Nyt on mudiin Cartrophenit pistetty. Kolmannen viikon jälkeen katselin joku päivä, onko sen etujalkojen ranteet ihan turvoksissa, mutta se katosi enkä tiedä kuvittelinko vain. Eläinlääkäri sanoi, että nivelnesteen lisääntyessä nivelissä koira saattaa kävellä "kuin kakat housussa" jotenkin hassusti uutta tuntumaa itsekin ihmetellen, mutta en kyllä huomannut mitään sellaista. Sanoisin siis, että ei mitään näkyvää vaikutusta pistossarjalla.
Pistäminen kävi helposti, juuri niin kuin etukäteen kuvittelinkin. Joka kerta hommaan ryhtyessäni ajatukset lensi korkealla: yhteen neulaan tiivistyy koko meidän yhteinen elämä, suhde, suuri
keskinäinen luottamus, kaikki ne sadat ja tuhannet tunnit jotka koiran
kouluttamiseen on käytetty. Koira joka eläinlääkärissä rimpuilee, sätkii
ja huutaa kuin hullu ja todellakin pelkää kuolevansa joka kerta kun
ovesta astutaan sisään, ja ohjaajaa pelottaa että siinä rimpuillessa sen
sattuu selkään tai että piikit on minun nahkassani. "Istu" on vain yksi
sana, mutta siihen voi kuitenkin sisältyä niin valtavasti.
Tällä hetkellä pöne voi oikein hyvin ja kaikki palautui normaaliksi. Vuosia olen jo nostanut sen autoon ja nostan nytkin, siinä asiassa normaalitila on siis se, että nostan. Mutta muuten hyppää rahille, koirasohvalle, juoksee portaita ja hilluu metsässäkin kuin heikkopäinen. Eilen taas sitä rynnistämistä katsoessani pakotin itseni pitämään silmät auki ja toistelin itselleni osteopaatin sanoja. Anna sen juosta, et voi estää sitä nyrjähtämästä kuitenkaan. Hetken päästä löysimme läjän suppiksia. En ole koskaan kerännyt sieniä marraskuun puolivälissä, eikä nytkään ollut mitään muuta pussin tai astian kaltaista kuin päässä oleva pipo. Takaisin päin kannoin pipoa, joka notkui märistä sienistä, ja katsoin hymyilevää mudia. Hymyilin itsekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti