Sivut

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Äfhoo

15 sivua muistiinpanoja Hermiön peltojälkiseminaarista. Tuli paljon hyviä ajatuksia ja uusia oivalluksia ja pursuan intoa päästä treenaamaan. Tuli myös hyvin suuresti sellainen olo, että olen aliarvioinut toisen koirani pahasti tässäkin lajissa. Semmassa tehtiin omasta koirasta ominaisuusarviointi ja löysin siitä tosi paljon hyvää. Aina pitäisi tiedostaa heikkoudet, mutta keskittyä vahvuuksiin. Kaikissa meissä ja niissä on kumpiakin. Kyse ei ole siitä, että löytää täydellisen, vaan siitä, että osaa kääntää vahvuudet voitolle ja jopa käyttää niitä heikkouksien paikkaamiseen.

Luulen, että tulevan kesän päätavoite tulee olemaan kummallakin FH-jäljellä.


lauantai 11. maaliskuuta 2017

Erilaisia vaikeuksia

Pönellä on nyt olemassa aika hyvä ohjaajan kiertäminen myötäpäivään vihjeellä "myötä". Vastapäivästä tulee tietenkin "vasta", jahka ehdin siihen paneutua. Pystyn seisomaan tai pyörimään sitä vastaan. Kierroksia on sellainen 2-3, käskyä pitää kyllä toistaa mutta ei se oikeastaan mua haittaa. Jostain luin, että niin kauan kun koiralle tarvii toistaa käskyä, se ei vielä kunnolla osaa kyseistä tehtävää. Voihan sen ajatella niinkin, tai sitten kyse on vain ihan siitä mitä on opetettu. "Maahan" on maahan kunnes toisin luvataan, olin sitten hiljaa tai puhuin jotain muuta. Mutta "myötä" voi ihan yhtä hyvin olla myötä niin kauan kun sitä sanaa toistan.

Prosessi on taas ollut mielenkiintoinen sikäli, että tajusin, että pöne on hyvin päämäärähakuinen eläin tässäkin. Sen on vaikeaa toistaa samaa asiaa turhautumatta. Sellainen se on aina ollut, sanoin jo nuorena että sen toistojen kesto on huono. Se on silloinkaan lässähtänyt tai varsinaisesti kyllästynyt treenaamaan, se vaan alkoi keksiä kaikkia omia lisäyksiä ja ehdotella että eikö tämä olisi paljon parempi näin. Nykyään, kun vire on korkeammalla kaikessa, se sitten kuumuu ja turhautuu. Sen mielestä yksi käsky tarkoittaa sitä, että on yksi asia mikä pitää suorittaa. Mielessä on vain maali, ei matka. Jos toistan sanan saadakseni sen tekemään saman uudestaan, esim. nyt juuri se viime kerralla mainitsemani rallyn saksalainen täyskäännös, koira ottaa sen korjaamisena. En ollut tyytyväinen sen ekaan suoritukseen, pitää yrittää paremmin. Jos se ei ymmärrä miksi korjataan - ja eihän mitään ymmärtämistä ole kun virhettä ei ollut - ääni tulee välittömästi turhauman myötä.




En tiedä, onko syy enemmän koiran ominaisuuksissa ja persoonassa, vai koulutusmenetelmässä. Houkuttelemalla, apujen kanssa koulutettu koira ei koskaan joudu samalla tavalla arvailemaan ja kokeilemaan "onkohan se tämä, entäs tämä" ja ehkä ei sitten opi sietämään tietynlaista epävarmuutta? Se odottaa apuja, ensin autetaan ja sitten ollaan perillä. Sheippaamalla koulutettu koira keskittyy paljon enemmän siihen matkaan eikä sillä ole niin kiire päästä maaliin, kun matkallakin tulee keksiä? Tosin onhan omissani selkeä hermorakenne-ero ja muutenkin kaikki kaikkimulleheti-sählän ominaisuudet on pönessä siinä missä Sieni on itse levollisuus. Mielenkiintoinen aihe.

