Tänään vein mun vanhimman ystäväni ekaa kertaa sinne metsään, missä me eniten tykättiin käydä. Me kolme.

Katsoessani sen piehtarointia viimeisillä lumilla, liian ison kepin raahausyrityksiä ja hepulointia muuten vaan, mietin, että aika on oikeasti aika merkityksetön määre. Sienellä oli hyvä elämä, eikä sillä ole mitään väliä, että minä olisin vielä halunnut tuhat metsäretkeä lisää, tuhat suppailureissua, tuhat vaellusta, tuhannet päikkärit... se nautti ihan täysillä, ihan joka ikinen kerta, siitä mitä meillä oli. Se ei olisi voinut olla onnellisempi eikä mikään määrä lisäaikaa olisi sitä muuttanut.

Töppönen ei enää paljoa juokse, mutta kyllä se joka kerta saa lyhyet hepulit ja tekee sille tärkeitä asioita. Pieniä hetkiä, jolloin kaikki on tässä. Aika loppuu, aika loppuu aina. Muistattehan tehdä joka päivä jotakin ihanaa, kun ei sitä ensi viikkoa tai seuraavaa kesää kukaan voi luvata. On vain tämä hetki.

Jumalauta pöne...

Tiistaina kello oli soimassa 4.45, mutta koira herätti neljän maissa. Tai muistaakseni heräsin itse (on ollut todella huonoa ja katkonaista tämä nukkuminen...), mutta heti kun nousin, se ryntäsi vinkumaan mulle. Kiskaisin jotain rytkyjä niskaan ja rynnistin koirain kanssa pihalle, oletin että ripuloimaan, mutta se yllättäen tekikin ihan tosi pitkän pissan. Edellisenä iltana se oli syönyt ihan normaalin ruuan, ei mitään ekstrasuolaisia nameja. Tarkistin vesikupin, eikä siitä mielestäni oltu juotu lainkaan. Meillä on nykyään vesikuppi turhaan, pönehän on aina ollut todella huono juomaan ja näen sen käyvän kupilla ehkä kerran kuussa. Juotan sitä nykyään iltaruuan yhteydessä ja ainakin aamulla muutaman namin kanssa, joskus myös päivällä. Lähinnä kuvittelen että lihakset voi paremmin ja yritän välttää niitä selkäongelmia vanhan revähdyksen takia, mutta eihän kuivuminen ole elimistölle muutenkaan hyväksi. Mudeille on ihan normaalia että ne juo tosi vähän, mutta pöne on varmaan vielä sieltä vähäisimmästä päästä rodussaankin.

No, en miettinyt asiaa sen enempää ja lähdin normaalisti töihin. Juotin sitä aamulla sen 1-2dl mitä aina juotan. Tullessani kotiin mies sanoi juuri puoli tuntia sitten käyttäneensä koiraa ulkona, kun se oli sinne vinkunut. Se oli taas tehnyt pitkän pissan. Kuppi oli mielestäni edelleen koskematon, joten ihmettelin mistä tätä kusta edes riittää. Lähdin sen kanssa metsään, ja pissatin sen ennen autoon laittoa parkkiksella, mihin se teki ihan normaalin koiven noston. Metsässä sitten ihan heti alkoi kummallinen käytös: se nosti koipea ihan maanisena ja aluksi sieltä minusta vielä tuli pissaa, sitten enää ei. Se saattoi samaan puunrunkoon mallata molempia jalkoja, kävellä 5m ja taas nostaa koipea. Ihan jatkuvasti. Se piti koipea pitkään ylhäällä vaikka mitään ei tullut. Mitenkään kipeän oloinen se ei ollut, enemmänkin hämillään, ja saattoi koipi ylhäällä kääntyä katsomaan vehkeitään ja olla sen oloinen että tässä on nyt jotain hämärää.

Tässä vaiheessa kaivoin puhelimen ja soitin klinikalle. Sille iltapäivälle ei ollut enää mitään mahista saada aikaa, mutta neuvoi puhelimessa vahtimaan tarkasti että koira saa pissattua. Jos pissaa ei enää ollenkaan tule, on mentävä päivystykseen. Noin muuten huominenkin oli aivan täpötäynnä, mutta kai siellä luki että tältä on juuri lopetettu yksi koira ja 11v pissiongelmainen kuulosti sen verta pahalta, että puhelimeen vastannut henkilö lopulta lupasi, että tulla 9 maissa pissinäytteen kanssa, niin saa sen näytteen tutkittavaksi heti ja ell sitten yrittää muiden potilaiden välillä vilkaista koiraa.

Ihan klassiset pissitulehduksen oireet, mutta 11,5v kastroidulla uroksella, jolla ei koskaan ole ollut mitään sellaista...? Pissijutut on narttujen vaivoja muutenkin ja jos niihin on taipumus, tuleehan niitä jo nuorempana. Minun kaverin 12v koira vasta lopetettiin virtsarakon kasvaimen takia. Sillä oli aluksi kanssa ollut pissitulehdus mutta sen pitkittyessä vasta toinen ultraus paljasti kasvaimen. Oireet kuulosti pelottavan samanlaisilta kuin töppösellä, ja olin suorastaan hysteerisen varma että kohta tuhkaan toisenkin koiran....

Illan myötä koira kyllä sai aina ekan pissan tehtyä, mutta sen jälkeen sieltä tuli vain veritippoja. Onneksi oli vielä vähän lumikinoksia, siitä oli helppo katsoa jäljet. Pilkkopimeässä taskulampun valossa en osannut sanoa läheskään joka yrityksestä että tuliko sieltä jotain vai ei, ei vaan erottanut. Juotin koiraa vähän normaalia enemmän, mutta muuten en uskaltanut antaa sille mitään outoa, ettei pissinäyte oli jotenkin kummallinen vain siksi.

Yöllä se kävi ulkona miehen kanssa, oli tullut verta. Aamulla mun herätessä sillä ei ollut kiire. Pissinäytteen otto onnistui ihan hyvin, soppakauhalla sörkin. Samanlainen maaninen koiven nosto jatkui, se yritti vain pissiä koko ajan ja kakka jäi tekemättä. Otin sen autoon mukaan töihin.

