2020

Perinteinen vuosikatsaus... oikeastaan tekisi mieli vaan haistattaa pitkät koko vuodelle, mutta olihan siellä kaiken sen surun keskellä pieniä ilon pilkahduksiakin.

Tammi-helmikuusta en oikeastaan muista mitään. Oli sanoinkuvaamattoman hirveää odottaa pentua ja haudata toista samaan aikaan. Mulla oli kiire, hirveä kiire, koska pelkäsin, että pönekin sairastuu yhtä tyhjästä ja sitten olisin koiraton.

 

Pönellä olikin keväällä kaksi virtsatietulehdusta. Olin pyörtyä ultrassa; vain vähän aiemmin se paholaisen laite oli näyttänyt kasvainmassat Sienen sisuksissa, ja nyt oli vuorossa pönen rakko. Mutta ei siellä mitään ylimääräistä ollut, ja tulehduksetkin taittui jälkimmäiseen kuuriin. C-vitamiinia pöne syö säännöllisesti. Suurin mörkö eli selkä on pysynyt kunnossa. Osteopaatilla se on käynyt kahdesti, fyssarilla kerran ja hierojalla kaiketi neljä kertaa vuoden aikana.

 

Keväällä oli Ounilan nosekoulutus ja sitten tuli korona, lomautukset ja pentu - ja 2kk pentuloma. Mulle korona tarjosi aivan huikean kevään, vaikka pennun puolesta harmitti ettei se päässyt mihinkään sosiaalistumaan, olipahan aikaa tutustua toisiimme. Syksyllä kun hetken ehti kokeita pitää, pöne kävi kolme rallykisaa; 87p, 93p ja 97p. Toisen valiotuloksen jälkeen motivaatio lopahti täydellisesti ja nyt tuntuu etten osta ensi vuodelle koko lisenssiä lainkaan. Nosessa pöne kisasi kakkosluokassa neljä kertaa; 90p ja "kyllähän tää sujuu"-fiilis, 85p, 60p ja "tää ei todellakaan suju" ja sitten vielä "jos nyt vielä kerran, sen kunniaksi kun hän elää": 100p ja sija 1., ja eka luokkanousutulos kohti kolmosia.

 

Vaelluksille totutettiin pentu heti pienestä pitäen, ja muutaman telttayön jälkeen hän kävi pikkureissut Lohilahdella ja Koitajoella (jossa putosi kosken ja oli hukkua sinne, ja pöne meni vikana päivänä shokkiin), ja viikon Tuntsalla (jossa pönellä oli paha mahatauti).

 

Lakki kävi Smartdog-testissä ja korkkasi kisauransa kevään höpöhöpö-videotanssimöllien lisäksi oikeissa tanssin möllikisoissa. Onneksi hän on varsin tervepäinen yksilö eikä vaikuta haittaavan, ettei hän pikkupentuna päässyt yhteenkään halliin. Lakki kävi rokotusten lisäksi kerran hakemassa silmätippakuurin. Ihmeen terveinä ollaan tämä vuosi oltu. Ehkä syövässä olikin yhdelle sydämelle jo loppuelämän suru...

 

Aiempina vuosina nämä postaukset on käsitelleet pääasiassa koesaavutuksia ja ensi vuoden koetavoitteita. Tällaisen vuoden jälkeen tuntuisi kornilta toivoa yhtään mitään muuta, kuin että pystyttäisiinpä me vaan kaikki elossa. Aivan sama, vaikka koronan tai minkään takia ei edes olisi yhtään koetta. Lakin luustokuvat jännittää, ja sen kanssa on sellainen hykerryttävä tunne kaikkien sen lajienkin kanssa. Sen kanssa on vaan niin ihanaa treenata.

 

Välillä mä edelleen ajattelen, että ihan kuin olisin vaihtanut vanhan koiran uuteen koiraan, ja aivo tuomitsee sen jyrkästi. Mutta ei se niin ole, elämä vain menee niin. Lakki on vahva persoona, koska kaiken sen surun ja menetyksen keskellä hän ponnisti jaloilleen, kasvoi omaksi itsekseen ja veti samalla meidät muutkin takaisin elämän syrjään kiinni.

 

Ensi vuodelle yksi ainoa varovainen tavoite; avaa tuhkarasia ja päästä hänet lopullisesti lähtemään.  