Olen miettinyt miten saan kasvatettua pyörittävien kierrosten määrää niin että koira pysyy hiljaa. Paljon massaa siihen mikä on helppoa (3/4-1 kierrosta) ajatuksena että vahvistetaan sitä vielä, ja siitä ihan pikku hiljaa ylöspäin? Vai reippaasti vaan lisää kierroksia jo nyt ajatuksella että sen on pakko tottua, että tässä ei ole kiire ja voidaan hyvin tehdä kymmenen kierrosta ennen kun kukaan syö mitään? Tänään luin eräästä blogista, että kiihkeän koiran kanssa tiheä palkkausväli asiassa jonka se jo osaa, lisää palkan odotusta ja sitä kautta hätäisyyttä. Tässä se nyt juuri oli hienommin kuin mun aivot osasi sen muotoilla, oikea bingo! Nyt on siis aivan ensiarvoisen tärkeää että pönelle muodostuu tästä liikkeestä sellainen kuva, että pyöritään kunnes toisin sanotaan, pitkäänkin. Se ei saa saada sellaista ajatusta, että yksi kierros on tämän tehtävän nimi. Siispä se ei saa saada juurikaan palkkaa siitä yhdestä. Joko reilusti alle sen, tai sitten yli. Tarvitsen alokasluokan ohjelmaan 2-3 kierrosta, ja koska koetilanteessa vire on kuitenkin jotain muuta kuin treeneissä, näen että "turvallinen" määrä on vähintään 4-5 hiljaista kierrosta kotona.

Ajattelin jakaa ympyrän neljäsosan tarkkuudella. Vasemmalta sivulta ei juurikaan kannata palkata, jumittaminen siinä on aika herkässä edelleen. Vaikka palkan suunta on liikkeen mukainen, naksu koiran saavuttaessa vasemman sivun herättää siinä heti ajatuksen perusasennosta. Olen yrittänyt naksauttaa mieluummin vasta pikkasen sen jälkeen.  Koska koira on kovin nopea, käytännössä mulla on ehkä kolme palkkapistettä: etuviistossa vasemmalla, etuviistossa oikealla, takaviistossa oikealla. Matkaa kannattanee kasvattaa koko ajan, mutta hyvin pienissä osissa, sen neljäsosan tarkkuudella.

Sitten on vielä ratkaisematta se mitä teen, jos ääni tulee. Sen kun tietäisi. Paljon auttaa jo ihan se, että treenaa tätä väsytetyllä koiralla juuri iltaruuan jälkeen (tai aamulla, jolloin ne ei koskaan syö, eikä odotakaan ruokaa), ja palkkaa mahdollisimman köykäisellä palkalla. Mä en usko, että ääni on niinkään mikään tietoinen ratkaisu koiralta, se vaan purkautuu tunnetilan myötä. Ongelma ei siis niinkään ole se ääni, vaan koko mielentila, ja siihen ei mikään kieltäminen oikein auta. Ääniongelmat on kyllä yksi hirvein asia kun ne on niin monisyisiä ja haastavia ratkaista.

Koiratanssin myötä olen miettinyt myös sitä, miten kapea katsontakanta monella harrastajalla on. Nähdään vain se oma laji ja kaikki muu on jotain surkeaa piperrystä. Rally, koiratanssi ja oikeastaan tokokin on monen pk-ihmisen mielestä ihan lasten leikkiä. Tämä nyt on tällaista yleistämistä, en tarkoita että kaikki on sellaisia. Pk-puolella edelleen ajatellaan tunnetila edellä ja jos koira tekee intensiivisesti ja näyttävästi ollen kuitenkin täysin hallinnassa, pienet tekniset puutteet annetaan usein anteeksi. Sen sijaan jos touhu on levotonta sähläystä ja näyttää siltä että paketti hajoaa hetkellä millä hyvänsä, arvostelu tuntuu olevan ankarampaa. Rallyssa taas koiran ilmettä, nopeutta ja intensiivisyyttä ei juuri lainkaan ainakaan suoraan arvostella, toki esim. täydellinen herpaantuminen ja siitä seuraava haahuilu/haistelu tuottaa virheitä. Oleellista on asentojen puhtaus, suoruus ja suoritusten yhdenaikaisuus. Koiratanssista en vielä kovin tarkkaan osaa sanoa, mutta treenatessa mulle on tullut mielikuva siitä, että tärkeintä on kaunis, ehjä kokonaisuus. Ylemmissä luokissa arvostetaan minimaalista käsiohjausta, hyvää erottelua eli juuri tuota että samalla esineellä voidaan tehdä eri temppuja, puhtaita selkeitä liikkeitä ilman sähellystä niin että yleisökin ymmärtää mitä tässä tehdään. Sitä, että koira ei tee yhtään virheliikettä, vaan ohjelma etenee kuin tanssi. Sillä ei ole väliä kääntyykö se vasemman vai oikean kautta, voit kouluttaa ihan kumman haluat. Mutta kaunista on tehdä joko aina samalla tavalla tai esim. joka toinen eri tavalla. Jos koira säätää milloin mitenkin ja välillä heittää vielä yhden ekstravoltin, kokonaisuudessa on heti särö. Asiaa auttaa paljon se, että itsellä on täysi vapaus valita sellaisia liikkeitä kuin haluaa, ja jättää esim. ne pahimmat riskit täysin väliin. Mutta jumaliste, ei se silti helppoa ole! Näiden lajien haasteet on aivan eri asioissa, mutta pk-ihmisen mielipide siitä, että matalassa vireessä tehtävät pilipalitemput on lasten leikkiä, on ihan yhtä väärä kuin koiratanssijan mielipide siitä, että helppoahan se on vetää vaan nupit kaakkoon ja antaa mennä vaan samaa ainaista seuruukaaviota.

Sienen ohjelmasta puuttuu jotakin. Etsin eilen inspiraatiota Youtubesta. Alokasluokan ohjelmissa on tosi paljon käsiohjausta ja ne näyttää juuri siltä kuin rallyn alokasluokka "pahimmillaan": koiralle ei ole oikeastaan koulutettu paljoa mitään, se vain seuraa kättä, missä on aina treeneissä nami ja missä se luulee kokeessakin olevan namin. Sen takia näitä lajeja ehkä arvostellaan välillä niin rumasti ja todetaan, että tuohon nyt pystyy kuka tahansa. Sitten on tosi, tosi, tosi taidokkaita esityksiä, jossa käsiohjausta ei ole lainkaan tai se on piilotettu niin taitavasti ohjaajan liikkumiseen, että sitä ei huomaa. Tämä video jäi mieleen tuon putken erottelun kanssa: toisesta suunnasta tullessa mennään läpi, toisesta hypätään yli. Siinä on aikamoinen vihje-erottelu, vaikka näkeehän sen parista muusta kohdasta, että koira meinaa karata tuolle esineelle kun ei pitäisi :)

Oikeastaan piti kirjoittaa siitä, että etsin inspiraatiota mutta en löytänyt. Päin vastoin alkoi ahdistaa esimerkiksi pujottelu. Sitä on ihan joka esityksessä, vähänkö blaah! Pönen ohjelman raakaversion teki minut tähän lajiin perehdyttänyt kaveri sen pohjalta mitä kerroin koiran jo osaavan. Temppuja sitten vähän hiottiin ja muutettiin, esim. alun perin ollut tassun antaminen jalostui vilkuttamiseksi. Joka tapauksessa kummankin ohjelmassa olen lähtenyt siitä, että ohjelman pitää olla koiran näköinen. Olen valinnut temppuja joita ne jo osaa, tai jalostanut niitä hassuista jutuista mitä ne kotona muuten vaan tekee. Lopetin tosi monen esityksen katsomisen kesken ja siirryin seuraavaan. Se tuntuu jotenkin matkimiselta ja tuli vahvasti sellainen fiilis, että minä en oikeasti halua Sienellekään täytteeksi mitään videolta valittua tusinatemppua. Minä haluan keksiä jotakin mikä on Sienen näköistä.



Kaiken tämän jälkeen loppukommentti vielä siitä, että minä arvostan eniten koirakoita, jotka ovat menestyneet useassa täysin erilaisessa lajissa. Silloin on ihan todella jouduttu, ja onnistuttu, kouluttamaan. Luulen, että koiran ominaisuudet jossain määrin määrittelee mikä sille on helpointa saada. Tietysti ne todelliset huiput kouluttaa sekä vireen että tekniikan, mutta itse olen ainakin joutunut vähän valitsemaan kumpaa painotan. Ja jos miettii vaikkapa seuraamista ja perusasentoon istumisia liikkeen pysähtyessä: jos koira on korkeassa vireessä ja istumiset on nopeita, jossain rallyn 360 asteen käännöksessä hitaassa vauhdissa nyt vaan ON iso riski, että pylly ehtii käydä maassa. Ellei sitten ole erikseen kouluttanut rallyyn jotain "älä ikinä istu tämän aikana" -seuruusanaa. Niin, mullakin ole pönellä kaksi eri seuruukäskyä, se oikea pk-puolen ja sitten se toinen vähän sellainen löysempi ja ennen kaikkea ei-niin-vietikäs. Oli, mutta ei ole enää, se nousee sillä kevyemmälläkin ihan samanlaiseen vireeseen, koska en ole osannut estää sitä.

Silloin kun pöne tokovalioitui 2012, en ollut varmaan kuullutkaan rallysta ja uskoin, että meillä on enää pk-tottis. Toko loppui valioitumispäivään ja muutin treenejä aika reilusti, esim. seuraamisessa lakkasin pitämästä tekniikkaa lainkaan oleellisena ja palkkasin vain lelulla. Keskityin saamaan vireen ylös ja annoin sen edistää ja pompottaa. Jos olisin silloin tiennyt, että innostun vuosien päästä rallysta ja koiratanssista, en varmaan olisi tehnyt niin. Mä kyllä näen, että kiihkeän koiran kanssa nämä lajit on jossain määrin toisensa poissulkevia. Tekniikan lisäksi pitäisi osata kouluttaa myös erilainen mielentila. Itse en siinä ole onnistunut. Vähemmän kiihkeän koiran kanssa on helpompaa, ja kyllähän sellaisella kyläkokeen pk-tottiksen vetää, mutta ei se mikään SM-tason suoritus mahda olla vaan kaikki saisi olla nopeampaa ja intensiivisempää. Ja sitten jos on se kiihkeä koira mutta haluaa tehdä vain matalamman vireen lajeja, opettaa sen alusta asti sellaiseen tilaan. Vaikeinta on se, kun haluaa tehdä vähän kaikkea, ja pitäisi saada se koira tekemään niin eri tyylillä. Siihenhän ne tietenkin pyrkii mikä sille yksilölle on luontaisinta. Että onnea vaan kaikille täysin eri lajien kolmois- jne. valioille, mii laik!

perjantai 10. maaliskuuta 2017

NLP 4


s.o. = synnynnäiset ominaisuudet, esim. syntyperä, perheen varallisuus, asioita joihin ei itse ole voinut vaikuttaa
h.o. = hankitut ominaisuudet, esim. koulutus, kokemukset, meriitit jne, asioita joihin on itse voinut vaikuttaa, mutta jotka voivat olla osin riippuvaisia synnynnäisistä ominaisuuksista (perheen varallisuus vaikuttaa kokemuksiin joita on mahdollista hankkia, esim. ulkomaan matkat)

A= asenne

Kaavan alla olevat esimerkit osoittavat, että ylemmällä rivillä oleva, kultalusikka suussa syntynyt, mutta huonolla asenteella varustettu yksilö saa pisteiksi 72. Alarivin heikommista lähtökohdista ponnistava, mutta itseensä ja unelmaansa täysillä uskova tyyppi isolla Asenteella voittaa aivan kirkkaasti. Se on näistä se menestyjä. Tärkeintä ei ole se mitä on sattunut saamaan, tärkeintä on se mitä itse uskoo saavuttavansa.

****

-jos asenne on huono, millään muulla ei pötkitä mihinkään
-esim. urheilukisojen haastattelut ennen lähtöä: "lähdetään nyt kokeilemaan mihin kunto riittää" vrt. "lähdetään taistelemaan voitosta" 
-itsevarmuus -> pilko tavoite/harjoitus pieniin osiin jotta voit olla varma mitä teet! Jos yrittää edetä liian suurina palasina, on vaikeaa olla itsevarma

-mkä on pohjimmiltaan syy mennä kilpailuihin? 
muistatko vielä, miksi alun perin menit sen ihan ensimmäisen kerran?
onko matkan varrella mennyt turhan monimutkaiseksi? -> paluu perusteisiin

-ankkurit: rituaalit, esineet, vaatteet jne joihin liittyy hyvä tunne
-harjoitus ankkurin tekoa varten
-oma huomio: mulla oli jossain vaiheessa hirveästi kaikkia asioita, jotka pitää olla täsmälleen tietyllä tavalla kokeeseen mennessä. Tietty paita, tietty pipo, tietyt korvakorut, kaulakoru, hiukset kahdelle letille, blaa blaa blaa. Se tunne, kun olit autossa ajamassa ja kävit listaa läpi, ja yhtäkkiä muistit että unohdit laittaa sieniset korvikset ja nyt ne on kotona ja OMG tämä on huono enne. Mun oli pakko luopua siitä, se meni niin hulluksi. Vapautus ja hällä väliä -asenne onnistui kovin hyvin, tämän jälkeen seuraavaan kokeeseen mennessä unohdin ne palkat jääkaappiin ja piti matkalla pysähtyä ostamaan uudet. Puhuttiin tästä kurssilla, ja kysyin että mitä sitten kun se onnenamuletti joskus tosiaan unohtuu kotiin, miten vakuutetaan itselle ettei se haittaa. Jos on yhtä neuroottiseksi taipuvainen kuin minä, suosittelen että ankkuri on joku ele, toiminto tms, ei mikään tietty konkreettinen asia minkä voisi unohtaa.

-vikaa kertaa varten saatiin kotitehtäväksi aarrekartta, toteutus vapaa. Karttaan piti laittaa hyviä asioita joita on jo, ja joita haluaisi kilpailutilanteessa olevan mukana. Tiesin heti mitä tekisin ja siitä tulikin hieno. Tein myös matkaversion mukaan otettavaksi, mutta sitten tajusin, että tässä on nyt juuri sellainen "onnenamuletti" joka joskus unohtuu ja silloin on kriisi. Ehkäpä se on tuhottava. Työt esiteltiin viimeisellä kerralla, ja se tuntui henkilökohtaisemmalta kuin mikään harjoitus aiemmin.

-ajattele prosessia ja matkaa kokonaisuutena, älä takerru yksityiskohtiin. Yksittäisiä epäonnistumisia tulee aina. Koira ei ole kone. Ei ole ihminenkään, ilman koiraa kilpailevat ihmisurheilijat jne epäonnistuu myös. Ihmisen ja koiran tiimissä on kaksi osapuolta, ole armollinen. Älä anna yksittäiselle epäonnistumiselle suurempaa painoarvoa kuin yksittäinen epäonnistuminen. Kaikesta voi oppia ja löytää jotain kehitysideoita, joten pettymyksen nieltyäsi tee kaikkesi, että opit jotakin ja pääset eteenpäin. Toisaalta joskus voi vaan olla sellainen "shit happens" -kerta, jolloin suoritus epäonnistuu ilman selkeää löydettävissä olevaa syytä. Se on ihan ok ja kuuluu elämään.

-lopuksi pieni tarina sirkusnorsusta, joka ihan pienenä poikasena sidottiin iltaisin aina ketjulla kepin nokkaan telttojen pihaan. Norsunpoikanen rimpuili ja tappeli päästäkseen irti, mutta ketju oli sille liian paksu ja keppi liian suuri, eikä mikään osa antanut periksi. Joka ilta norsu turhaan yritti karata. Aikansa epäonnistuttuaan se lannistui ja antoi periksi. Norsu ei ymmärtänyt, että sen kasvaessa ketju oli enää naurettava naru ja keppi pieni tikku, ja että täysikasvuisena se olisi helposti murtanut kaikki nämä esteet tieltänsä. Aikuisena ei monestikaan kyseenalaista muistojaan, vaan elää uskomuksiensa vankina.

Matkaversio on hyvin sympaattinen.

torstai 2. maaliskuuta 2017