Heti kahdeksan maissa klinikalta soitettiin, että aikataulu kusee täysin ja yhdeksältä ei kannata tulla, kukaan ei kerkiä katsoa meitä silloin. Hän kysyi koiran vointia ja kerrottuani että se on kyllä saanut pissattua ja on ihan virkeä muuten, ruvettiin miettimään mitä nyt tehdään. Minä pystyn muuten järkkäilemään töitäni, mutta aamuvuoroviikko on sellainen että 10.30-13 välillä on oltava paikalla enkä pysty silloin edes vastaamaan puhelimeen. Hän tietenkin ehdotti ensin että 10 maissa voisi tulla, tai 12.30. Nämä olivat mahdottomia aikoja ja toisaalta se pissinäyte oli pissitty 4.45, ja nehän säilyy sen max 4h. Yön yli rakossa ollut virtsa olisi muuten "parasta" joten haluttiin hyödyntää se. Lopulta todettiin, että lähden heti tuomaan sekä koiraa että pissaa klinikalle. Koira saa jäädä sinne ja he yrittää tutkia sitä keskenään sitten kun ehtii. Jos se on täysin yhteistyöhaluton, tulen sitten töiden jälkeen ja katsotaan sitten yhdessä. Siihen mennessä olisi kuitenkin pikatestit pissasta jo valmiina.

Klinikan pihassa takakontin avattuani töppönen teki täydellisen lukkojarrutuksen häkissään. Se kyllä tunnistaa missä ollaan ja normaalisti tulee sieltä silleen todella hitaasti ja vastahakoisesti, mutta tulee kuitenkin sen kummemmin virpomatta. En voinut olla ajattelematta että se muistaa että tänne Sieni viimeeksi vietiin eikä se sieltä palannut, ja jotenkin se vaikutti asiaan... se siis painautui häkin takaseinää vasten ja lopulta vedin sen valjaista sen jarruttaessa vastaan niin kovin, että kaikki lampaantaljatkin pullahti autosta kadulle kun lopulta sain koirani ulos. Tosi outoa.

Sisällä päästiin heti takahuoneeseen. Laitoin sille ensin kennelkopan (kuonokopissa on eroa, ns. hoitokoppa on sellainen missä on usein vain nauhat ja se tulee niin tiukalle että koira ei saa suuta auki lainkaan, ja kennelkoppa on sellaista missä on "verkko" ja koira saa sen sisällä suun auki ja voi läähättää ja juoda. Jälkimmäistä voi siis turvallisesti pitää pitempäänkin) ja sitten tuuppasin sen häkkiin. Juttelin vielä hoitajan kanssa. Sanoin, että voi olla, että se on repinyt kopan päästään ennen kuin kerkiän autoa käynnistää, ja jos se on sen oloinen niin älkää sitten purettako itseänne. Muistutin että selkä on sökö ja että pelkään että rimpuillessaan se nyrjäyttää sieltä jotakin, ja että sitä ei saa nostaa mitenkään roikottamalla vaan kahden ihmisen voimin ja varovasti. Hän kysyi, saako sen rauhoittaa ja sanoin että melkein mieluummin toivoisinkin koska ultrassa se ei melko varmasti kyllä pysy nätisti aloillaan. Annoin luvan myös ottaa verta ja sanoin, että pelkään että siellä on kasvain ja haluan kaikki tarpeelliset tutkimukset nyt kerralla. Hän lupasi että ell soittaa ennen sitä 10.30 jos ehtii siihen mennessä saada jotain tuloksia, muuten tulisin sitten yhden jälkeen. Sinne jäi erittäin pöllämystynyt pöne, hän oli hyvin järkyttynyt että todellakin lähdin ja jätin sen sinne.

Lääkäri soitti siinä kymmenen maissa ja kyllä ahdisti niin, että hyvä etten pyörtynyt. Hän sanoi että pöne oli ollut hyvin jähmettynyt :) Sellainen passiivisaggressiivinen, mutta onneksi vain passiivis. Ei ollut murissut tai mitään ja koppa oli nätisti päässä (vielä sittenkin kun menin hakemaan sitä), mutta mitään se ei ollut suostunut tekemään. Häkissä ollessaan se jäätyi sinne ja piti kaivaa ulos, ja ulkona ollessaan se ei halunnut takaisin häkkiin vaan työnnettiin sinne jne. Ultrassa se oli käynyt hereillä ja ollut aivan ok, varmaan siis kauhusta kankeana sielläkin. Ultrassa ei näkynyt mitään kasvaimeen viittaavaa, kaikki virtsarakossa siis normaalia. Toki 100% varma ei voi olla koska sinne jää aina katvealueita ja ultra on kuitenkin aika epätarkka, sehän on kuin vanha mustavalkoelokuva joka vähän rätisee ja pätkii. Mutta ei siis mitään syytä tässä vaiheessa epäillä kasvainta, sillä todella on vain helkkarin ärhäkkä virtsatietulehdus. Pissassa oli ollut todella paljon kaikkea mitä ei pitäisi, ja kuulemma on vaikea sanoa mikä on syy ja mikä seuraus. Soluja, bakteereja, verihyytymiä, struviittikiteitä, pH 9 (liian korkea). Ultrassa oli vielä otettu toinen pissanäyte suoraan rakosta ja se lähti viljeltäväksi. Aloitetaan antibiootti ja kipulääke, viljelyn tulosten tultua mahdollisesti sitten muutos niihin.

Mennessäni hakemaan koiraa sain vielä kuulla, että sitä oli käytetty pissillä. Ihmisille se oli ollut ihan ok mutta toiselle koiralle oli murissut. Se oli kuitenkin tullut ihan nätisti takaisin sisälle eikä ollut yrittänyt luikerrella valjaistaan tms. Jännää.

Puhuimme siitä, kun se on niin huono juomaan. Nyt sitä on juotettava ainakin ab-kuurin ajan todella reilusti, jotta rakko huuhtoutuu, ja juottamista on hyvä jatkaa loppuelämän tämänkin asian takia. Ell käski myös yrittää seurailla tiputteleeko koira pissaa esim. nukkuessaan. Sellainen voisi altistaa tulehdukselle. Jostainhan se on sen saanut. Oltiin viime viikolla paistamassa makkaraa, silloin oli vielä lumet maassa. Töppösellä oli kaksi takkia ja sille oli oma alunen missä ajattelin sen olevan, mutta se inhoaa savua ja halusi aina siirtyä samaan tahtiin kun tuuli käänsi savun suuntaa. Muistan jo silloin ajatelleeni että selkä on kyllä hyvin suojattu takkien alla, mutta mahtaako toi lumessa istuminen olla hyväksi. Pelkkä kylmettyminen ei kuitenkaan sitä bakteeria sinne rakkoon heitä, kyllä se on jostain muualta tullut, mutta kylmettyminen kuitenkin altistaa.

En meinannut ensin antaa sille kipulääkettä, kun minusta se ei ole kipeä. Se on hyvin kipuherkkä, suorastaan dramaattinen koira ja siitä kyllä näkee kun sen ei ole hyvä olla. Käyttäessäni sitä taas kerran ulkona ja sitä sekopäistä hyörimistä katsoessani mietin, että ehkä se lääke kuitenkin hillitsee myös sitä ärsytyksen tunnetta? Tottakai kipeää koiraa lääkitään, ehdottomasti, jos yhtään on epäilys että se on kipeä. Mutta töppösen närästyksen takia en haluaisi tunkea siihen varmuuden vuoksi mitään lääkkeitä, pelkään että mennään ojasta allikkoon. Annoin nyt sitten kuitenkin. Edelleen se pissaa ensin pitkän pissan ja sitten sille jää päälle se tunne että jotain pitäisi tikistää ulos mutta sieltä ei tule kuin verta. En ole antanut sen kauheasti edes yrittää vaan hoputin sen takaisin kotiin, kun oikea pissa oli tehty. Nyt se ainakin iltaruuan ja kipulääkkeen saatuaan rauhoittui kunnolla nukkumaan. Väsynyt se on ollut muutenkin, taisi olla kamalan stressaava päivä.

Klinikalta lähdettyämme ajettiin kuitenkin mäkkärin kautta. Jumalauta pöne, kyllä säikytit meidät kaikki. Nyt sitten vaan odotellaan tuleeko viljelyn myötä muutoksia lääkitykseen ja että tehoaako antibiootti. Jos vointi ei kohene, käskivät soittaa vielä ennen viikonloppua. Voi kun tämä nyt olisi vain ihan tavallinen virtsis ja oireet häviäisi ja pysyisi poissa ja se siitä. Ei kasvaimia.

Kaksi ja puoli viikkoa

Välillä iskee ihan järjetön pakokauhu tajutessani etten todellakaan enää koskaan näe sinua. Kävin perjantaina tuuraamassa eri työkohteessa ja siellä oli hassuja liki aidon kokoisia mäyräkoirapehmoleluja. Niissä oli todella hyvä suutuntuma. Sieni tykkäisi tuollaisesta, ajattelin. Sieni, voi ei Sieni.

Jogurttipurkkia kaapiessani meinaan sanoa ääneen "kaapimisen äänet, missä sieni" ja ojennan käden valmiiksi laskemaan purkin suun korkeudelle. Ei Sieni tule enää, ei koskaan. Menetyksen tuska iskee kerta kerralta uudestaan.

Lidlissä oli jotakin hassua myynnissä ja hetken mun aivot taas ajatteli, että Sieni ilahtuu tuollaisesta, mä ostan sille. Ahdistus vyöryy mieleen niin että huimaa, oksettaa ja maailma pyörii.

En oikein pysty ajattelemaan asian lopullisuutta. Ei sellaista voi ymmärtää.

En voi myöskään käsittää, miten nopeasti kaikki tapahtui. Vähän pitempi varoitusaika olisi antanut enemmän armoa sopeutumiseen. Toisaalta palaan myös aina samaan - mulla olisi ihan joka tapauksessa ihan yhtä jäätävän suuri ikävä. Sun piti olla se kuolematon koira enkä koskaan suonut ajatustakaan sille, että sinua ei joskus enää ole.

Mäki oon tääl

Töppösparka sitten näki vielä tämänkin elämänmuutoksen. Kukaan, kuka elää suht normaalia ja suojattua elämää, ts. ei ole juuri kokenut jonkun läheisen kuolemaa tai jotakin muuta kamalaa, ei varmaan kamalan aktiivisesti mieti sitä kuka seuraavaksi kuolee ja mitä jäljelle jääville tapahtuu.

Minä olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että vaikka paljon ollaan koko porukalla liikkeellä, mun koirat on kuitenkin yksilöitä. Että molemmat saa edes joskus omaa aikaa ja että molemmat osaa myös käyttäytyä eri tilanteissa yksin. Sen takia opetan pennun alusta asti olemaan myös ihan yksinyksin kotona. On niin paljon helpompaa pentuaikoina näyttää sille että tällainenkin on ihan normaalia, kuin sitten aikuisena tilanteen ollessa päällä ja kaikkien surun ja stressin katossa muutenkin, todeta että niin eihän se osaakaan jäädä ihan yksin. Sama koskee kaikkea muutakin, lenkitän niitä erikseen, treenaan niitä erikseen, otan niitä mukaan ja jätän niitä johonkin erikseen. En kyllä mitenkään kovinkaan paljoa, enemmänkin aina voisi, mutta luojan kiitos edes sen vähän mitä nyt olin tehnyt. Silloin kun Sieni vielä ei ollut leikattu, eikä töppönenkään (Sieni leikattiin vuosia ennen töppöstä), ehti olla parit juoksut niin että töppönen lähetettiin porukoille evakkoon. Se oli pisimmillään sen parikin viikkoa pois kotoa.

Mitä siis kuuluu töppöselle, joka täysin vastoin kaikkia luonnollisen poistumajärjestyksen oletuksia, jäikin 11,5 vuotiaana yksin, ainoaksi koiraksi?

Ekat päivät oli tietenkin hirveitä. Jo viimeiset päivät ennen lopetusta se käveli kotona mun perässä tuuppimassa mua aina kun itkin. Ulkona se reagoi itselleen hyvin tyypillisesti ja minun ollessa täysin poissa tolaltani olisi halunnut tappaa kaiken mikä liikkuu. Se räyhäsi ihan hulluna ihan kaikille kaukanakin käveleville ihmisille ja hyvä ettei taivaan linnuillekin. Mä en edes yrittänyt tehdä asialle mitään, oli ehkä sellainen harvinainen hetki elämässä että sen rähinä ei ärsyttänyt mua yhtään. Tyhjin silmin ja mieli mustana vaan kiedoin remmin ranteeni ympärille ja laahustin eteenpäin.

Sienen jäätyä klinikalle kotiin tullessamme töppönen mun mielestä kävi katsomassa kaikki huoneet, ihan kuin se olisi unohtanut että äsken Sieni oli mukana mutta nyt sitä ei enää ole missään. Kotona se ei muuten reagoinut oikein mitenkään, ei mitenkään "masentunut", menettänyt ruokahaluaan, nukkunut enempää tms. Töppönen on aina viihtynyt omissa oloissaan ja hyvin vähän ne kotona mitään yhdessä teki. Muistan kyllä, että nuorempina ne saattoi painia matolla ja vetää jotain lelua, mutta ei enää viime vuosina. Töppönen nukkuu pääosin joko pinnasängyssä tai sitten omassa mökissään, kevythäkissä, ja niin se jatkoi nytkin. Ei siis vetäytynyt yhtään, toisaalta ei myöskään hakeutunut ihmisten seuraan sen enempää kuin normaalisti. Mun ekoina työpäivinä mies kertoi tosi paljon pönettäneensä, rapsutelleen sitä, piilottaneen nameja, leikkineen sen kanssa sisällä. Sanoin, että pönetä vaan, mutta älä nyt ihan sekona kuitenkaan, johan se koira hämmentyy äkillisestä valtavasta arjen muutoksesta siksikin.

