Lainakoirat

Olen lenkittänyt kaverin koiria nyt joitakin kertoja. Ollaan treenattu vuosia yhdessä useita eri lajeja, ja ollaan myös jonkun verran lenkkeilty porukalla, eli tiesin kyllä miten he toimivat. Nämä nyt siis ensimmäiset kerrat kun olen porukan ainoa kaksilahkeinen.

Ensimmäisellä kerralla ahdisti aika lailla. Ei niinkään mahdolliset vastaantulijat, joiden todennäköisyys kyllä on minimoitu paikan ja kellonajan valinnalla. He ovat aika lailla Sienen kaltaisia, ei juurikaan kiinnostuneita kenestäkään, ja olen melko luottavainen että saan ne kyllä vaivatta huudettua luokse jos joku sattuisi vastaan lompsimaan. Käyttämäni paikan toisella puolella menee junarata ja toisella puolella iso autotie. Satoja metrejä on kyllä kumpaankin matkaa, mutta jos sieltä jänis lähtisi ja lauma hurmioituneena perään, ne sadatkin metrit hupenee aika äkkiä. Toisaalta maasto on paljolti sellaista ryteikköä ja upottavaa suota, että koirat ei kyllä kauaa jäniksen kannoilla pysy. Omistaja vakuutti, että riski on hänen, mutta kyllä mulla olisi vaikea loppuelämä jos hukkaisin tai tapattaisin jonkun toisen koiran...

Ensimmäisellä kerralla olin aika vieraskorea muutenkin. Sillä asenteella, että turha huudella, jos ei voi olla varma, että totellaan. Siinä syö vaan omaa uskottavuuttaan. Turha niitä nyt on kauheasti huudella muutenkaan, kun patoutunutta energiaa näytti olevan aika lailla ja he juoksivat kuin hullut. Palkkasin vaan omaehtoisia luoksetuloja. Halusin pitää heidät koko ajan näkyvissä, että sen mahdollisen jäniksen ilmaantuessa mulla on edes jokin teoreettinen mahdollisuus rääkäistä peräsuoli pitkällä jotakin mikä saisi heidät toisiin ajatuksiin. Käskytin vain Sientä jos ne meinasi joutua liian kauas, ja hyvin ne tuli kaikki muutkin aina kärkkymään kun taskusta alkoi lihapullapussia kaivelemaan.

Seuraava kerta oli paljon helpompi, ja nyt viimeisin oli kahden tunnin vähän pitempi lenkki, johtuen tarkoista haku- ja palautuskellonajoista. Pienessä tihkusateessa sienikorin kanssa aika kului helposti, tosin korissa ei lopulta ollut kuin yksi, yksi onneton kantarelli. Kuvat on tältä viimeisimmältä kerralta.

Sitten vähän yleisiä ajatuksia.

Bordercolliet ON ihan äärimmäisen herkkiä. Niitä voi ohjata polkujen risteyksessä vain silmämunia kääntämällä.

Ne juoksee. Ihan helvetisti. Ihan silkasta juoksemisen ilosta. Minun koirat ei liiku mihinkään ellen itsekin kävele, joten itse olen tottunut kävelemään reippaasti saman lenkin kuin koiratkin. Nämä lenkkeilevät enemmän niin, että ihminen liikkuu vähemmän ja ne juoksevat keskenään, ensin täysillä eteen ja sitten täysillä takaisin ja sama uudelleen kertaa ziljoona. En tiedä, onko tämä rotu- vai tottumiskysymys. Minun kanssani ne on kyllä selvästi jo älynneet, että tuo muija sitten kävelee pitkään ja kauas :D, eikä kannata vetää aivan hapoille heti ekan kymmenen minuutin aikana. Viimeisin lenkki oli jo hyvin eri näköinen kuin eka. Hauskaa nähdä, muuttuuko käytös edelleen. Kyllä ne niitä juoksukohtauksia saa myöhemminkin lenkin aikana, paljon enemmän kuin minun koirat keskenään. Mutta enemmän enää pyrähdys sinne ja toinen tänne.

Tytöillä meinaa välillä vähän tulla sanomista. Kuvassa hetki kun olen juuri korottanut ääntäni, että jo nyt on ihme kyräilyä ja nyt riittää. Sieni menee tahallaan ärsyttämään, se juoksee päälle ja komentaa haukkumalla (!) liikkeelle. H ei tykkää siitä. H sitten taas mielellään omistaa vähän kaiken, sillä on hyvin pönemäisiä piirteitä. Kuvan kyräily alkoi tuosta oksasta. Heti kun joku ottaa jotakin, H menee vienosti hymyilemään "ai meinasit sitten ottaa tollasen kepit, ootko ihan varma että se oli hyvä idea". Sieni on näissä tilanteissa ihanan diplomaattinen ja se on vain silleen "ai jaa, no ei sitten, mitä sä nyt raivoot siinä". Mutta sitten se heti tilanteen mentyä menee uudelleen ärsyttämään. Laumakäytös on tosi kiehtovaa :) Mä en yleensä mielelläni kauheasti puutu, koska se on aina vähän sellainen tykillä kärpäsiä -hetki, kun ihminen yrittää hyvin vajavaisilla eleillään puuttua koirien niin hienovaraiseen, vivahteita täynnä olevaan kieleen. Mutta sellainen tahallinen simputus on mielestäni parempi kieltää ennen kuin jollakin menee oikeasti hermo. Ne on hyvin saman ikäiset ja voin kuvitella, että jos välit menee, ne ei ehkä palaudu koskaan.

Heti edellisen tilanteen jälkeen. Mitä ihmettä tässä tapahtuu? Ihan kuin Sieni kostaisi T:lle. T pysyy aina kaukana kun nartuilla on kränää.

Etukäteen mietin myös sitä, että kolme on lauma. Kaksi on vain pari. Laumassa tunnetusti tyhmyys tiivistyy. Kuitenkin kun ne kaikki on aikuisia ja tottelee, niin en minä oikein näe mitään eroa siinä, onko niitä kaksi vai kolme. Kyllähän ne esim. kutsuttaessa tulee ihan eri voimalla kuin vain kaksi. Sellainen epämääräinen massa vyöryy kohti. Mutta ei niitä ole mitenkään vaikeampi normaalioloissa hallita ja vahtia. Silmät riittää ihan yhtä hyvin kuin kahdellekin. Tosi harmi, että pöne ei oikein istu laumakemioihin ja se kyllä menisi rikkikin tuossa vauhdissa. Olisi hirveän kiinnostavaa kokeilla miten neljä käyttäytyy.

Tähän tallentui myös vahingossa aika selkeä kuvasarja siitä, kun "pikkuveli" saa hienovaraisen muistutuksen siitä kenen ilmaa täällä hengitellään.

Hassua, että se heistä, joka treenikentällä on ylin ystäväni, pysyttelee metsässä paljon kauempana. Se nyt muutenkin touhuaa enemmän omiaan ja Sieni juoksee toisen kanssa. Sitten taas se aiemmin paljon vieraammaksi jäänyt tyyppi käy ihan koko ajan ilmoittautumassa. Hän on hyvin liikuttava. :)

Nyt olen myös vähän huudellut ei-johonkin-suuntaan, jos meinaavat hävitä puskaan, ja pakotin heidät istumaankin. Tämä ihan kahden tunnin kierroksen lopuksi, eikä tarvinnut edes pitää mitään tahtojen taistelua, vaikka olin kyllä valmistautunut.