 

 

 

Viime aikojen pohdinnat on olleet fb:ssa. Lakin tottis tai "tottista" se kai vielä on, on kuitenkin edistynyt harppauksin. Monessa muussa jutussa sen sijaan tuntui, että jatkuvan edistymisen sijaan oli välillä sellainen taantuma ja joka lajissa paskat treenit. Nosessa se jätti hajuja ilmaisematta ja jatkoi matkaa, ja mä näin punasta pönen jälkeen - viimeinen asia mitä haluan sen oppivan. Se on niin vähäeleinen koira, että siitä on nosessa todella vaikeaa lukea koska se on hajulla, ja siksi näin pääsi käymään. Esineruutu on mennyt yksin tosi hyvin, se on tehnyt muutamia treenejä niin että odottaa autossa ja tulee valmiille alueelle. No sitten kun mulla oli kuvaaja mukana, koira olikin pihalla kuin lumiukko enkä oikein saanut sitä lähtemään edes suoraan eteen, se vaan poikkoili ulos ja haahusi. Tajusin vasta kotona että oltiin paikassa jossa meillä on usein hakutreenit ja kuvaaja oli hakuryhmän jäsen, niin Lakin on täytynyt sotkea esine- ja hakutreenit ja pään sisäinen kaaos näkyi epävarmuutena. Haussa taas on tehty jo apuja vähentäen, esim. niin että otetaan äänet vaan kun tullaan radalle, tai sitten lopulta alkuun päin muistikuviksi jääden, ja lähtee kyllä reippaasti ja hyvin silti "valmiillekin". No viime treeneissä se sitten kävi niin kierroksilla ettei syönyt lainkaan, vaan kävi kääntymässä ukoilla ja tuli samalla vauhdilla pois ja sinne jäi ruuat. Edelleen, käsittämätöntä että joku vaan ei kerkiä syödä, kyllä ahneus on ehkä suurin lahja mitä voi saada. (No, on se suunnaton taistelutahtokin aika nannaa, nyt kun sitä on päässyt näkemään.) Onneksi oli lelu taskussa niin annoin sen ja sai sitten leikkiä. Yleensä se ei ole haussa nimenomaan halunnut leikkiä, kun pentuna ehdollistui saamaan ruokaa ukoilla. Voi hyvänen aika. Mitään murkkuiän sekoilua ja korvattomuutta sillä ei ole vielä ollut yhtään.

Toinen mainitsemisen arvoinen juttu lienee se, että poijjaat alkoi ottaa yhteen kotona. Ensimmäinen kerta tapahtui ehkä pari kolme viikkoa sitten, ja siihen oli selkeä syy: Lakilla oli kongi, jota se heitteli (se tykkää paiskoa niitä ennen kuin alkaa syömään), kunnes se kierähti töppöisen jalkoihin. Molemmat tietenkin vauhdilla perään "tää on mun" ja siitä seurasi helvetinmoinen rähinä. Lakki oli lattiaa vasten ja kiljui ja pöne mylläsi sen päällä ja rähisi aivan raivona. Minä tietenkin karjuin kuin hullu mutta vasta kun ryntäsin niitä kohti, ne lopetti.

Ei jäänyt kelleen mitään henkisiä eikä fyysisiä jälkiä, mutta ei mennyt kauaa, kun sama toistui. Silloin taisi olla kyseessä joku lattialla oleva puruluu. Sitten se toistui kerran niin, että ihmiset oli olkkarissa ja koirat meni makkariin, ja sieltä alkoi kuulua sama mylläkkä. Karjaisin aina joka kerta ja keskeytin sen, se tulee ihan selkäytimestä se reaktio. Viimeisen kerran tämä tapahtui metsässä; Lakki oli tulossa härkkimään töppöstä kuten aina, ja yhtäkkiä se mikä on tämän vuoden ollut pönelle ok (ja miten mä olen odottanut että sanoisit itse että ei käy!), ei enää ollutkaan, ja se kävi raivolla päälle. Lakki jälleen kerran "alistui" heti ja kiljui kuin tapettava sika, ja minä ärjäisin että lopeta nyt perkele jo.

Oon aina ollut sitä mieltä, että ihmisen pitää tehdä selväksi, että jokaisella on paikkansa ja tappeleminen ei ole sallittua. Nyt kuitenkin luulen, että se on enemmänkin pelkkä illuusio. Se tapahtuu niin äkkiä ja meillä ainakin aivan tyhjästä, että ei siinä kerkiä kissaa sanoa. Kyräily ja tahallinen ärsyttäminen on helppoa keskeyttää, mutta nää syttyy niin nopeasti että kukaan ei edes tajua mitä nyt tapahtuu. No, jäin sitten vähän miettimään, että ehkä niiden pitäisi antaa kerran "tapella loppuun" ilman että menee karjumaan väliin, ja jäin vähän odottamaan että ensi kerralla yritän pitää turpani kiinni ja antaa niiden riehua.

No, sitä ensi kertaa ei ole vielä tullut, eikä toivottavasti enää tulekaan. En tiedä, oliko tää vaan joku juttu mikä nyt piti käydä läpi. Siihen loppui lapsuus? Sienenkin kanssa jossain vaiheessa jonain päivänä vaan yhtäkkiä kaikki ne ärsyttävät asiat, mitä pentu sai tehdä, loppui kuin seinään kun se kasvoi. Minusta se vaan tapahtui paljon aiemmin, ehkä puoden vuoden iässä. Lakki oli nyt jo 10kk kun tämä alkoi. Yhtään ne ei kyräile toisiaan kotona, ei luista, leluista tai mistään, mutta oon nyt neuvonut ettei mitään saa myöskään antaa niin että siitä tulee riita. Pönen ruokintaan on kiinnitetty enemmän huomiota ja keittelen sille taas kasviksia mahan täytteeksi, jatkuva nälkä kiristää takuulla pinnaa. Lisäksi riittävä aktivointi on kyllä elintärkeää; vielä pönestäkin näkee että jos sillä on ollut liian vähän tekemistä, se alkaa tahallaan hakea konfliktia, että saisi jotain actionia.

 "Viime yönä näin susta unta, ekaa kertaa sellaista todellista unta, missä sä olit kunnolla. Olin lähdössä Annen kanssa johonkin leirille, ja heitin jo pönen ja mun kassin sen autoon ja pyysin odottamaan hetken, koska Sieni oli tullut takaisin ja mun piti järjestää sen hoito. Sä olit ihan todellinen ja päällisin puolin normaali, mutta kuitenkin pelkkä kuori; ei tunteita, liike oli hyvin mekaanista ja sä vain olla möllötit mitään sanomatta siellä mihin sut jätti. Pihalla tulit esille kun kutsuin sua, mutta et kävellyt luokse, etkä oikeastaan reagoinut kohtaamiseen lainkaan. Mun piti kantaa sut sisälle, koska et olisi muuten tullut. Aika äkkiä menin toteamaan Annelle, että voidaan lähteä, se tuli mutta ei se ole siellä kuitenkaan, se on pelkkä varjo... sitten sinne autoon oli ilmaantunut Eijakin ja ihmettelin miten pöne oli päästänyt hänet istumaan viereensä takapenkille, eikä murissut.

 

(Herätessäni ihmettelin ensin noita ihmisiä, koska ei heillä ollut mikään suuri rooli Sienen elämässä, mutta olihan he lasten vedoissa missä joskus aina käytiin Sienen kanssa saa rapsuttaa -osastolla. Ihmisen aivot on sitten kummalliset kun se heittää uniin outoja yhditelmiä.)

 

 

Sitten valvoin seuraavat kaksi tuntia miettimässä uskonko siihen että unet kertoo jotakin, vai onko ne vain aivojen poimuissa muhivia sattumanvaraisia cocktaileja. Tuntuu vaan ihan siltä, että tämä oli mun aivojen yritys kertoa että mun on pakko päästää lopullisesti irti. Voin kyllä roikkua surussa ja muistossa ja estää sitä etenemästä, mutta takaisin en sua sen enempää, kuin tuossa unessakaan, voi enää koskaan saada. Ehkä sä et myöskään pääse vapaaksi ennen kuin annan periksi ja irroitan, ja nyt killut jossain välitilassa odottamassa että olisin joskus valmis. Koko elämän te vaan odotatte että me ihmisenkuvatukset opittaisiin jotakin, teissä on jo kaikki ja me ollaan niin keskeneräisiä, surkeita, vajavaisia sielunrumiluksia.

Sieni. Vuosipäivä alkaa lähestyä ja sitten on nähty kaikki tapahtumat ilman sinua. Mitä enemmän mä ajattelen sitä, että ei ole "normaalia" surra näin pitkään, sitä enemmän tulee vain sellainen olo, että haistakaa v***u kaikki ja minähän ryven siinä just niin kauan kuin haluan, eikä se ole kenenkään muun tuomittavissa. Kuvittelen, että suru on viimeinen asia mitä mulla on, ja siksi roikun siinä niin epätoivoisena, mutta kai sen jälkeen nimenomaan tulisi ne hyvät muistot...?"