Mäki oon tääl

Töppösparka sitten näki vielä tämänkin elämänmuutoksen. Kukaan, kuka elää suht normaalia ja suojattua elämää, ts. ei ole juuri kokenut jonkun läheisen kuolemaa tai jotakin muuta kamalaa, ei varmaan kamalan aktiivisesti mieti sitä kuka seuraavaksi kuolee ja mitä jäljelle jääville tapahtuu.

Minä olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että vaikka paljon ollaan koko porukalla liikkeellä, mun koirat on kuitenkin yksilöitä. Että molemmat saa edes joskus omaa aikaa ja että molemmat osaa myös käyttäytyä eri tilanteissa yksin. Sen takia opetan pennun alusta asti olemaan myös ihan yksinyksin kotona. On niin paljon helpompaa pentuaikoina näyttää sille että tällainenkin on ihan normaalia, kuin sitten aikuisena tilanteen ollessa päällä ja kaikkien surun ja stressin katossa muutenkin, todeta että niin eihän se osaakaan jäädä ihan yksin. Sama koskee kaikkea muutakin, lenkitän niitä erikseen, treenaan niitä erikseen, otan niitä mukaan ja jätän niitä johonkin erikseen. En kyllä mitenkään kovinkaan paljoa, enemmänkin aina voisi, mutta luojan kiitos edes sen vähän mitä nyt olin tehnyt. Silloin kun Sieni vielä ei ollut leikattu, eikä töppönenkään (Sieni leikattiin vuosia ennen töppöstä), ehti olla parit juoksut niin että töppönen lähetettiin porukoille evakkoon. Se oli pisimmillään sen parikin viikkoa pois kotoa.

Mitä siis kuuluu töppöselle, joka täysin vastoin kaikkia luonnollisen poistumajärjestyksen oletuksia, jäikin 11,5 vuotiaana yksin, ainoaksi koiraksi?

Ekat päivät oli tietenkin hirveitä. Jo viimeiset päivät ennen lopetusta se käveli kotona mun perässä tuuppimassa mua aina kun itkin. Ulkona se reagoi itselleen hyvin tyypillisesti ja minun ollessa täysin poissa tolaltani olisi halunnut tappaa kaiken mikä liikkuu. Se räyhäsi ihan hulluna ihan kaikille kaukanakin käveleville ihmisille ja hyvä ettei taivaan linnuillekin. Mä en edes yrittänyt tehdä asialle mitään, oli ehkä sellainen harvinainen hetki elämässä että sen rähinä ei ärsyttänyt mua yhtään. Tyhjin silmin ja mieli mustana vaan kiedoin remmin ranteeni ympärille ja laahustin eteenpäin.

Sienen jäätyä klinikalle kotiin tullessamme töppönen mun mielestä kävi katsomassa kaikki huoneet, ihan kuin se olisi unohtanut että äsken Sieni oli mukana mutta nyt sitä ei enää ole missään. Kotona se ei muuten reagoinut oikein mitenkään, ei mitenkään "masentunut", menettänyt ruokahaluaan, nukkunut enempää tms. Töppönen on aina viihtynyt omissa oloissaan ja hyvin vähän ne kotona mitään yhdessä teki. Muistan kyllä, että nuorempina ne saattoi painia matolla ja vetää jotain lelua, mutta ei enää viime vuosina. Töppönen nukkuu pääosin joko pinnasängyssä tai sitten omassa mökissään, kevythäkissä, ja niin se jatkoi nytkin. Ei siis vetäytynyt yhtään, toisaalta ei myöskään hakeutunut ihmisten seuraan sen enempää kuin normaalisti. Mun ekoina työpäivinä mies kertoi tosi paljon pönettäneensä, rapsutelleen sitä, piilottaneen nameja, leikkineen sen kanssa sisällä. Sanoin, että pönetä vaan, mutta älä nyt ihan sekona kuitenkaan, johan se koira hämmentyy äkillisestä valtavasta arjen muutoksesta siksikin.

Vain yhden koiran ruokkiminen, vain yhden koiran ulos vieminen, vain yhden koiran kynsien leikkuu ja kaikki tällaiset oli onneksi tuttuja näkymiä niiltä ajoilta, kun toinen oli hoidossa. Sieni oli viimeisen kerran viikon Helsingissä vasta ennen joulua, vain lomalla. Se pyydettiin sinne. Sellaiset asiat ei siksi tuntuneet mitenkään suunnattoman vääriltä, ne oli tuttuja. Toisaalta siitä mun aivot sitten lähti väärille teille ja oli, ja on edelleen, vähän sellainen harhainen olo siitä että se on vain pitkässä hoidossa.

Ulkona töppönen oli aivan sydäntä särkevän huolissaan, tai hämillään, tai jotenkin vain varma että Sieni on jossain hukassa ja se pitää löytää. Ehkä eka viikko meni niin, että töppönen vain jäljesti aivan maanisena. Kotinurkilla tietenkin joka puolella oli Sienen jälkiä. Sieni tykkäsi jäniksen jäljiltä, töppönen ei ikinä ole niistä kiinnostunut, mutta nyt se alkoi tarkastamaan kaikki tien poikki menevät jäniksen jäljetkin aivan kuin se olisi tiennyt, että tuossa on mennyt jänis ja Sieni tykkäsi niistä, niin ehkä Sieni on mennyt perään. Se pettymys kun muutaman askeleen jäljestämisen jälkeen se nosti pään ylös, tuijotti kaukaisuuteen ja tuli pois. Ei Sientä, sielläkään. Vain ottaakseen taas seuraavat jäljet.

Viikko lopetuksesta käytiin eri puolella kaupunkia asioilla, ja heitin koiran autoon mukaan vain siksi, että takaisin tullessa voisin jäädä matkalla ja kävellä kotiin eri suunnasta kuin missä normaalisti lenkkeilen, mies saisi ajaa auton. Olisi vähän uusia hajuja ja erilaisia maisemia, se voisi viedä ajatukset hetkeksi muualle. Hitto että se oli kamalaa, jo pöneä autosta ottaessani se oli varma että nyt me ollaan hakemassa Sieni. Se jäljesti vielä normaalia maanisemmin ja oli niin uppoutunut touhuunsa ettei kerinnyt juuri koipea nostaa ja niitä vieraita hajuja haistella.

Ekoja kertoja metsässä me molemmat taidettiin koko ajan nähdä tai kuulla Sieni jossain silmäkulman nurkassa. Sen verta paljon töppönenkin pysähteli katsomaan puskiin.

Nyt kun lopetuksesta on kaksi viikkoa, koira ei enää jäljestä, ainakaan niin intensiivisesti ja jatkuvasti. Ei olla nähty yhtään mustaa belgiä tai muuten saman näköistä koiraa missään. Pelkään, että se näkee Sienen.

Kaipaakohan töppönen sitä, mies kysyi eilen. Haluaisin sanoa, että tietenkin kaipaa, mutta kuinka aktiivisesti, sitä en tiedä. Joskus tässä mietin muutenkin, että en usko, että koira osaa kauheasti miettiä esimerkiksi ihmisten töissäkäyntiä. Kun suljen oven, en usko, että sen ajatuskapasiteetti yltää siihen että se miettisi mihin minä menen, otanko auton (jota se rakastaa), entä jos menenkin kahdeksaksi tunniksi yksin metsään. Luulen, että sen maailmankuva vaan katkeaa siihen kun painan ulko-oven perässäni kiinni eikä se mieti lainkaan sitä mitä minä toisaalla teen. Toisaalta jonkinlainen ymmärrys sillä on siitä, että palaan kuitenkin.

En myöskään usko, että se osaa aktiivisesti miettiä mitä sen suosikki-ihminen, mun äiti, tekee tänään. Se ei varmaan ymmärrä missä äiti asuu ja miksi me nähdään niin harvoin. Sitten kun ollaan Helsingissä tutuilla kaduilla, se kyllä tietää missä ollaan ja mihin ollaan menossa, ja ketä siellä odottaa, ja osaa mennä oikeaan rappuun itse. Mutta en usko, että se kotona ollessamme osaa ajatella Helsinkiä. Se vain elää siinä hetkessä ja siinä paikassa missä kulloinkin ollaan.

Sieni oli iso osa töppösenkin arkea, ja vaikka ne ei paljoa touhuilleet yhdessä, kyllähän ne oli koko ajan toisilleen läsnä. Jotenkin silti vaikea uskoa, että töppönen osaisi ainakaan kovin monimutkaisesti pähkäillä missä se Sieni nyt on ja koska se tulee takaisin. Poissaolon se kyllä varmasti ymmärtää ja uskon, että se myös kaipaa sitä takaisin. Mutta ehkä se on vain tunne ilman sen tietoisempaa ajattelua? Tai ehkä eläinten maailmassa kuolema on paljon luonnollisempaa kuin ihmisten ja ne ymmärtää siitäkin paljon enemmän kuin me osataan edes kuvitella. Niin vain on käyvä.

Luulin aina, että se on Sieni, joka kasvattaa mulle seuraavan pennun sitten joskus kun töppöstä ei enää ole. Sieni, joka oli loputtoman kärsivällinen, aina ystävällinen ja kuitenkin napakka pentujen kanssa. Se sitten jaksoi puuhata olematta kuitenkaan mikään täydellinen kynnysmatto.

Yllätyin, kun pengoin vanhoja kuvia ensin koneelta ja vanhoista blogeista. Eilen sain aikaiseksi kytkeä ulkoisen kovalevyn ja sieltä löytyy vielä tosi paljon lisää materiaalia. Jännää, miten paljon kameratkin on kymmenessä vuodessa kehittyneet, silloiset videot on todella rakeista suttua, eikä kuvatkaan laadulla huimaa. Onneksi kuitenkin olen kuvannut aika paljon vaan ihan random arkea, nyt niitä on ollut ihanaa katsella. Miten paljon sitä myös unohtaa ja miten aika kultaa muistot. Sieni oli oikeasti aika hirveä pentu, ihan saakelin ehtiväinen ja se myös tuhosi paljon kaikkea pientä. Milloin puri poikki minkäkin pannan, pyykkikorista se söi säleitä irti (meillä on vieläkin se kori, en tod muistanut että puuttuvat kohdat on Sienen tekosia...) ja kaikkea sellaista. Sieni myös jotenkin puuhasteli paljon enemmän kuin töppönen, se ei juuri hereillä ollessaan makoillut aloillaan vaan touhusi koko ajan. Mutta kirjoitan joskus vielä enemmän Sienestä, tämä on töppösen postaus.

Samalla löytyi siis paljon kuvia töppösen pentuajoista, ja tässä nyt jokunen arkistojen aarre:

ekat viikot kotona

jostain syystä parhaat kuvat on siitä kun se nukkuu...

laatikon muistin!

sillä oli jo ihan pentuna perversio survoutua outoihin paikkoihin <3

4kk

se oli kova taistelemaan jo pentuna

ensilumi

4-5kk, pentuhöttökarva lähtenyt

1v

syyslomalla helsingissä, sen täytyy olla 2,5kk

Yllätyin siitä, miten paljon löysin kuvia, missä töppönen makaa selällään ja Sieni nujuaa sen päällä. Siitä on jopa videoita! Muistan, että jätin töppösen mökille porukoille ja jatkoin siitä Joensuuhun hakemaan Sienen. Kun toin sen mökin pihalle, töppönen paheksui sitä suuresti eikä juuri halunnut mennä haistelu-, saati kosketusetäisyydelle. Jos en ihan väärin muista, oltiin yksi yö mökillä, vai ajoinkohan illaksi vielä kotiin (missä odotti exä ja hänen saksanseisojansa). Ehkä ajoin silloin kotiin ja oltiin sitten seuraavana viikonloppuna taas mökillä. Porukat taisi olla kesälomalla siellä.

