2kk ja risat

Voi Sieni miten järjettömän, kamalan, kauhistuttavan ikävä mulla on edelleen. Vieläkin. En enää mieti sua ekana aamulla ja vikana illalla. En vain ehdi, kun elämässä on nyt tuollainen pieni pyörremysky. Ei se silti tarkoita, että olisin unohtamassa. Makaan edelleen joinakin päivinä tuhkarasia sylissäni sängyllä ja itkuhan siinä aina tulee. 

On niin vaikea käsittää, ettei oikeasti enää koskaan nähdä.

(c) SM, Sienen veljen omistaja

Sienen veljen omistajan kanssa oli puhetta, että voisi tässä joskus nähdä, Lakki voisi leikkiä Rukan ja Raulin kanssa. Niin kuin Sienikin aina tykkäsi leikkiä. Ei vain ihan vielä ole sellainen olo, että pystyisin tapaamaan Sienen veljen. Niissä oli niin paljon samaa, Ruka oli kuin puolet isompi Sieni, ja kaikki eleet ja olemus on niin samat. Joskus olen vähän aikaa antanut itseni ajatella, miksei se kammottava sairaus voinut tulla vaikka Rukaan tai johonkin muuhun sisarukseen Belgiassa ja Sieni olisi säästynyt. Se ajatuskuvio ei kuitenkaan ole jatkunut sen pitemmälle, ei siinä ole mitään järkeä, eikä tällaisilla asioilla voi käydä kauppaa. Lymfooma oli niin kauhea että ei sellaista toivoisi yhtään kellekään. Näin nyt vaan kävi.

30.3. FB

Eilen siitä tuli kuluneeksi kaksi kuukautta.
Kaiken pentuhärdellin keskelläkään en ole unohtanut sua. En tiedä, onko sillä mitään väliä, että joka lenkillä katsahdan pilviin ja sanon ääneen, että Sieni meillä on sua niin hirveä ikävä. Silti se tuntuu tarpeelliselta tehdä. Tuntuu, että olet hengessä mukana.
Töppönen on ollut ihan hyvä, riittävän pitkämielinen isoveli. Silti on paljon tilanteita, jolloin mietin, että tässä sä olisit ollut loistava opettaja. Kadun edelleen niin kamalasti että vuosikaudet siirsin pennun ottoa, kuvitellen että aikaa on vielä. Toisaalta... jos olisin ottanut pennun joskus aiemmin, se ei olisi ollut Lakki. Lakki alkaa jo tulla tutuksi ja tuntua omalta. Pidän siitä kovasti ja olen tosi onnellinen siitä, että juuri tämä yksilö löysi tiensä mun luokse.
Tämän sekavan tajunnanvirran pointti on ehkä yrittää kirjoittaa, että elämä menee niin kuin se menee eikä kaikille tapahtumille ole selityksiä. Kun silti yrittää hyväksyä ne ja katsoa eteenpäin, siellä kyllä näkyy uusia ilojakin.