitin seuraavaa jne. Oli vähän sellainen väkisin vääntämisen tunne itsellä mutta yhdessä nurkassa se haisteli pitempään kahta ja palattiin sinne, ja koiran valittua toisen heitin vähän arvalla että löytö. Olihan se. Jossain vaiheessa yhden laatikon yli se käveli mutta siitä ei virhettä kun se kuulemma oli enemmän kömpelyyttä koiralta kuin tietoinen päätös runnella laatikkoa.

Tuomari sanoi että näkee että se on tosi nuori ja oli kuulemma käynyt välissä tarkistamassa papereista että onko sillä varmasti edes ikää 😂 Kehui että ihan jäätävän hienoa työskentelyä sen ikäiseltä koiralta ja että se jääkaappi nyt vaan oli työtapaturma. Koira ylsi siihen itse kun kurotteli mutta nenä ei vaan sattunut oikeassa kohdassa nousemaan. Hän sanoi ihailevansa erityisesti sitä että se etsii koko ajan - yleensä koirat etsii jostain, siirtyy seuraavaan kohtaan ja etsii sieltä. Niin tekee mun molemmat muditkin. Paju etsii koko ajan. Siirtymän kohdalle jää helposti haju. Toisaalta koirat myös oppii että haju on aina jossain ja jos sulla on tuoli, ja kahden metrin päässä toinen, ja välissä vain sileää seinää, harva koira etsii sitä seinää koska hajut nyt vaan laitetaan kohteisiin. Tätä olisi niin tärkeää saada nyt ylläpidettyä ettei se katoa, koska paitsi että se on oikeasti upeaa niin ehdottomasti myös tehokasta. Hajua ei vaan saa tyhjään leijumaan mutta ainahan tuohon mun esimerkin seinään voi teipata vaikka langanpätkän tms.

No nyt vain hankitaan vähän lisää kokemusta ennen seuraavaa yritystä. Olisi ehkä ihan reilua myös opettaa sille edes kokeessa vaadittava määrä kestoa 🙄 Sehän ei siis ole niitä laatikoita montaa kertaa nähnyt eikä siksi osaa ilmaista kun haju on lootan sisällä saavuttamaton. Ajoneuvoja se on tehnyt suht paljon ja on aika luotettava ettei yritä nousta, mutta kaikki treenit on olleet oikean jalat maassa-tekniikan nimissä lähinnä niin että etsii max yhden tyhjän sivun ennen kuin seuraavalta löytyy. Kokeessa niitä kuitenkin on järjestään se kaksi ajoneuvoa niin siinä on pahimmillaan seitsemän sivua tyhjää ennen kuin löytää. 🤦 Mulla ehkä tuli pikkuinen vauhdin hurma ja teki niin hirveästi mieli korkata koeura että en ihan kouluttanut sitä valmiiksi.

Kaiken kaikkiaan oon niin ylpeä hänestä, pikkuinen nahkiainen 💚 Sen käytös oli koepaikalla erinomaista ja miten hienosti se keskittyi hommiin! Ekan ja tokan kierroksen välillä oli kyllä selkeä ero, mutta niin suurimmalla osalla koiria on; toinen on seesteisempi kun ekalla on höyryt päästelty. Pajun koe olisi voinut myös mennä siihen että se olisi epätoivoisena vain rimpuillut hihnaansa vasten että pääsisi suuteloimaan toimihenkilöitä. Ei puhettakaan sellaisesta. Parkkiksella sen kanssa kävely on kyllä hirveää koska se vetää kaikkien luo (tai sitten kävelee vierellä ja kerjää namia, mutta sitä pitää siinä palkata tosi tiuhaan tai se lipeää), ja kauempaa pissiltä takaisin koepaikalle tullessa se tekee kuten mudit ja vetää täysii sinne missä kuvittelee oven olevan. Hassut eläimet kun ne niin tietää mikä on homman nimi.

Pajulle siis 75p ja palkintojen jaossa vielä yksi pommi; ulkoalueen voitto. 😱😱😱🥰🥰🥰🥰 Satasiakin tuli vain kaksi ja Paju oli kokonaiskisan viides! Minusta perus alueet mutta nollia tuli näköjään tasaisesti kaikissa.

 

Sinä olisit täyttänyt tänään 11v. Sinä olisit voinut, kyllä teissäkin on siihen saakka eläneitä, vaikka ette mikään super pitkäikäinen rotu olekaan.

En koskaan osannut kuvitella sinua vanhana. Olisitko muuttunut väsyneeksi ja kärttyiseksi, etkö olisi enää jaksanut kaikkea sitä mitä rakastit, eikö onnellisuus olisi enää tirskunut sinusta? Ehkä kohtalo tiesi ettei sinusta tulisi vanhaa, ja siksi sen kuvitteleminenkin oli mahdotonta.

Kuvassa oleva mietelause on yhdeltä nettitutulta joka menetti hevosensa pitkäaikaiselle sairaudelle. Kolahti niin ettei meinannut tulla itkusta loppua.

Hyvää syntymäpäivää Sieni 🍄💔

Lomamatkalla

Pidin perjantaina kesäloman ekan päivän. Äiti tuli mökille hoitamaan mudeja ja nahkiainen lähti ainoana mukaan. Startattiin aamulla kohti Miehikkälää ja siellä Salpapolkua, jonka varrelta oli varattu saunallinen kota yöpaikaksi. Eksyttiin reitiltä heti aluksi, ja illalla tehtiin pieni marssi ilman kamoja. Yhteensä päivän saldoksi tuli varmaan noin 8km. Kodalle saavuttiin viiden maissa, ja se oli vallan viehättävällä paikalla kosken rannassa. Vieressä oli kaikille avoin laavu, ja pidin koiran fleksissä, oli tosi kaunis ilta ja kuvittelin että joku voisi vielä tulla. Ei oltu kyllä nähty ketään reitillä koko päivän aikana, ja ihan keskenämme saimmekin sitten olla. Lämmitettiin saunaa ja siirryttiin löylyjen jälkeen istumaan tuvan puolelle ja lämmitettiin hieman kamiinaa sielläkin.

Paju oli tosi reipas ja mukava seuralainen. Illalla tosin näki että sitä väsyttää hirveästi, mutta ei se millään malttanut käydä yksin nukkumaan, vaan hengaili vaan väkisin meidän kanssa. Kun sitten oli nukkumaan menon aika, se kyllä sammui välittömästi. Mies sanoi että hän heräsi yöllä siihen että se hiihti tuvassa, minä en tiennyt siitä mitään ja aina kun itse heräsin, se oli mun kainalossa nukkumassa. Sillä oli alla jumppapomppa ja päällä extreme warmer ja se oli liikaa siihen että se olisi lisäksi viihtynyt makuupussin liepeen alla, mutta liian vähän että se olisi suostunut olemaan mun jaloissa mihin yritin sitä muutaman kerran työntää. Jatkettava harjoituksia telttaöitä varten.

Lauantaina herättiin aamulla kuudelta käymään pissillä ja tultiin sitten jatkamaan unia pariksi tunniksi. Pajukin jatkoi nätisti. Aamukahvit keitettiin saunan terassilla, koska ulkona oli selvästi lämpimämpi kuin tuvassa sisällä ja aurinko paistoi ihanasti. Koska ei oltu nähty ketään, koira oli irti. Ei se pihasta mihinkään häivy mutta siihen tuli polku kolmesta suunnasta, niin ei välttämättä näkisi jos joku tulisi, ja ehtisi ottaa koiraa kiinni. Siivoiltiin ja juuri kun oltiin lähdössä, pihaan tulikin mies valtavan järkkärin kanssa. Kertoi majavia jahtaavansa. Hän kysyi saako koiraa moikata ja Paju oli ihan onnesta soikeana. Se on kyllä niin kiva kun se ei räyhää tai mitään, mulkaisi vaan että joku tulee eikä sanonut mitään, ennen kuin sekosi mahiksesta moikata.