Vain yhden koiran ruokkiminen, vain yhden koiran ulos vieminen, vain yhden koiran kynsien leikkuu ja kaikki tällaiset oli onneksi tuttuja näkymiä niiltä ajoilta, kun toinen oli hoidossa. Sieni oli viimeisen kerran viikon Helsingissä vasta ennen joulua, vain lomalla. Se pyydettiin sinne. Sellaiset asiat ei siksi tuntuneet mitenkään suunnattoman vääriltä, ne oli tuttuja. Toisaalta siitä mun aivot sitten lähti väärille teille ja oli, ja on edelleen, vähän sellainen harhainen olo siitä että se on vain pitkässä hoidossa.

Ulkona töppönen oli aivan sydäntä särkevän huolissaan, tai hämillään, tai jotenkin vain varma että Sieni on jossain hukassa ja se pitää löytää. Ehkä eka viikko meni niin, että töppönen vain jäljesti aivan maanisena. Kotinurkilla tietenkin joka puolella oli Sienen jälkiä. Sieni tykkäsi jäniksen jäljiltä, töppönen ei ikinä ole niistä kiinnostunut, mutta nyt se alkoi tarkastamaan kaikki tien poikki menevät jäniksen jäljetkin aivan kuin se olisi tiennyt, että tuossa on mennyt jänis ja Sieni tykkäsi niistä, niin ehkä Sieni on mennyt perään. Se pettymys kun muutaman askeleen jäljestämisen jälkeen se nosti pään ylös, tuijotti kaukaisuuteen ja tuli pois. Ei Sientä, sielläkään. Vain ottaakseen taas seuraavat jäljet.

Viikko lopetuksesta käytiin eri puolella kaupunkia asioilla, ja heitin koiran autoon mukaan vain siksi, että takaisin tullessa voisin jäädä matkalla ja kävellä kotiin eri suunnasta kuin missä normaalisti lenkkeilen, mies saisi ajaa auton. Olisi vähän uusia hajuja ja erilaisia maisemia, se voisi viedä ajatukset hetkeksi muualle. Hitto että se oli kamalaa, jo pöneä autosta ottaessani se oli varma että nyt me ollaan hakemassa Sieni. Se jäljesti vielä normaalia maanisemmin ja oli niin uppoutunut touhuunsa ettei kerinnyt juuri koipea nostaa ja niitä vieraita hajuja haistella.

Ekoja kertoja metsässä me molemmat taidettiin koko ajan nähdä tai kuulla Sieni jossain silmäkulman nurkassa. Sen verta paljon töppönenkin pysähteli katsomaan puskiin.

Nyt kun lopetuksesta on kaksi viikkoa, koira ei enää jäljestä, ainakaan niin intensiivisesti ja jatkuvasti. Ei olla nähty yhtään mustaa belgiä tai muuten saman näköistä koiraa missään. Pelkään, että se näkee Sienen.

Kaipaakohan töppönen sitä, mies kysyi eilen. Haluaisin sanoa, että tietenkin kaipaa, mutta kuinka aktiivisesti, sitä en tiedä. Joskus tässä mietin muutenkin, että en usko, että koira osaa kauheasti miettiä esimerkiksi ihmisten töissäkäyntiä. Kun suljen oven, en usko, että sen ajatuskapasiteetti yltää siihen että se miettisi mihin minä menen, otanko auton (jota se rakastaa), entä jos menenkin kahdeksaksi tunniksi yksin metsään. Luulen, että sen maailmankuva vaan katkeaa siihen kun painan ulko-oven perässäni kiinni eikä se mieti lainkaan sitä mitä minä toisaalla teen. Toisaalta jonkinlainen ymmärrys sillä on siitä, että palaan kuitenkin.

En myöskään usko, että se osaa aktiivisesti miettiä mitä sen suosikki-ihminen, mun äiti, tekee tänään. Se ei varmaan ymmärrä missä äiti asuu ja miksi me nähdään niin harvoin. Sitten kun ollaan Helsingissä tutuilla kaduilla, se kyllä tietää missä ollaan ja mihin ollaan menossa, ja ketä siellä odottaa, ja osaa mennä oikeaan rappuun itse. Mutta en usko, että se kotona ollessamme osaa ajatella Helsinkiä. Se vain elää siinä hetkessä ja siinä paikassa missä kulloinkin ollaan.

Sieni oli iso osa töppösenkin arkea, ja vaikka ne ei paljoa touhuilleet yhdessä, kyllähän ne oli koko ajan toisilleen läsnä. Jotenkin silti vaikea uskoa, että töppönen osaisi ainakaan kovin monimutkaisesti pähkäillä missä se Sieni nyt on ja koska se tulee takaisin. Poissaolon se kyllä varmasti ymmärtää ja uskon, että se myös kaipaa sitä takaisin. Mutta ehkä se on vain tunne ilman sen tietoisempaa ajattelua? Tai ehkä eläinten maailmassa kuolema on paljon luonnollisempaa kuin ihmisten ja ne ymmärtää siitäkin paljon enemmän kuin me osataan edes kuvitella. Niin vain on käyvä.

Luulin aina, että se on Sieni, joka kasvattaa mulle seuraavan pennun sitten joskus kun töppöstä ei enää ole. Sieni, joka oli loputtoman kärsivällinen, aina ystävällinen ja kuitenkin napakka pentujen kanssa. Se sitten jaksoi puuhata olematta kuitenkaan mikään täydellinen kynnysmatto.

Yllätyin, kun pengoin vanhoja kuvia ensin koneelta ja vanhoista blogeista. Eilen sain aikaiseksi kytkeä ulkoisen kovalevyn ja sieltä löytyy vielä tosi paljon lisää materiaalia. Jännää, miten paljon kameratkin on kymmenessä vuodessa kehittyneet, silloiset videot on todella rakeista suttua, eikä kuvatkaan laadulla huimaa. Onneksi kuitenkin olen kuvannut aika paljon vaan ihan random arkea, nyt niitä on ollut ihanaa katsella. Miten paljon sitä myös unohtaa ja miten aika kultaa muistot. Sieni oli oikeasti aika hirveä pentu, ihan saakelin ehtiväinen ja se myös tuhosi paljon kaikkea pientä. Milloin puri poikki minkäkin pannan, pyykkikorista se söi säleitä irti (meillä on vieläkin se kori, en tod muistanut että puuttuvat kohdat on Sienen tekosia...) ja kaikkea sellaista. Sieni myös jotenkin puuhasteli paljon enemmän kuin töppönen, se ei juuri hereillä ollessaan makoillut aloillaan vaan touhusi koko ajan. Mutta kirjoitan joskus vielä enemmän Sienestä, tämä on töppösen postaus.

Samalla löytyi siis paljon kuvia töppösen pentuajoista, ja tässä nyt jokunen arkistojen aarre:

ekat viikot kotona

jostain syystä parhaat kuvat on siitä kun se nukkuu...

laatikon muistin!

sillä oli jo ihan pentuna perversio survoutua outoihin paikkoihin <3

4kk

se oli kova taistelemaan jo pentuna

ensilumi

4-5kk, pentuhöttökarva lähtenyt

1v

syyslomalla helsingissä, sen täytyy olla 2,5kk

Yllätyin siitä, miten paljon löysin kuvia, missä töppönen makaa selällään ja Sieni nujuaa sen päällä. Siitä on jopa videoita! Muistan, että jätin töppösen mökille porukoille ja jatkoin siitä Joensuuhun hakemaan Sienen. Kun toin sen mökin pihalle, töppönen paheksui sitä suuresti eikä juuri halunnut mennä haistelu-, saati kosketusetäisyydelle. Jos en ihan väärin muista, oltiin yksi yö mökillä, vai ajoinkohan illaksi vielä kotiin (missä odotti exä ja hänen saksanseisojansa). Ehkä ajoin silloin kotiin ja oltiin sitten seuraavana viikonloppuna taas mökillä. Porukat taisi olla kesälomalla siellä.

Meni ehkä joitakin päiviä tai viikko niin että töppönen inhosi pentua. Ei se aggressiivinen ollut, siis sillä tavalla että olisin pelännyt että se puree sitä tai mitään. Murisi kuitenkin ja hiippaili aina pakoon kun pentu yritti tulla lähellekään. Saksanseisoja ei sen enempää arvostanut, ja koska se viihtyi kotona sohvalla, annettiin sen olla siellä ja kiellettiin pentua yrittämästä hyppimästä sinne. Töppönen sai olla aika paljon portin takana turvassa. Silloin kun ne oli samassa tilassa, istuin itse lattialla ja pidin pennun huomion itsessäni, jotta isot sai olla rauhassa.

Muistan myös sen ekan kerran kun töppönen tapaili leikkiä sen kanssa. Oltiin taas mökillä, sienipölkyn aukon metsän (silloin siinä oli vielä metsä...) takalaidalla missä on pieni sammalläntti ja siitä alkaa pian polku. Pentu oli ollut ehkä pari viikoa meillä? Töppönen piti pyyhkärit niin kuin se sellaisella alustalla usein tykkää pitää, ja siinä pyyhkiessään se sitten otti muutaman leikkieleen pentua kohti. Se loppui kyllä nopeasti, mutta alku on aina alku. Tässä video joltain toiselta kerralta, paikka on sama mutta olen melko varma että tämä on kuitenkin vielä vähän myöhemmin, ei se eka:

Vaikka töppönen ei ole aina ystävällinen, kärsivällinen ja kaikki rakastava koira, se on kuitenkin perusluonteeltaan hyvin järkevä ja luotettava. En tarkoita luotettava siinä mielessä, että se käyttäytyisi aina "hyvin", vaan siinä mielessä, että se käyttäytyy ennalta arvattavasti. Se on kärttyisä, omaa rauhaa rakastava ja kovasti kaikkea paheksuva eläin eikä todellakaan ota päivätyökseen yhtään kakaran kaitsentaa. Silti se on ollut todella hyvä "isoveli" ja jos se kasvatti mulle yhden niin täydellisen koiran kuin Sieni oli, ehkä se ei olekaan niin umpisurkea sen seuraavankaan kanssa...? Mun suuri suru siitä, että Sieni ei ehtinyt nähdä mun tulevaa pentua, on nyt ehkä vähän laimentunut. Onhan mulla vielä töppöinen kuitenkin.

Ylipäänsä pitäisi keskittyä enemmän siihen, mitä on, kuin siihen, mitä menetti. Elää hetkessä, eikä unohtua menneisyyteen tai pelätä tulevaisuutta. Nyt kun siitä on kaksi viikkoa, mulla on välillä ihan suht "normaali" olo. En itke aamusta iltaan. Töissä toimin aika autopilotilla ja muutenkin tuntuu että olen ihan kamalan väsynyt, en muista yhtään mitä olen kenenkin kanssa sopinut ja mitä olen mistäkin asiasta kertonut kellekin kaverille. Aivot on jotenkin aivan tiltissä. Ei mene sekuntiakaan ettenkö ajattelisi Sientä. Herään yöllä ajattelemaan sitä, ajattelen sitä ekana herätessä ja vikana nukahtaessani. En kuitenkaan enää itke koko ajan. Toisaalta illat on pahimpia ja varsinkin nyt iltavuoroviikolla (lopetuskin oli iltavuoroviikolla) huomaan että töistä tultuani istun keittössä, tuijotan tyhjin silmin seinää ja kyyneleet vaan valuu.

Jos musta kaksi viikkoa sitten vikoina päivinä ennen lopetusta tuntui ensin siltä, että haluan kuolla itsekin, ja sitten lopetuksen jälkeen pelkäsin että kuolen, niin ainakin nyt tiedän, että jäin henkiin. Ikävä ei varmasti lopu koskaan, ja on vielä paljon asioita mitä en voi kuvitellakaan tekeväni, esimerkiksi suuäänivideoiden kuuntelu äänillä ja tuhkarasian avaaminen, saati mihinkään sirottelu. Niin typerää kuin se onkin, ja lattealta kuin se kuulostaakin, kyllä aika auttaa.

Ei ole elämä ennustettavissa, mutta nyt on jatkettava sillä mitä vielä on.

Taulu tuli ja on nyt seinällä makuuhuoneessa, sänkyni vieressä. Se katsoo minua vähän korkeammalta kuin mitä eläessään aina teki.

Muutama päivä on mennyt itkemättä, mutta eilen taulun laitoin jälkeen sain aivan hysteerisen kohtauksen taas. :(

Tuhkasta on tarkoitus teettää koru, mutta en vielä tiedä koska saan rasian avatuksi. Tuhkaa tarvitsee toimittaa vain pieni määrä. Sekin tuntuu jotenkin... vaikealta. Osa Sienestä lähtee ja osa jää, onko se huono asia, että se jaetaan osiin? Toisaalta mä en missään määrin usko että itse koira, tai sen henki, tai yhtään mikään, on siinä tuhkassa. Se on vain tuhkaa. Vaikka pidän sitä joka ilta vatsallani maatessani sängyllä ja silitän laatikkoa ja siinä olevaa narua, ei se silti edusta minulle "mitään". Lenkillä tuijottelen taivaalle ja silloin voin kuvitella, että se kyllä katsoo meitä.

Entä jos Posti taas kerran kusee hommansa ja osa tuhkasta häviää matkalla? Entä jos korun tekijä kusettaa ja heittää tuhkat suoraan roskiin ja lähettää mulle jonkun randon kiven vain? Ehkä tällaisia asioita ei kannattaisi miettiä lainkaan. Koru tehdään muottiin, ja hiotaan sitten muotoonsa. Halutessaan ne ylimääräiset "jauhot" saa mukaansa kanssa. Ajattelin ensin että miksi ihmeessä kukaan haluaisi, mutta niin, siinähän sitä tuhkaa sitten on kanssa vähän ja onko se huono asia että se päätyy roskikseen jonnekin muualle? Pitäisikö jokainen hyppysellinen pitää itsellään ja sirotella se sinne minne haluaa?

Tai mitä jos koko purkki on täynnä vain hiekkaa? Mistä voi tietää että alun perinkään sai oman koiransa tuhkat?

Lauantaina kävin ekaa kertaa samassa metsässä, missä viimeiset viikot vietettiin. Olin lähdössä töppösen kanssa nosepäivään Hartolaan, ja koska aamulla oli vähän tiukka aikataulu, päätin että nyt vain menen tuohon lähimpään metsälenkkipaikkaani. Kuvittelin, etten kykene sinne ehkä koskaan, mutta nyt se on tehty. Samaa reittiä en edes ajatellut käveleväni, piti kiertää vain lampi. Yllättäen laavulla olikin auto ja tuvan ikkunasta loisti kynttilä, siellä oli ollut joku yöpymässä. Sitä kai jotain kautta saa vuokrata. Marssin silti pihan läpi toivoen että heillä ei ole koiraa irti pihassa tms. Oli vielä hämärää ennen auringon nousua. Tämän myötä tajusin että koska en kehtaa tulla uudelleen häiritsemään, ainoa vaihtoehto on päätyä sille reitille mille juuri en olisi halunnut. Kävellä loppumatkaa sitä pätkää, mikä oli Sienen viimeinen lenkki. Kävellä sen kuusen ohi, jonka alle se olisi halunnut jäädä kuolemaan.

Se on vain metsä, hoin itselleni. Tuijotin tiukasti eteeni, koska sivusilmä näki koko ajan toisen mustan koiran jossakin näkökentän laitamilla. Ohitin sen kuusenkin olematta ihan satavarma mikä se niistä oli, kun vältin kovasti katsomasta sinne päinkään. Toivon että unohdan sen pian enkä enää myöhemminkään tunnista sitä.

Monta kertaa päivässä laitan silmät kiinni ja olen jossakin, missä tapasin olla sen kanssa. Ojennan oikean käteni ja kuvittelen miten mun sormet osuu sen otsaan. Tunnen sen vielä niin elävästi että joka kerta alkaa itkettää. Pelkään ihan hulluna, että joskus alan unohtaa.

Kuvia olen penkonut vanhoista blogeista ja koneelta. Ulkoisella kovalevyllä niitä on vuosien varrelta paljon enemmän, mutta en ole jaksanut etsiä koko kovalevyä. Kyllä osa näistä jo hymyilyttää. Paljon on tilanteita mitkä muistan, mutta on myös sellaisia, mitkä on unohtuneet. Videoita olen katsellut vähän kanssa, tosin ilman ääniä. Varsinkin viimeisinä viikkoina nauhoitin useamman videon kotiintuloista. Suuääniä, joita kaipaan niin että sielua vihloo. Niitä ei vaan voi kuvitellakaan vielä kuuntelevansa.

Kesä 2011, Sieni on vasta tullut. Pelataan mökin pihalla Scrabblea. On vissiin tyypillinen suomalainen heinä-elokuu, on vähän kylmä kun sinnikkäästi yritän olla t-paitasillani mutta jaloilla on tuo viltti. Tämän mä muistan, sillä oli puruluu jotta se pysyy syrjässä mutta ei se jaksanut koko aikaa sen kanssa touhuta ja otin sen sitten välillä syliin. Ihan varmasti pidän siitä kiinni jotta se ei ole meidän pelissä.

Vaan hups kuinkas sitten kävikään.

Sieni oli ehtiväinen pentu. Hirveän kiltti se kyllä oli eikä koskaan tehnyt mitään tuhoja. Ehkä jonkun yksittäisen lelun tai jonkun, mutta mitään huonekaluja se ei ikinä pureskellut tms. Kenkien kanssa se oli koko ikänsä aivan mahdoton. Muistan että se oli jo pentuna hirveän kova kuljettamaan niitä, mutta koska se ei ikinä tuhonnut, annoin asian olla enkä edes yrittänyt puuttua siihen. Se teki ihan samaa vielä aikuisenakin. Sen sata kertaa etsin mun tohvelin tai jonkun kengän paria pitkin kämppää ja joka kerta kysyin siltä että Sieni, et suinkin tietäisi missä tämän pari on. Se ei koskaan oppinut käskystä tuomaan takaisin mitään mitä oli aiemmin vienyt pois, joten usein se vain makasi lattialla, seurasi mua katsellaan ja naputti hännällä lattiaan.

Puolitoista viikkoa.

Yritin pitkään etsiä tähän jotain tunnelmaa kuvaavaa värssyä. Ei löydy. Sanatkin on loppuneet.

On vain suunnaton tyhjyys.

Viikko ilman sinua

Kopioin suoraan fb:stä.

Lopetuksen jälkeinen päivä:

"Joku sanoi, että vuorokausi ennen lopetusta on sataziljoonaa kertaa hirveämpi kuin vuorokausi sen jälkeen. Nyt olen samaa mieltä. Ennen sitä omaan suruun ja luopumisen tuskaan sekoittuu hirveä ahdistus koiran kivusta ja pahasta olosta. Jälkeen päin ei ole kuin oma kipu, joten sehän on melkein kuin puolet vähemmän.

Mulla on niin järjetön ikävä sitä. Sain vähän nukuttua, mutta heräsin joskus aamuyöllä siihen kun ihan varmasti kuulin miten se käveli mun viereen. Se käveli paljon kevyemmin ja siitä tuli ihan erilainen ääni kuin pönen askelista. Ei siellä ketään ollut.

Rupesin eilen illalla kirjoittamaan sen viimeisistä viikoista. Mua harmitti, etten itse oikein googlaamalla löytänyt tietoa miten tämä etenee, niin onpahan nyt jollekin muulle sitten. Lisäksi pelkään, että unohdan jotakin, jos en laita kaikkea heti muistiin.

Kirjoittaminen on aina auttanut mua, ja siltä se tuntui nytkin. Seuraavaksi mun pitää kirjoittaa meidän tarina, mutta juuri nyt en vielä jaksa.

