"Mulle koiratanssi oli aina hirveän henkilökohtainen laji. Jotain ihan käsittämättömän kaunista ja liikuttavaa. En ole lainkaan tanssillinen enkä musikaalinen, enkä tarkoita että mun esitykset varmaan oli ulospäin mitenkään erityisen kevyitä ja kauniita. Mutta siltä se aina tuntui itselle, olin täydellisessä kuplassa mun koiran kanssa, koko maailma katosi ja oltiin vain me. Kirjoitin aina sellaiset esittelyt, että itkin niitä tehdessäni ja itkin niitä kuunnellessani. Olin ihan itkun partaalla oman suorituksen aikana.
Nimenomaan oli - minun kultaisin koirani menehtyi alkuvuodesta. Olin aina ihmetellyt kun koesäännöissä lukee että maksupalautukset eläinlääkärin todistuksella sairauden tai kuoleman kohdatessa. Kuoleman? Kenen koira ehtii kuolla ilmon ja kisan välissä? Se tuntui niin absurdilta, kunnes minä olin juuri siinä tilanteessa. Yhtäkkiä sinä vain sairastuit ja sitten olit poissa.
Siitä tulee kohta yhdeksän kuukautta. Uusi pentu osaa alokasluokkaan ihan riittävästi temppuja, ja mun pitäisi alkaa etsiä sille musiikkia ja rakentaa tempuista ketjuja. Tekisi hirveästi mieli kuunnella Se Biisi, josta pidin niin hirveästi. Olin niin ylpeä mun esityksestä ja kaikesta mitä meillä oli ollut, ja piti olla vielä edessä. Nyt pelkkä ajatus Sen Biisin kuuntelemisesta saa kyyneleet valumaan ja kuvotuksen nousemaan kurkkuun. Leikittelen ajatuksella, että tekisin pennun kanssa esityksen samaan musiikkiin, mutta en ikinä pystyisi esittämään sitä.
En tiedä, pystynkö ikinä enää esittämään mitään - tanssi vaan oli niin sun ja mun juttu ja olen niin helvetin katkera siitä, että asiat meni niin kuin ne meni. Suru on edelleen sellainen pohjaton musta aukko mun elämässä.
Syy miksi kirjoitan tätä tänne, on se, että ehkä joku täällä ymmärtää mitä tarkoitan. Koiratanssi on vaan niin erilainen kuin mikään muu laji. Osa varmaan harrastaa sitä paljon teknisemmin ja sitten ollaan me, me joille se vaan menee sieluun asti."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti