Lakki 5kk

Pikkupentuaika todellakin menee hirvittävän nopeasti.

Lakki 5kk on 44cm korkea, ero pöneen (49cm) sen kun kapenee. Toki ylhäältä päin pöne on aikuinen hieman tuhdissa kunnossa oleva koira ja Lakki on pelkkä litteä rimpula, mutta on sillä tosi paljon löysää nahkaa joka odottaa täyttymistään :D. Toisiin koiriin se suhtautuu pääasiassa aluksi varsin kohteliaan varovaisesti, mutta leikkivaihteelle päästessään se on sitten ihan hirveä eikä oikein usko mitään. Härskeintä on hännissä roikkuminen. Olen odottanut, koska se ottaa oikein kunnolla selkäänsä joltakin, joka ei tätä sen leikkiä ymmärrä. Vieraista ihmisistä se ei pääasiassa ole lainkaan kiinnostunut, toisaalta ei sitä voi pitkällä remmillä kaduilla päästää poukkoilemaan, koska joskus tulee vastaan joku jota se kuitenkin haluaisikin mennä nuuhkimaan. Käsittelytreenit sujuu hyvin. Pientä pöhkimistä sillä on ollut satunnaisesti jo pidempään, näissäkin tilanteissa se on helppo saada lopettamaan ja se menee mielellään itse katsomaan epäilyttävää kohdetta, jos annetaan. Sikäli mikäli näin nuoresta voi vielä varmaksi sanoa, siitä ei ole tulossa lainkaan niin terävää kuin töppönen. Sen "epäsosiaalisuus" on myös alusta asti ollut erilaista kuin pönen, mitä sanoja kukin nyt sitten haluaa käyttää. (Arka, pidättyväinen, epäsosiaalinen, jne... näillä saa aina vain sotkun aikaan, kun ihmiset ymmärtää ne niin eri tavoin.)

Hampaat on suurimmaksi osaksi vaihtuneet ja leikkiminen alkaa taas parantua. Leikkiminen on kautta aikojen ollut parempaa kuin pönen - myös silloin kun Lakki ei halunnut kipeällä suulla taistella, se kyllä mielellään piti lelua. Töppönen oli jotain 6kk ennen kuin sain sen kunnolla leikkimään ulkona ilman että se pälyilee koko ajan ympäristöä ja irroittaa heti jos jotain outoa kuuluu tai näkyy. Lakki leikkii kaikilla kursseilla toisten keskelläkin aina jossain välissä pätkän niin, että se on katollaan ja pitää lelua etutassujen välissä. :D Ylipäänsä Lakki suhtautuu ympäristöön jotenkin itsevarmemmin ja on sellainen aika onnellinen hölmö, joka ei tosiaankaan näe hirviöitä kaikkialla, kuten pöne teki, ja tekee edelleen.

Treenitilanteissa se edelleen kestää epäselvyyksiä huonosti ja alkaa äännellä pian jos kriteeri ei ole ymmärrettävä. Toisaalta kokonaisuutena se on hiljentynyt aivan valtavasti ja odottaa nykyään esim. koirien ruokien laittoa nätisti ja hiljaa - tullessaanhan se sai hirveän huutoraivarin heti jos kuppi ei ollut lattialla saman tien kun otin sen vasta tyhjänä käteeni :) Malttia on kasvatettu arjen eri tilanteissa ja vaikuttaa siltä, että kun se ymmärtää mitä pitää tehdä, sen on helppo tehdä niin, vaikka tilanne olisi muutoin kiihdyttävä. Oon edennyt kaikessa "vähemmän on enemmän" -ajatuksella ja panostanut myös siihen etukäteen suunnitteluun. Ettei vaan oteta sitä koiraa ja ruveta tekemään jotakin ja ihmetellä kun ei oikein tuu mistään mitään...

Luulen, että tämä oli tosiaan se pentueen potentiaalinen ongelmakoira. Yksinolojuttujen (jotka kyllä tuli täysin yllättäen) ja äänen käytön (se oli tiedossa) suhteen, ja toisaalta näen myös että jos se olisi joutunut jollekin joka olisi vain pakottanut sen toimimaan oikein opettamatta sille miten missäkin tilanteessa halutaan sen käyttäytyvän, niin siinähän olisi saanut sitten tapella täysin umpimieliseksi heittäytyneen koiran kanssa. Lakki on todella sellainen eläin, että sillä on mielipide kaikkeen ja jos sen kanssa alkaa inttämään, se vaan puolustaa omaa näkemystään kahta kauheammin. Paljon helpommalla pääsee kun lavastaa tilanteet niin että saa koiran vapaaehtoisesti haluamaan samaa kuin minä. Tarkoitan nyt vaikka sitä kiinni pitelyä eri tilanteissa. En tiedä kuinka kauan sitä väsytystaistelua pitäisi käydä, että koira lopullisesti luovuttaisi, mutta ei mulla hermo riittänyt :D Paljon helpompaa on kouluttaa sille hyvän kautta pysymään itse asennossa.

Lakki on toisaalta kaikin tavoin pöneen verrattuna tosi paljon "laumaviettisempi", sellainen kiltti poika. Sitä ei ole montaa kertaa kielletty mistään, ei ole tarttenut, ja toisaalta olen pyrkinyt viimeiseen saakka välttämättään sitä. Paristi on neuvoteltu siitä luoksetulokutsusta ja silloinkin olen aiempaan asteikkooni nähden varsin nätisti murissut siitä oliko se monivalinta vai ei. Se ottaa palautteen tosi paljon paremmin vastaan (edellyttäen että ymmärtää mistä se tulee!) ja siinä missä pöne saattoi olla, että haista ämmä paska, Lakki ei todellakaan ole. Tässä on kyllä vaikea sanoa mikä on oman osaamisen kasvun ansiota ja mikä ero koirissa. Luulen, että osaan itse ohjata koiraa ihan eri tavalla nyt kuin 12v sitten, ja kun reagoi jo pieniin juttuihin, ei tilanteet pääse kärjistymään. Esim. juhannusaattona oltiin koko perhe metsässä ja mies nauroi kun pentu yritti hypähtää lentävän pikkulinnun perään. Itse kaivoin juuri itikkaa korvastani enkä nähnyt koko juttua, kun ei siinä montaa sekuntia mennyt, mutta kutsuin heti koiraa ja palkkasin sen kun se tuli. Ei kai se nyt haittaa kun eihän se tietenkään saa sellaista kiinni, mies ihmetteli, johon vastasin että tottakai haittaa koska mitään liikkuvaa ei jahdata yhtään. Lakki kyllä tulee vaikka se olisi ehtinyt jo lähteä, mutta pyrin kutsumaan ennen kuin se edes ehtii. Pyrin opettamaan oikeita toimintamalleja moneen muuhunkin tilanteeseen, ja siksi kaikki lenkit on sellaista silmä kovana pennun tarkkailua. Sen kanssa ei voi vaan uppoutua ajatuksiinsa, vaan jokainen hetki on potentiaalinen koulutustilanne. Mulle on nykyään tärkeä arvo voida palkata sitä oikeasta toiminnasta, sen sijaan että odotan että se tekee väärin ja joudun kieltämään sitä. Toisaalta mä niin tiedän, että tämä vaiva nyt maksaa itsensä moninkertaisesti joskus vielä takaisin. Mitä enemmän sitä jaksaa pentuna ohjata haluttuun toimintaan, sitä vaivattomampi aikuinen siitä tulee.

Pentu alkaa myös olla sisäsiisti, pääasiassa papereille ei tule enää mitään. Öisin se pidättää 7-9h (viime yönä tuli jopa 11h!), työpäivinä yksinoloa on tullut toistaiseksi vain max. n. 6h. Pissipaperit on kuitenkin vielä olemassa, ja saa olla vaikka syksyyn asti. Jotenkin ajattelen nykyään siitäkin niin, että on tärkeää että vessaan pääsee kun tarttee päästä, ja surettaa ajatus että pentu miettisi mihin voi pissiä kun on hirveä hätä eikä papereita enää ole. Hirveän laiskasti kiikutin sitä pienenä ulos ja annoin sen aivan surutta tehdä sisälle, ja tämä on taas hyvä todiste siitä, että normaali terve koira oppii kyllä sisäsiistiksi vaikkei asialle tekisi paljoa mitään. Uudet koiranomistajat murehtii sitä aina niin hirveästi.

Videolla joitakin ajankohtaisia juttuja. Tämä ei ehkä olekaan erittäin vilkas yksilö miltä se mun mielestä vähän aikaa pikkupentuna vaikutti.  Toisaalta sille kyllä tietoisesti on opetettu keskittymistä ja tarjoamista sen luontaisen turhautumisraivoamisen sijaan. Mulla on myös aika tarkka visio siitä miltä minkäkin pitäisi näyttää, ja laatu korvaa määrän ehdottomasti. Jos joku asia yhdenkin treenikerran ajan ei näytä joko fyysisesti tai henkisesti siltä miltä haluan, en todellakaan junnaa sitä, ennen kuin olen keksinyt mitä pitää muuttaa että saan mitä haluan. On kyllä tosi jännää nähdä mitä meistä tulee :) Keskiverto mudia ei ole vaikeaa lietsoa hulluksi ja sitä potkua pitäisi kyllä löytyä, mutta kaivellaan sitä sitten joskus vähän myöhemmin vasta. Pidän tehtävään keskittymistä ja äänetöntä työskentelyä tässä vaiheessa tosi paljon tärkeämpinä teemoina.

Ruokin surua edelleen. Eilen laskin kirjan käsistäni ja katselin mun päällä seisovaa pentua ja mietin, että aivan niinkuin aina ennen. Vain koira on eri. Se, haluaako koira olla samassa vai eri huoneessa, ja kuinka iholla se viihtyy, on varmaan hyvin syvällä siellä koirassa, osa sen persoonaa. On vain sattumaa että Lakissa on niin paljon samaa kuin Sienessä oli. Lopulta se kävi nukkumaan terassikalusteiden alle mun patjan viereen siinä missä Sieni oli aina kiinni minussa. Töppönen taas ei halua olla koko parvekkeella. Se haluaisi kommentoida kaikkia naapureiden ääniä ja koska se ei ole sallittua, se vaan käy tässä ja menee itse pois kiusauksen ääreltä.