Meni ehkä joitakin päiviä tai viikko niin että töppönen inhosi pentua. Ei se aggressiivinen ollut, siis sillä tavalla että olisin pelännyt että se puree sitä tai mitään. Murisi kuitenkin ja hiippaili aina pakoon kun pentu yritti tulla lähellekään. Saksanseisoja ei sen enempää arvostanut, ja koska se viihtyi kotona sohvalla, annettiin sen olla siellä ja kiellettiin pentua yrittämästä hyppimästä sinne. Töppönen sai olla aika paljon portin takana turvassa. Silloin kun ne oli samassa tilassa, istuin itse lattialla ja pidin pennun huomion itsessäni, jotta isot sai olla rauhassa.

Muistan myös sen ekan kerran kun töppönen tapaili leikkiä sen kanssa. Oltiin taas mökillä, sienipölkyn aukon metsän (silloin siinä oli vielä metsä...) takalaidalla missä on pieni sammalläntti ja siitä alkaa pian polku. Pentu oli ollut ehkä pari viikoa meillä? Töppönen piti pyyhkärit niin kuin se sellaisella alustalla usein tykkää pitää, ja siinä pyyhkiessään se sitten otti muutaman leikkieleen pentua kohti. Se loppui kyllä nopeasti, mutta alku on aina alku. Tässä video joltain toiselta kerralta, paikka on sama mutta olen melko varma että tämä on kuitenkin vielä vähän myöhemmin, ei se eka:

Vaikka töppönen ei ole aina ystävällinen, kärsivällinen ja kaikki rakastava koira, se on kuitenkin perusluonteeltaan hyvin järkevä ja luotettava. En tarkoita luotettava siinä mielessä, että se käyttäytyisi aina "hyvin", vaan siinä mielessä, että se käyttäytyy ennalta arvattavasti. Se on kärttyisä, omaa rauhaa rakastava ja kovasti kaikkea paheksuva eläin eikä todellakaan ota päivätyökseen yhtään kakaran kaitsentaa. Silti se on ollut todella hyvä "isoveli" ja jos se kasvatti mulle yhden niin täydellisen koiran kuin Sieni oli, ehkä se ei olekaan niin umpisurkea sen seuraavankaan kanssa...? Mun suuri suru siitä, että Sieni ei ehtinyt nähdä mun tulevaa pentua, on nyt ehkä vähän laimentunut. Onhan mulla vielä töppöinen kuitenkin.

Ylipäänsä pitäisi keskittyä enemmän siihen, mitä on, kuin siihen, mitä menetti. Elää hetkessä, eikä unohtua menneisyyteen tai pelätä tulevaisuutta. Nyt kun siitä on kaksi viikkoa, mulla on välillä ihan suht "normaali" olo. En itke aamusta iltaan. Töissä toimin aika autopilotilla ja muutenkin tuntuu että olen ihan kamalan väsynyt, en muista yhtään mitä olen kenenkin kanssa sopinut ja mitä olen mistäkin asiasta kertonut kellekin kaverille. Aivot on jotenkin aivan tiltissä. Ei mene sekuntiakaan ettenkö ajattelisi Sientä. Herään yöllä ajattelemaan sitä, ajattelen sitä ekana herätessä ja vikana nukahtaessani. En kuitenkaan enää itke koko ajan. Toisaalta illat on pahimpia ja varsinkin nyt iltavuoroviikolla (lopetuskin oli iltavuoroviikolla) huomaan että töistä tultuani istun keittössä, tuijotan tyhjin silmin seinää ja kyyneleet vaan valuu.

Jos musta kaksi viikkoa sitten vikoina päivinä ennen lopetusta tuntui ensin siltä, että haluan kuolla itsekin, ja sitten lopetuksen jälkeen pelkäsin että kuolen, niin ainakin nyt tiedän, että jäin henkiin. Ikävä ei varmasti lopu koskaan, ja on vielä paljon asioita mitä en voi kuvitellakaan tekeväni, esimerkiksi suuäänivideoiden kuuntelu äänillä ja tuhkarasian avaaminen, saati mihinkään sirottelu. Niin typerää kuin se onkin, ja lattealta kuin se kuulostaakin, kyllä aika auttaa.

Ei ole elämä ennustettavissa, mutta nyt on jatkettava sillä mitä vielä on.