Mä ehkä uskon, että se jossain pilven reunalla makaa ja katsoo mua, ihan niin kuin se täällä ollessaan teki koko elämänsä. Vaikka en voi enää nähdä sua, muistot säilyy ja kannan sua sydämessäni ikuisesti. Kiitos Sieni kaikesta. ❤️🍄"

Toinen päivä, tuhkat tulivat:

"En koskaan aiemmin edes tiennyt miten järjettömän, kamalan, kauhean, repivän, hirvittävän ikävä voi olla.

Antaisin ihan mitä vaan, jos vielä kerran voisin pitää kättäni sun korvien välissä.

Toivottavasti sait minulta edes murto-osan kaikesta siitä rakkaudesta, huolenpidosta, arvostuksesta ja ystävyydestä mitä minä sain sinulta."

"Päivä kolme. Tyhjyys on erilaista. Ehkä se on vain Helsingissä käymässä. Tai jossain. Aivot ei tahdo ymmärtää ettei se enää koskaan palaa. Toisaalta olo on tämän harhan myötä vähän kevyempi ja söin eilen vähän keittoa ja helvetinmoisen läjän jäätelöä kermavaahdolla ja strösselillä. Iso suru vaatii ison jäätelön. (No puolet meni kyllä viemäristä kun ei maha ottanutkaan sitä vastaan, mutta söinpähän nyt kuitenkin jotain sitten viime lauantain.) Eläessään se niin hirveästi halusi vaan että olisin onnellinen, niin mun on yritettävä olla sen arvoinen ja taisteltava itseni takaisin elämään. Se olisi hyvin pahoillaan jos näkisi mut tällaisena.

Jotenkin sellainen olo että noniin nyt tämä paska on esitetty, voitaisko nyt lopettaa ja palata takas normaaliin elämään. Ei vaan voi käsittää, että tämä on se uusi normaali.

Mietin muutaman kerran vuosien varrella millainen siitä tulee vanhana, sitten kun se on oikeasti vanha ja askel alkaa hidastua, on mahdollisesti jotain kremppaa ja särkyjä. En vaan ikinä onnistunut kuvittelemaan etteikö sillä olisi koko ajan joku oma projekti mökin pihalla, kävyn kuljetus järveen, pallon juoksuttaminen, kukkasipuleiden ylös kaivaminen. Tai etteikö se viipottaisi pitkin metsää, heittäytyisi suorilta jaloilta piehtaroimaan, liitelisi kevyesti kuin tuuli. Että siitä tulisi vanha, raihnainen, hidas ja että se vaan makoilisi katsomassa sen sijaan että osallistuisi kaikkeen. Ehkä se ei onnistunut siksi, koska siitä ei koskaan ollut tarkoituskaan tulla vanha. Tavallaan kauhean lohdullista että se sai kuitenkin lähteä saappaat jalassa äkkiä.

Tämä on luultavasti se kuva, mistä teetän taulun seinälle, jahka jaksan. Ollaan tultu viime kesänä sup-laudoilla mökin uimasaareen, Sieni on ollut osan matkaa kyydissä ja osan uinut itse. Sillä piti olla sen suosikkipallo, cuz, uidessa suussa, niin se ei kuumuessaan alkanut napsia lautoja. Uiminen, pulkanlasku ja pyöräily oli ne asiat missä se muuttui aivan kuin eri persoonaksi ja ah niin kiltti ja tasapainoinen koirani muuttui sekopääksi. Minusta se oli vain hupaisaa. Äiti rapsuttaa sitä takapäästä ja se on vaan niin itsensä näköinen tuossa. Se onnellisuuden määrä mikä siinä koirassa oli. Sieni "

"Päivä neljä.

Olen todella yllättynyt saamieni viestien määrästä ja myös alkuperästäkin. Odottamattomat ihmiset ovat kirjoittaneet.

"Te olitte kyllä upea pari, sen näki kauas aina kun te teitte yhdessä juttuja, mitä tahansa.”

"Sieni on legenda! Ja sinä myös. Sen ohjaajana ja omistajana. Ei kukaan muu olisi saanut sen kanssa aikaiseksi sitä kaikkea mitä sinä sait."

"Mä olen niin pahoillani Laura... 😢 Vaikka mulla ei ollut kunniaa henkilökohtaisesti tuntea Sieneä, seurasin paljon teidän tekemisiä ja ihastuin Sieneen jo sun kirjoitusten perusteella."

"Teitä tuntematta oli silti pakko aina kiinnittää huomiota teidän hienoon suhteeseenne."

En mä tarkoita että ne tulokset mitään merkitsisi... mä myisin ne kaikki pois tai olisin jättänyt ne alun perinkin tekemättä, jos sillä olisi voinut saada vähän lisää yhteistä aikaa.

On totta, että paljon treenaamalla oppii varmasti tuntemaan koiransa paremmin kuin "vain kotikoiran" oppisi. Suhde syvenee, käydään läpi erilaisia seikkailuja, koetaan hienoja onnistumisia. On mulla esimerkiksi sellaisia hakutreenejä sen kanssa, joissa selkäpiitä karmii se yhteyden tunne. Mutta silti vailla mitään epäilyksen häivää, kaipaan eniten aamuja kun se makaa mun sängyn vieressä ja huomatessaan että herään, se ensin alkaa heiluttaa häntää niin että normaalin lattiaan osumisesta tulevan tumps-tumps-tumps-äänen sijaan se osuu sekä lattiaan että sängyn pohjaan ja tumputus tulee duettona. Sitten se nousee ja tuhisee mun naamalle. Suuääniä, kun tulen töistä kotiin. Metsälenkkejä, kun se tulee kiitolaukkaa mua kohti ilmoittautumaan ja vikat askeleet on pomppuja, ja sitten se kääntyy mun takana ja kiihdyttää taas juoksuun. Iltoja, kun se on jotakin vailla ja kantaa mulle kenkiä, korvat lintassa "kato, mulla olis sulle tällainen". Hetkiä, kun vaihdan huonetta ja se tulee mun kanssa, jotta voi taas uudessa sijainnissa laskea päänsä mun varpaiden päälle. Sitä tunnetta, kun lähden vauhdilla sohvalta ja unohdan että se on kuitenkin siinä vieressä, ja astun sen päälle ja se sanoo ufffffff ja minä parkaisen SIENI! Kesän uimareissuja kun se varastaa uimapatjan ja repii uimalasit päästä ja huutaa ja hyppää ja huutaa samalla, sup-lautailua kun se oli täydellinen suppauskoira, lumikenkäilyä kun se rakasti koskematonta hankea, pyöräilyä ja sen aiheuttamia suuääniä ja vauhdin hurmaa, eväsretkiä, tavallisia lenkkejä, päikkäreitä..."

"Päivä viisi.

Mietin, koska lopetan laskemisen. Mietin, että kohta tulee täyteen viikko ilman sinua. Ei mene sekuntiakaan, ettet olisi mielessä. Sieni, sieni, sienisienisieni. Olen varmaan sienen muotoinen itsekin.

Mietin, että tänään en ole vielä kertaakaan itkenyt. Ehkä kuivuin vihdoinkin eikä nestettä enää riitä. Olo on turta.

Tänään olin reipas ja vein töppösen treenaamaan. Se oli todella outoa, kahdestaan. Mutta pieni ystävä tuli hyvin onnelliseksi. Ajatella, että sekin on ollut mun kanssa jo yli 11 vuotta. Se on nähnyt niin monta elämäntilanteen muutosta ja nyt sen piti kokea vielä tämäkin.

Voi Sieni, mä en ollut vielä valmis tähän. Meillä piti olla niin paljon yhteisiä seikkailuja vielä edessä."

"Koira ei koskaan kuole

Se vain nukkuu sydämessäsi"

"Päivä 6.

Näin yöllä painajaisia, en sinusta, mutta kamalista asioista jotka vaan tapahtuu enkä voi kuin katsoa vierestä. Sitten musta tuntui, että kuulin taas sun kävelevän. Olen hyvin järkiperäinen jalat maassa -tyyppi, enkä usko mihinkään enkelijuttuihin. Jotenkin nämä väsyneen aivon tuottamat harhat (?) kuitenkin tuntuu oikeilta, lohdullisilta.

Olen miettinyt pennun ottoa. Kadun todella katkerasti sitä, että vuosikaudet jahkailin koska en halua kolmatta koiraa. On niin työlästä viedä niitä erikseen ja blaa blaa. Jonain aamuna pönen kanssa pihassa seistessäni tajusin, että ihan samalla tavalla joudun viemään pentua erikseen ja pelkkää pöneä erikseen. Aivan sama olisiko niitä aikuisia koiria siinä omalla lenkillään yksi vai kaksi.

Eilen kävin yhden hämmentävän keskustelun jonka lopputulos oli se, että kuulemma minun meriiteilläni saa ihan minkä vaan koiran ihan mistä vaan pentueesta. Ai..? En ole koskaan osannut ajatella niin. Jos en saa mieleistä mudia, luulen, että vaihdan tähän hätään rotua täysin. Uudessa rodussahan olisin sitten aivan random nobody, josta kukaan ei ole koskaan kuullutkaan.

Olisin niin kamalasti halunnut että Sieni olisi ollut kasvattamassa mun seuraavan pennun. Sieni, joka saattoi mennä vapaana edellä ihan joka paikkaan, koska se suhtautui luonnostaan niin hirveän järkevästi kaikkeen ja ihan missä tahansa tilanteessa myös totteli suunnilleen ajatusta. Sieni, joka oli loputtoman kärsivällinen, aina ystävällinen ja hyvin, hyvin rakastava. Pentu olisi saanut täydellisen aikuisen koiran mallin.

Minä vain myöhästyin.

Kuvassa Sieni ja Hehku/Rilla vuonna 2016. Lainapentu oli meillä muistaakseni reilun viikon ennen omaan kotiinsa päätymistä. Voi Sieni, mulla on niin ikävä niin montaa asiaa sinussa 💔"

"Viikko ilman sinua. Viime yö oli vaikea, tuntui että elin viimeisen yösi uudelleen. En juuri nukkunut ja nekin vähät tunnit oli painajaisia täynnä.

Kaikki muut asiat on nyt varmaan hoidettu (mm. koiranettiin kuolleeksi merkkaaminen, kotisivujen päivitys, muutamille ihmisille ilmoittaminen, mm. hierojalle jonka kanssa yhdessä ihmeteltiin niitä patteja ja lupasin kertoa mitä ell sanoo. Oli hyvin vaikeaa kirjoittaa hänelle että koko koiraa ei enää ole...). Tänään on käytävä takit, valjaat ja muut kamppeet läpi ja päätettävä myykö ne kaikki vai säästääkö jotakin. Vaikea kuvitella että koskaan haluaisin nähdä niitä minkään muun koiran päällä. Jos mulle joskus tulee toinen holsku, kokokin voi olla väärä, koska Sieni oli niin siro narttu. Uudelle koiralle ehkä muutenkin sitten kivempi ostaa uudet varusteet, oman värisensä. Sieni oli lila ja oranssi. Mutta jotenkin silti tuntuu pahalta hävittää niitä tavaroitakaan. Taas yksi naula arkkuun, se ei takaisin enää tule. 😔

Kuuntelin tuossa meidän koiratanssibiisiä ja vaihteeksi itkin. Oli niin hienoa että löydettiin tanssi ja päästiin yli niistä riittämättömyyden tunteista, mitkä monessa muussa lajissa vaivasi. Sieniohjelma uuden elvytysosion kanssa oli hieno, olin todella ylpeä selän takana peruuttamisesta, kärpässienen pois viennistä ja elvyttämään palaamisesta. Voi järki että olisin halunnut vielä aikaa kehitellä sitä edelleen ja esittää sen kisoissa. Sieni oli upea tanssikaveri, se kuunteli mitä pyydetään ja teki aina parhaansa, ei koskaan äännellyt eikä sekoillut omiaan. (No ehkä vähän viimeiseksi jääneissä kisoissa, kun se elvytyksen sijaan istui mun naamalle.) Elvytysosuuden musiikki oli niin täydellinen, että mulla meni kylmät väreet joka kerta itsellä sitä kuunnellessa. Tänään olen miettinyt, pitäisikö mun vielä käydä töppösen kanssa esittämässä yksi HTM Sienen musiikilla. Itketän kaikkia aina tanssikisoissa muutenkin, niin tämäkin sopisi siihen teemaan.

Eilen kävin pitkän keskustelun kuolemasta, surusta, menetyksestä ja elämästä. Loppujen lopuksi suruhan on todella itsekästä. MINÄ suren sitä mitä MINÄ olen menettänyt. Minä, minä, minä. Sellaisia me ihmiset vaan ollaan."

Sienen musiikki

****

Tänään illalla tosiaan kävin sen tavarat kävi. Mikään ei tuoksunut yhtään Sienelle. En haluaisi pitää niitä. En haluaisi myydä niitä. En haluaisi elää tätä elämää mikä mulle annettiin. Edelleenkin koko asia tuntuu täydellisen käsittämättömältä. Ihan kuin sen Helsingin loma vain olisi vähän venähtänyt. Tule jo kotiin Sieni, meillä on sua kova ikävä. Jos et saa kyytiä, tulen hakemaan sut, ihan mistä vaan.