Välillä mietin, ohjaanko pentua tiedostamattani niihin tapoihin, joita eniten Sienessä kaipaan. Toisaalta - haittaisiko se? Ei mulla ole mitään harhaluuloa, tai edes halua, että niistä tulee täysin samanlaiset. Lakki tulee silti aina olemaan se elämäni hirveimmästä menetyksestä syntynyt, se joka peri nimensä ja jolle jäi valtava musta aukko täytettäväksi. Jotenkin musta myös tuntuu että se on kuitenkin ollut mun koirista se, jonka olen pystynyt ottamaan täysin tyhjänä tauluna vastaan ja jonka persoonan kehitystä on siksi ollut erilaista seurata. Aiemmille oli niin kovat harrastustavoitteet ja paineet odottamassa ja nyt tämän yksilön ensisijainen tehtävä oli vain tuoda taas valoa mun elämään.

Sieni oli kova koulu niiden harrastusten suhteen. Kova koulu siitä mikä on tärkeintä ja pyhittääkö tarkoitus keinot. Mietin aiemmin, että sienen mittainen elämä meni ja olen edelleen työssä jota inhoan ja asun tavalla josta en pidä. Mikään ei ole edennyt, tuhlasin vain liki yhdeksän vuotta saamatta mitään aikaan. Mutta ei se ole totta. Mikään minussa ei ole samaa, minä ennen sinua oli hyvin erilainen kuin minä joka jäi sinulta.

Hyvää juhannusta Sieni sinulle sinne jonnekin, ja hyvää juhannusta kaikille ketkä tämän jaksoi taas lukea. Vuosi sitten käytiin markkinoilla ja uitiin illalla lähilammella, me kolme ilman pöneä. Nyt korona vei markkinat ja syöpä sinut, mutta lampi ja sama ranta on vielä ja illalla viedään Lakki sinne. Kyynelten keskellä on taas vaan muistettava, että elämä jatkuu.
 

Kävin katsomassa pentuja kahdesti, koska en muka osannut ekalla kerralla päättää, kumman uroksen otan. Narttukin oli ainakin näennäisesti vaihtoehto. Oikeasti heti nähtyäni että sinulla on vähän niinkuin lakki vinossa, tiesin, että sä olet mun tulevaisuuteni. Epäröin silti sitä, että jos siitä toisesta "tulee parempi", tai jos myöhemmin löytyy joku sairaus tai vika tai jotakin ja kaduttaako mua sitten että otin sen pennun minkä otin. En ole koskaan aiemmin saanut valita kaikista, ja se tuntui kovin vastuulliselta tehtävältä. Eihän sairauksia voi etukäteen nähdä, joten aivan turhaa niitä on sillä tavalla murehtiakaan.

Mua on jokaisen aiemman pennun tultua hetken suorastaan kaduttanut, ja odotin nytkin että se "synnytyksen jälkeinen masennus" tulee. Ekat viikot on kauheita, koska kotona on joku ventovieras olio jota ei ymmärrä lainkaan ja se tuntuu vaan niin vieraalle. Kaltaiseni introverttien kuningas vihaa muukalaisia kotonaan. Nyt sellaista ei tapahtunut lainkaan. Valehtelisin kuitenkin, jos väittäisin, että kaikki loksahti kohdilleen ja sydämet lenteli alusta asti. Äänen käyttö, yksin jääminen ja sellaiset tilanteet oli vaikeita ja mua ahdisti koska se eläin käyttäytyi mun mielestä oudosti, enkä ollut varma mitä tehdä. Silti se on alusta asti tuntunut jotenkin todella omalta. On suorastaan pelottavaa katsoa sitä silmiin, koska musta tuntuu että kaikki aiempi elämä heijastuu sieltä ja se tietää aivan helvetisti liikaa, asioita joista sen ei pitäisi tietää mitään. Se käyttäytyy niin monessa tilanteessa niin kuin Sieni olisi näyttänyt sille mallia. Sattumaa, sanokaa, eläimet käyttäytyy kuten eläimet käyttäytyy. Mudinpoikaset ON pikkuvanhoja mutta silti kun se katsoo mua kuten tässä kuvassa, porautuu sieluun asti ja siinä vaan on jo kaikki, koko maailma...

Sitä luulee valinneensa pennun, mutta joskus musta tuntuu, että kohtalo oli päättänyt heittää meidät yhteen kauan ennen kuin itse edes tiesin mitä tuleman pitää.

Nyt sillä ei ole enää mitään väliä kasvaako siitä kuinka "hyvä" tai "huono", onko se terve vai ei. Se on ihan järjettömän minun koirani ja täydellinen sellaisena kuin se on.