Marssittiin aikalailla suoraan takaisin autolle, oli tosi lämmin päivä, +17 näytti auto. Siitä sitten siirryttiin Imatralle, jossa oli hotelli varattu la-su-yöksi. Käytiin ensin siellä ja saatiin onneksi huone jo aiemmin, jotta päästiin suihkuun. Illaksi lähdettiin keskustaan, jossa käytiin syömässä. Imatra oli aika paljon pienempi kuin oltiin kuviteltu, ja ehkä korona oli vielä tappanut osan ravintoloista ja kahviloista, koska ei siellä oikein ollut mitään. Koskinäytöksen piti olla klo 18, mutta selvisi että kevätkauden avajaiset olisi vasta parin viikon päästä, niin se siitäkin. Oli se ihan vaikuttava näky ilmankin, pelkkä kosken uoma. Sää muuttui kylmäksi ja alkoi sataa ja palattiin takaisin hotelliin. 

Paju oli hotellissakin ihan tosi reipas ja helppo. Siellä se veti liukuovista ihan kuin ei mitään ja suti menemään pitkin käytäviä. Yön se minusta taas nukkui mun sängyssä mutta mies sanoi jälleen että heräsi siihen kun se hiihti ainakin pariin otteeseen pitkin huonetta ja oli käynyt hänenkin sängyssä. Aamupissan jälkeen vein sen autoon aamupalan ajaksi, epäilytti että yksin jäätyään se saattaa vinkua tai ainakin ratsata kaikki meidän kassit, niin vähemmällä vaivalla selvisin näin.

Jos joskus luulin että tykkään "yhden ihmisen koirista", niin enää en. Kyllä tuollaisen sosiaalisen ja kaikkea ja kaikkia rakastavan koiran kanssa elämä on niin paljon helpompaa. Ei se Lakkikaan mitään ongelmia olisi aiheuttanut, sanoi mies. Ei varmaan niin, ja se olisi esim. terassilla osannut käskystä maata pöydän alla aloillaan. Paju ei todellakaan osaa eikä malta eikä makaa kylmässä maassa, ja hihna oli koko ajan solmussa pöydän jaloissa, lisäksi se ottaa äkkilähtöjä kaikkien ohikulkijoiden perään mikä on melko rasittavaa. Mutta eipähän toisaalta tartte silmä kovana vahtia ettei kukaan vaan yritä ilman lupaa koskea koiraan tms. Kyllä sitä varmaan viisi ihmistä halusi silittää ja vähintään toinen mokoma tyytyi kommentoimaan "voi miten suloinen koira". Hän oli jokaisen moikkaajan suussa. 💚

Sunnuntaina lähdettiin sitten pian aamiaisen jälkeen kotimatkalle, haettiin mudit mökiltä. Töppöinen ei edes ollut millänsäkään mutta Lakki sai aivan jäätävän parkumishepulin ja oli kuulemma muutenkin enemmän kaivannut. Pöne on jo niin kokenut että se kyllä tietää että palaamme, tai sitten se on niin dementti ettei se edes älyä miettiä missä olen... Mutta hyvin oli heillä kaikki mennyt.

Kyllä yhden koiran kanssa on niin paljon helpompaa ylipäänsä kaikki. Ja pieni koira on paljon vaivattomampi viedä mukana kuin iso olisi. Hotelliin ekaa kertaa mennessä koppasin sen kainaloon kun siellä oli niin paljon porukkaa ja olisi pitänyt heidän välistä pujotella. Kassi toiseen ja koira toiseen käteen ja menoksi. 😃

Seuraa random kuvia: